Vanha vuosi mennä saa

Vuosi 2012 lähenee loppuaan yhtä väistämättömästi kuin seinällä, vieressäni raksuttava seinäkellokin juoksee eteenpäin.

Taas on eletty vuosi. Vuosi on sisältänyt paljon ja olen taas askelen lähempänä sitä naista, joksi haluan kehittyä ja kasvaa. Elän asenteella "kadu mieluummin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita, ettei tarvitse myöhemmin jossitella".

Olen jo vuosikausia antanut uuden vuoden lupauksen. Itselleni. Elämä on sen verran mallillaan, ettei täyskäännöstä ole tarpeen tehdä. Ennemminkin haluan tarkastella niitä asioita, joita tänä vuonna opin ja mitä ensi vuonna voisin tehdä toisin.

Tämä vuosi on opettanut minulle paljon. Se on koulinut minusta äidin, joka itse tietää, mikä hänen lapselleen on parasta, eikä vedä palkokasvia (enää) hengityselimiinsä, jos joku sattuu asiaa ihmettelemään. Itseluottamukselleni äitiys on tehnyt vain hyvää. Kuluvana vuonna sain oikeasti tehdä töitä, etten murehtisi tulevaa etukäteen. Opin, että se syö voimavarojani monelta muulta positiiviselta asialta. Opettelin elämään tätä päivää. Mennyt ON mennyttä ja voin itse valita, annanko menneisyyteni edelleen satuttaa,  viedä voimavarojani vai annanko niiden mennä. Ja suunnata katsetta tulevaan hyvään.

Olen myös opetellut puhumaan vaikeista asioista ääneen. Kukaan lähimmistäni kun ei ole vielä toistaiseksi osoittautunut ajatustenlukijaksi. Kaikista vaikeimmissa asioissa turvaudun edelleen kynään ja paperiin, joka on osoittautunut varsin toimivaksi ratkaisuksi. Tärkeintä on se, että jaan minua koskettavua asioita, enkä vain myttyä niitä umpisolmuksi oman pääni sisällä.

Vuosi on ollut taas pinnan venyttämisen aikaa. Ensin sairasteli Aino, huimaavat 12 viikkoa putkeen. En tiedä, mistä revin voimavarat tuolloin. Kai sitä jaksoi, kun oli pakko. Hampaat yhteen purren. Sitten minulta pamahti välilevy selästä. Syksyllä minä sain nauttia kolmesta hengityselintulehduksesta ja yhdestä extreme-hampaanpoistosta. Näillä venytettiin pinnaa.

Paluu töihin oli mielenkiintoinen, mutta myös stressaava. Nelipäiväinen työviikko on käytännössä huonommin toimiva kuin teoriassa. Ei ne työt minnekään vähentyneet. Ne vain piti tehdä viidenneksen lyhyemmässä ajassa. Tämäkö harmitti (entistä) suorittajaa ja perfektionistia. Samalla minun oli opeteltava uusi suhde työhön ja työntekoon. Enää ratkaisu ei ole päivien venyttäminen kellon ympäri. Opettelin sanomaan ei, priorisoimaan ja sanomaan ei aina silloin, kun entinen minäni olisi ensimmäisenä nostanut vapaaehtoisena kätensä.

Paljon olen oppinut. Lähinnä itsestäni. Olen todella ylpeä tekemästäni matkasta ja tekemästäni työstä. Paljon on edelleen opittavaa. Saan tehdä töitä edelleen stressinsietokykyni kehittämiseksi. Minun pitää myös löytää tilaa omalle ajalle, oli se sitten muodossa missä hyvänsä.

Tuokoon uusi vuosi kaikkea hyvää teille, lukijani!

Sanoja, sanoja

Aino puhuu. Paljon ja äänekkäästi. Pieni papupata on koko ajan äänessä. Osaksi suusta tulee käsittämätöntä, hollantia muistuttavaa mongerrusta, mutta päivä päivältä enemmän ymmärrettäviä sanoja.

Isämiehen kanssa innostuimme eräänä päivänä laskemaan tyttösen osaamat sanat. Siis ne, joita hän käyttää oma-aloitteisesti, eikä vain meidän perässä toistaen. Listaan kertyi paljon sanoja, verbejä ja substantiiveja. Adjektiiveja Aino ei vielä osaa käyttää, eikä tarvitsekaan. Sanoja kertyi pitkälti yli sata. Ainon hoitotätikin on sanonut, että tyttö puhuu todella paljon ikäisekseen.

