The synnytyskertomus

LA:n aamuna holahti housuihin. Sanoin Isämiehelle, että valkkaria se vain on, eihän nyt tasan LA:na voi tapahtua. Holahduksia alkoi tulla lisää ja sain Kättäriltä ohjeeksi jäädä odottelemaan supistuksia. Lähdin käymään kaverin luona kahvilla, kun olin niin luvannut. Siellä holahti niin, että pöksyt kastuivat ja kaveri jo säikähti, että synnytän hänen kylppäriinsä. Tuolloin huomasin lapsiveden olevan vihreää.

Pieniä, epäsäännöllisiä supistuksia alkoi tulla päivällä. Iltapäivällä lähdin näytille. Jäin osastolle yöksi odottelemaan suppareita. Niitä tuli noin viiden minuutin välein ja keinutuolista ja TENS-laitteesta tuli kavereitani. Yö meni rikkonaisesti torkkuen. Aamulla sain syödä vain puuroa, jos vaikka homma päätyisi taas sektioon.

Aamulla supistukset olivat aukaisseet paikkoja 4 cm:n verran ja lähdimme klo 10:30 kohti synnytyssalia. Supistuksiin laitettiin vauhtia oksitosiinilla, jota kammosin. Se kun aiheutti esikoisen synnytyksessä aivan hirvittävät kestosupistukset, mutta aukesin vain kolme senttiä. Tippaa lisättiin aina puolen tunnin välein. Pärjäsin TENS:n avulla ja liikkumalla (sen, mitä piuhoilta pääsin). Klo 14 oli vuoronvaihto ja yhtä aikaa iski lähes tajun vievät supistukset. TENS ei auttanut yhtään ja ilokaasu sai lähes oksentamaan. Huusin kuin tapettavana oleva sika ja oikeasti pelkäsin kuolevani supistusten aikana. Onnekseni anestesialääkäri oli paikalla ja sain epiduraalin kestettyäni noita infernaalisia kipuja muutaman minuutin. Ennen kipujen alkamista olin auki samaiset 4 cm, mitä aamullakin. Kätilölle tuli kiire, kun hän tajusi noiden kipujen avanneen mut täysin auki muutamassa minuutissa. Ei ihme, että sattui. Epiduraali vei kivut hyvin pois.

Ponnistamisen tarvetta piti hetki odotella. Sitten alkoi Myttysen sydänäänet romahdella. Sain käskyn mennä äkkiä kontilleen sängylle, pää alaspäin. Oli siinä näky Isämiehelle palata takaisin saliin pissatauolta ;-). Sydänäänet jatkoivat dippailuaan ja alkoi ponnistuttaa. Käännös selälleen ja poikkipöydälle (eli se kammoamani synnytysasento kävi toteen). Aloin ponnistaa ja lapsi kuulemma laskeutui hyvin. Ponnistusvaihe kesti ja kesti. Myttynen tuli joka ponnistuksella hyvin alaspäin, mutta sitten alkoivat omat ongelmani. Verenpaineeni laski alimmillaan 90/45, alkoi huimata ja oksettaa (varmasti osasyynä se, etten ollut saanut koko päivänä syödäkseni mitään). Tässä vaiheessa ponnistusta oli takana tunti kymmenen minuuttia. Molempien verenpaineet vetelivät aikamoista sahalaitaa ja lapsivesi oli kuulemma vihreää puuroa. Lääkäri päätti auttaa Myttysen imukupin avulla ulos. Poika syntyikin minuuttia myöhemmin seuraavalla ponnistuksella. Napanuora oli niin lyhyt, ettei poika tahtonut edes päästä vatsani päälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Not exactly. Sain tuuheatukkaisen pojan rinnalleni. Istukan irtoamiseksi sai kätilö tehdä töitä, kiskoi napanuorasta, paineli kohtua, antoi Cytotecia, laittoi oksitosiinin täysille. Tunnin verran tätä jatkui. Istukka ei irronnut, vaan jouduin käsin irrotukseen. Kyselin, kauanko reissulla menee ja sain vastaukseksi "yleensä pari tuntia".

No, jos voi sanoa, että raskauteni ei mennyt vain "kuin Strömsössä", ei mennyt istukan irrotuskaan. Kun pääsin leikkuriin, lisättiin oksitosiinia vielä ja lisäksi sain Cytotecia neljä kappaletta. Nousin itse leikkuupöydälle jalat telineisiin ja lääkäri aloitti työnsä. Kuulin "onpa tämä tiukassa". Luulin jo kaavinnan olevan ohi, kun huono olo yllätti. Yökkäilin tyhjää vatsaani väärinpäin, enkä saanut saharakuivaan suuhuni edes tippaa vettä. Yhtäkkiä leikkuriin pölähti paikalle tuplamiehitys. Ihmettelin, mitä nyt. Joku sanoi sanan "kiire". Äkkiä käsissäni oli kahdeksan kanyylia ja tippapusseja oli yli kymmenen. "Lisäverta, äkkiä" sai minut huolestumaan, kun huojuin nukahtamisen/ tajuttomuuden rajamailla. Kaavinta jouduttiin tekemään kolmasti, että kohtu varmasti saatiin tyhjäksi. Menetin verta yhteensä 3,5 litraa ja leikkurireissulla vierähti heräämöineen liki kuusi tuntia. Sain mm. kuusi pussia verta, plasmalaajentajaa, jääplasmaa ja nesteitä. Isämies oli osastolla pienen kanssa sydän syrjällään, kun homma vain venyi ja venyi, eikä hän saanut väliaikatietoja.

Olin aika pökkärässä, kun pääsin osastolle puolen yön aikoihin. Melkein itku pääsi, kun Isämiehen piti lähteä kotiin. Isämieskin totesi "ei enää ikinä", joka kertonee kokemuksen rankkuudesta hänellekin.

Pääsimme kotiutumaan kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Joskin oma olotila on edelleen todella hutera. Luojan kiitos Isämiehellä on kolmen viikon isyysloma!