Tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Fiksusti työpaikan naistenhuoneessa. Sen näyttäessä kahta viivaa, istuin pöntön kannella ja mietin puolisen tuntia, mitä tämä tarkoittaakaan. Olin tuolloin jo pidemmällä raskaudessa kuin luulin. Olin laittanut pahoinvointini aiemmin syksyllä diagnosoidun ruokatorven haavauman piikkiin ja väsymys, no, tähän aikaan vuodesta en ole koskaan aiemminkaan ollut pirteimmilläni.
Eipä loppupäivänä töistä tullut mitään. Mutta vaikka kuinka yritin valmistautua ja varautua vauvan tuloon, jäi se kuitenkin pitkälti ulkoiseksi valmistautumiseksi. Olihan meillä kaikki vauvaa varten valmiina jo pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Mutta totuushan on se, että vauvaa varten ei osaa valmistautua. Etenkin, kun on ensimmäistä kertaa asialla. Kaikki tulee niin uutena, eikä asioita osaa vielä siinä vaiheessa, kun vauva on vatsan sisäpuolella, miettiä siitä näkövinkkelistä, kun hän on syntynyt. Mutta eipä hätää, ei äidin ja isän kuulukaan olla valmis vauvan syntyessä. Koska kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, vauva opettaa. Ja yhdessä oppiminen on ihanaa.
Nyt, vuoden kuluttua plussasta, olen yllättynyt monesta asiasta. Raskausajan raskaudesta ja siitä kaikesta, mitä vauva on tuonut tullessaan ja mihin kaikkeen hän vaikuttaa vain olemalla olemassa. Mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois, vaikka valvotut yöt, huutohetket, korvia vihlovat ääniharjoittelut ajoittain tuntuvatkin raskailta. Tänä iltana nostan maljan vuosi sitten elämämme muuttaneelle ihmeelle perheemme ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Tallinnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!