Vaikka sanotaan, että liikkuminen ja puheen oppiminen eivät liity toisiinsa, itse uskon, että kun Aino oli hidas liikkeellelähtijä, ehti hän opetella puhumista.

On mahtavaa, kun ymmärtää suurimmaksi osaksi, mitä tyttö höpöttää. Ja jos ei ymmärräkään, Aino toistaa vakavana kulmat hivenen rypyssä sanaa niin kauan, että äiti tai isämies tajuavat, mistä on kyse. Elämä on helpottanut huomattavasti, kun on yhteinen kieli.

Parhaita lausahduksia ovat mm.
- takkotti (traktori)
- eipää oilla ja uuttolla (ei tarvinne selityksiä :-D)
- putosi (mikä tahansa, jos putoaa)
- uppista (kun itse kompastuu tai tv:ssä ollut pingviini kaatua muksahti)

Toki kävelevä lapsikin auttaa paljon, kun yli kymppikiloista vuoroin tiukaksi, vuoroin ylikeitetyksi makarooniksi heittäytyvää reuhtovaa lasta ei enää koko ajan tarvitse kantaa, vaan hän voi kävellä myös itse. Toki kävelytaitoa käytetään myös äidiltä tai isämieheltä karkuun juoksemiseen. Autotie on erityisen houkutteleva paikka. Meidän onkin tarkoitus ostaa Ainolle talutusreppu vaaratilanteiden välttämiseksi.

Ihana kyläreissu

Saimme jo ennen joulua kutsun kylään. Ihanan blogisisaren, Eevin luokse. Ilolla otimme kutsun vastaan, kun meillä on blogimaailmassa kulkeneet ajatukset ja tuntemukset kovin samaan tahtiin. Oli kutkuttavan jännittävää ajaa istua kyydissä Isämiehen ajaessa reilu puoli tuntia itään päin, etsiä oikeaa taloa ja miettiä, kohtaako sen saman Eevin, kuin mihin on netin kautta ollut ilo tutustua.

Meidät vastaanotti raikkaan kaunis nuori nainen, jolle blogin kuvat eivät anna laisinkaan oikeutta. Ollapa noin kuulas ja tasainen iho! Sylissään Eevillä oli juuri uniltaan herännyt Pikku Hurmuri. Pian ovelle tervetulotoivotuksineen tulivat myös Isäntä ja Prinsessa. Jännitys haihtui hetkessä ilmaan. Tunnelma oli leppoisa ja rento, heti alkuminuuteista lähtien. Kuin olisi tullut kylään vanhojen tuttujen luokse.

Ainon päästyä eroon vieraskoreudestaan ja vierastuksestaan, alkoivat hurmaava hymypoika ja hän juosta asuntoa ympäri. Saivatpa niin duplot, paloauto, ilmapallot kuin verhotkin kyytiä taaperoiden tohottaessa omiaan. Pikku Hurmuri väläytteli taajaan kasvoilleen silmiin asti loistavan hymynsä ja tällaisen täti-ihmisen sydän suorastaan suli. Ihanuus! Prinsessa ei jäänyt yhtään huonommaksi nappisilmineen ja luonnonkiharine kutreineen ja haleineen, joita meille lähdön hetkellä sateli lukuisia.

Aika lensi kuin siivillä ja vatsat isännän herkkupastaa täynnä oli mukava ajaa takaisin kotiin. Hymy huulilla. Tästä kyläreissusta jäi mukavan läikehtivä tunnetila rinnan alle. On ihmisiä ja sitten Niitä Ihmisiä, joiden kanssa kokee aitoa sielunyhteyttä ensi hetkestä alkaen. Eevi miehensä kanssa kuuluvat ehdottomasti jälkimmäisiin. Ihania olette. Toivottavasti tapaamme hurmaavan perheenne pian uudestaan!

Tunnerikasta joulua

Täällä on kovin tunteikas joulunalus. Uskaltaisin jopa väittää tunteikkaampi kuin viime joulu, vaikka se oli tyttäremme ensimmäinen.

Joulun alla tapahtuneet, mieltä kismittäneet työasiat ovat väistämättä mielessä, vaikka olenkin nyt lomalla pyrkinyt siirtämään ajatukseni tietoisesti pois työasioista ja nauttimaan vapaista, levosta ja yhteisestä perheajasta. Mieltäni painaa tutun nelilapsisen perheen tilanne: molemmat vanhemmat ovat vakavasti sairaita, eikä kummankaan ennusteesta vielä tiedä. Samalla kannan myös ylöjärveläistä perhettä, joka menetti lapsensa juuri joulun alla. Olen myös haikea siitä, että Isämiehen isä nukkui pois vuosia sitten, eikä koskaan saanut mahdollisuutta tavata lastenlastaan. Tietyt henkilökohtaiset, kipeät asiat painavat kiven lailla sydäntä. Kaunis joulumaisema ikkunan takana saa myös herkistymään. Tästä joulusta ei tule suurta ilon juhlaa, vaan kaikkea leimaa haikeus.

Mollivoittoiset, suomalaiset joululaulut ovat aina herkistäneet minut kyyneliin. Tänä jouluna en ole vielä ehtinyt nukkua kaikkia univelkoja pois, vaan ne ovat edelleen rasittamassa mieltä ja kehoa. Siksi reagoin tunteilla tavanomaista voimakkaammin. Alla oleva kappale puhuttelee tänä jouluna minua kaikista eniten.

Arkihuolesi kaikki heitä, jouluglögit vahvat keitä, sillä mantelit ja rusinat peitä, juotuas juomaa näet enkeleitä.

P.S. Rakas joulupukki, tuothan minulle lisää jaksamista, positiivista energiaa ja periksiantamattomuutta - sekä jotain pientä kivaa.

Joulu

Joulu on aivan nurkan takana. Meidän joulusuunnitelmat menivät uusiksi, kiitos säänhaltijan. Meidän oli tarkoitus viettää joulua mökillä, ihanassa sinisessä hämärässä, puusaunassa saunoen ja ulkotulia ihaillen. Mutta säänhaltija päätti kiristää mökkipaikkakuntamme pakkaslukemat jouluksi lähemmäksi kolmea- kuin kahtakymmentä astetta, joten jäämme suosiolla kotiin. 40 neliön mökissä sisälläolo uhmaikäisen taaperon, anopin ja miehen kanssa kiristää yhden sun toisen hermoja, kun ulkonakaan ei voisi viettää kovin pitkiä aikoja.

Samalla, kun pieni haikeus menetetystä mökkijoulusta riipaisee sydänalaa, olen samalla myös helpottunut. Ei tarvitse pakata miljoonaa vaatekertaa mukaan. Saa viettää joulun kotona, lämpimässä. Viettää lomaa sellaisella aikataululla, joka sopii meidän perheelle, ilman, että tarvitsee kysyä kenenkään mielipidettä.

Minua ahdisti jo valmiiksi tehdä ruokaostokset tuhannen muun kanssa ryysiksessä. Pelkästä ajatuksesta nousi hihikarpalot otsalle. Siispä päätin säästää hermoja ja aikaa ja tilasin ruuat kotiovelle kuljetettuna. Muutama spesiaalituote pitää hakea erikseen kaupasta, samoin jouluherkkujen kanssa nautittavat juomat.

Huomaan monestakin asiasta olevani väsynyt. Viime viikonloppuna ostosreissulla kauniin neliäänisesti laulanut kuoro sai vedet silmiini. Aloite- ja ideointikykyni ovat painuneet lähelle nollaa. Menen nukkumaan ennen kahdeksaa aivan tolkuttoman väsyneenä. Syksy on ollut paitsi sairasteluiden täyttämä, mutta myös töiden osalta stressaava ja kiireinen. Samalla olen varmasti alitajuisesti kantanut huolta siitä, miten taaperomme pärjää hoidossa, vaikka kaikki onkin mennyt enemmän kuin hyvin.

Loma tulee todella tarpeeseen. Se onnentunne, kun ajattelen tulevaa puoltatoista viikkoa, jonka voimme koko perhe viettää yhdessä kolmestaan, on halkaista sydämen. Saa herätä ilman herätyskelloa. Saa syödä aamiaista kolmestaan joka aamu puolentoista viikon ajan. Saa nukkua päiväunia. Saa levätä, kerätä intoa ja paukkuja kevään haasteita varten.

Vielä tämä päivä, sitten alkaa kovin kaivattu LOMA!

Arjen voimavarat

Minulta on muutamaan otteeseen kysytty, että miten olen jaksanut. Lähinnä näitä pitkiä sairastelukierteitä. Viime keväänä Ainon kolmen kuukauden taukoamaton lenssuputki oli kyllä ennätysmäisen pitkä. Tänä syksynä olen saanut itse sairastaa enemmän kuin hermot tai laki sallii.

Mikä on saanut minut jaksamaan? Kai se, että olen ollut pahemmissakin tilanteissa. Tilanteissa, joissa pahimmillaan olisi voinut lähteä henki. Kirjaimellisesti. Olen silti noista tilanteista selvinnyt kohtalaisen täysijärkisenä ja hengissä. Vahvempana.

Vaikeissa paikoissa olen tolkuttanut itselleni, että "ehkä huomenna on jo parempi päivä" ja "tämä ei voi jatkua ikuisesti". Vaikka nuo sanat kuulostavat ääneen sanottuna kolisevan tyhjyyttään, mutta kun on kovilla, alkaa repiä toiveikkuutta ihan mistä vaan. Ihan mistä vaan. Kun on siinä rajalla, jaksaako enää, on valmis tarttumaan kaikkiin oljenkorsiin, joilla jaksaa taas yhden päivän lisää.

Tiukoissa paikoissa Isämies on ollut korvaamaton. Hän on jaksanut leikkiä lapsen kanssa iltaisin, kun itse olen ollut raatoväsynyt, pinna kireällä tai muuten vain ottanut päähän. Hän on jaksanut hieroa vaimoparan kireitä hartioita ja antaa sen lohduttavan halauksen juuri silloin, kun sitä olen eniten tarvinnut. Hän on luonut lohduttavilla sanoillaan toivoa silloinkin, kun oma usko on meinannut loppua. Vaikka joskus on tehnyt mieli väsyneenä huutaa takaisin, "ei tämä lopu ikinä", niin silti hän on jaksanut luottaa, uskoa ja valaa moisia tunteita minuunkin. Näistä ISO kiitos hänelle! <3

Se blogipasta

Olen kokkina sellainen, että joko jumitan pitkään samoissa resepteissä tai sitten kokeilen uusia. Tänään päätin vihdoin kokeilla The Blogipastaa, joka on kiertänyt blogeissa jo pitkään. Tiedättehän tämän yrtti-avokado-juusto-chili -pastan, joka on niin helppo valmistaa, ettei sen teossa voi epäonnistua.

Pasta oli ihan hyvää, mutta en suoraan sanottuna ymmärrä sitä kovaa kohkaamista tästä ruokalajista. Ei se ollut mikään tajunnanräjäyttävä, erityisen mieleenpainuva tai kielen mukanaan vievä elämys. Ehkä sitä tulee tehtyä toistekin, mutta todennäköisesti vähän muunneltuna (kuten minulla on useimmiten tapana).

Lapsi somessa

Somemaailmassa käydään aika ajoin keskusteluita yksityisyydestä. Lähinnä lasten yksityisyydestä. On trolleja, jotka pilaavat päivää. On niitä, jotka varastavat toisten kuvia ja esittelevät niitä ominaan. On niitä, jotka ottavat itsestään tai perheestään vain sellaisia kuvia, joissa ei näy kasvot. On niitä, jotka jakavat koko elämänsä somessa. On niitä, jotka vetäytyvät koko blogi/somemaailmasta em. syistä.

Pidän blogia, jokainen uusi lukija ja kommentti lämmittää minua suuresti. Sen tunnustan. Mutta samalla olen tarkka yksityisyydestäni. Alussa blogistani tiesivät vain lähimmät kaverit. Sitten laitoin blogin asetukset väljemmälle ja nyt blogissani on ilahduttava määrä lukijoita päivittäin. Sen kautta olen tullut entistäkin tarkemmaksi siitä, mitä ja miten kirjoitan itsestäni, Isämiehestä tai Ainosta. Etten kirjoittaisi jotakin sellaista, josta meidät voisi liian helposti tunnistaa.

Minulle blogi toimii verbaalisena jumppa- ja oman pään purkupaikkana. En koe tarpeelliseksi laittaa esille omaa tai Isämiehen pärstää. Ainostakin laitan mieluusti ei-kasvollisia kuvia julki (silloin erittäin harvoin kuin mitään kuvia postauksiini laitan). Onhan hänellä jo hyvinkin tunnistettavat, persoonalliset piirteet. Saman linjan olen ottanut henkilökohtaisessa Naamakirja-profiilissani. Siellä ei ole yhtään kuvaa Ainosta. Se on tietoinen valinta. En halua laittaa lapseni kuvia minnekään jenkkifirman omistamille sivuille, joissa pätee jenkkilainsäädäntö. Ei kiitos. Jaan kuvia Ainosta sähköpostitse tai muiden kuvanjakopalveluiden kautta ystäville ja sukulaisille. Niin kauan, kuin Aino ei ole tarpeeksi vanha päättämään itse puolestaan, haluaako hän naamakuvansa jaettavaksi somepalveluissa, minä teen valinnan hänen puolestaan. Ja päätän olla jakamatta.

Toiset paljastavat enemmän, toiset vähemmän. Toiset jakavat blogissaan kaiken positiivisesta raskaustestistä ja limatulpan koostumuksesta lähtien. Itsesensuuri on minulla aika kova ja jo ennen kuin alan naputtaa tekstiä, moni aihe karsiutuu pois. Saati sitten kuvamateriaalista.

Olen kyllä kuullut olevani rajoittunut, vanhanaikainen tai vähintään natsi, kun en laita kuvia jakoon.
Tiedän olevani joidenkin mielestä mielipiteiteni kivikaudelta tai vähintäänkin rajoittunut. On se oikea elämä ja sitten on some-elämä, jossa näkyy vain rajattu osuus siitä oikeasta elämästä. Tänä päivänä, kun moni on valmis laittamaan itsensä likoon esim. tosi-tv:n tähtenä, ovat näkökantani vähintäänkin vanhanaikaiset. Mutta so what? Itse olen miettinyt, että "kerran netissä, aina netissä". Aino on ennemmin kuin huomaammekaan koulussa. Mitä tapahtuu, jos koulukaverit sattuisivatkin löytämään hänestä noloja kuvia netistä? Koulukiusaus on yksi pahimmista tavoista satuttaa lasta. Itse varmistan, että ainakaan tällaista materiaalia hänestä ei löydy muiden saatavaksi.

Jokainen elää somessa omalla tavallaan. En ole missään nimessä pidä huonona niitä vanhempia, jotka laittavat jälkikasvunsa kuvia someen tai kritisoi muiden ihmisten tapaa elää elämäänsä. Kukin tehköön itse ratkaisunsa niin kuin parhaaksi itse kokee. Minä koen vahvasti näin, mutta tämä on taas yksi vaikea valinta muiden joukossa. On sen vain jännä, miten eri tavalla asioita tekevä ihminen on taas kummajainen.

Pysähdys

Tänään pysähdyin. Vedet tulvivat silmiini.

Katsoin tuota blogin oikeassa palstassa olevaa kuvaa, jossa Aino on kenguruhoidossa sylissäni vajaan viikon ikäisenä. Tuntuu, kuin tuosta kuvasta olisi samalla ikuisuus ja samaan aikaan, kuin se olisi ollut eilen. Tuntuu käsittämättömältä onnelta, että tuolloin kaksi- ja puolikiloisesta rääpäleestä on kasvanut vahvatahtoinen, paljon puhuva ja osaava taapero. Pieni rakas, joka on osoittanut minulle entistäkin selvemmin, mitä tosi rakkaus on. Mitä äidinrakkaus on. Kuinka valtaisia tunteita pieni ihminen voikaan äidissään saada aikaiseksi. Kuinka ihmetystä aiheuttavia uudet kasvupyrähdykset ja taidot ovatkaan. Aino, kiitos, että muutit koko elämäni.

Kova sana

Aino on nyt siinä vaiheessa, että oma tahto alkaa tulla päivä päivältä selvemmin esiin. Viikonloppuna mökillä anoppini hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan lausahti: "te olette vielä helisemässä tuon pikkuihmisen oman tahdon vuoksi, kun se on jo nyt noin vahva". Epäilemättä.

Nyt kaikki on ei. Ihan sama, mitä tyttäreltä kysyy, kun vastaus on selvä. Vaikka olisi nälkä, silti ruokakehotukseen pitää sanoa ei. Vaikka haluaisi ulos, silti ulkovaatteiden pukemista pitää vastustaa kuin olisimme viemässä lasta teuraaksi eikä leikkipaikalle.

On vain kolme asiaa, johon tyttösemme ei vastaa kieltosanalla.

Ensimmäinen on kylpy. Sitä hän rakastaa niin antautumuksella, että koko kylppärimme on kylpytuokion jälkeen kuivauksen tarpeessa.

Toinen on pastilli. Ksylitolipastilli, jonka hän saa ruokailun päätteeksi. Hienoa, kun osaa vielä itse sanoa: "pattilli, pattilli". Ja jos sitä ei sillä sekunnin sadanosalla saa, kun sitä vaatii, alkaa draamaprinsessamme monologi, johon liittyy olennaisena osana tekokyyneleet, suun mutristaminen ja heittäytyminen maahan mahalleen makaaminen.

Kolmas on nukkumaanmeno. Olen usein ja suurella sydämellä kiittänyt Luojaa siitä, miten helppoa nukkuminen meillä on. Oli kyse päivä- tai yöunista. Maitohömpsyt sylissä, suukot, vilkutus ja hyvän unen toivotukset. Taapero höpöttelee pinniksessään muutamasta minuutista puoleen tuntiin, ilmeisesti unileluilleen. Kertoneeko päivän tapahtumista? Joka tapauksessa unien jälkeen ko. lelut löytyvät ihan eri puolilta sänkyä kuin nukkumaan mennessä. Sitten taapero nukahtaa. Useimmiten nukkuu 10-tuntiset unet keskeytyksettä. Päivällä hirsiä vedetään keskimäärin puolestatoista - kahteen tuntia.

Olen todella onnellinen tuosta nukkumisasiasta. Minä kun pitkään pelkäsin, että lapsi on perinyt minun (diagnosoidun) unihäiriöni ja nukkuu aina huonosti. Onneksi pelkoni osoittautui (tässäkin asiassa) turhaksi.

121212

Tänään oli "maaginen" päivä, päivämäärä, joka ei toistu. Tätä on toitotettu jo pitkään. Minulle päivämäärät 290208, 081108 ja 300611 ovat minulle PALJON maagisempia kuin tämä päivä.

29.2.2008 kosin nykyistä Isämiestä perinteisellä kosiokirjeellä. Olin sinänsä ikävä ihminen, kun lähdin tuoksi viikonlopuksi viettämään tyttöjen viikonloppua Tampereelle ja siinä sitten yllätetty mies pääsi miettimään, mitä vastata. Illalla sain runomuotoon puetun myöntyvän vastauksen kysymykseeni ja meidän vihittiin 08.11.08, tasan vuosi ensitreffiemme jälkeen.

Ja tuo viimeisin päivämäärä nyt tuskin yllättää ketään. Se on Ainon syntymäpäivä.

Blogiahdistusta

Minua vaivaa blogiahdistus. Suurin ahdistus liittyy ajan puutteeseen ja kirjoittamiseen. Tarvitsen jonkin sortin inspiraation, että saan tekstiä aikaiseksi. Usein naputtelenkin useamman tekstin putkeen, kun inspis iskee ja ajastan ne sitten postautumaan teille myöhemmin. Usein minulla on mielessä asioita, ilmiöitä ja tunteita herättäviä asioita, joista olisi hieno kirjoittaa, mutta ehdin unohtaa kaikki päässäni suunnittelemani hienot lauseet, ennen kuin ne ehtivät näyttöruudulle. Pitäisi ruveta kantamaan mukana pientä muistikirjaa aina, että aatokset saisi kirjattua jonnekin ylös. Kun tämä pää on nykyisin niin hatara, että huju käy läpi pään, kun korvaan käy tuuli ja pään sisuksissa kaksi harmaata aivosolua törmäilevät toisiinsa.

Olen pitkään karttanut (mamma)blogeja, joissa koti on ihanan musta-valkoinen tai beige. Kaikki tavarat aina kohdillaan ja näyttää siltä, kuin sisustuslehden kuvausryhmä olisi juuri poistunut paikalta. Äiti ja lapset kuin muotilehdestä, esitellään täydellisiä, kauniita ja ah-niin-kalliita vaatteita ja joissa äiti rakastaa olla kotona, jossa hän harva se päivä leivoskelee suklaacookieseja, ja näyttää siinä sivussa täydellisestä. Itse pidän eniten elämänmakuisista, aidoista blogeista.

Joskus mietin, kuka tahtoo lukea blogiani. Blogistaniasta kun löytyy lahjakkaampia kirjoittajia kuin minä. En kirjoita lennokkaasti. Viljelen omituista huumoriani vähintään rivien välissä (tuskin kukaan muu ymmärtää sitä huumoriksi kuin minä itse). Liitän blogiini kuvia.... no, tunnustan, aivan liian harvoin. En esittele kauden muotivaatteita, enkä reseptejä (vaikka niitä olisi oikeasti jaettavaksi asti). Muistikortilla olisi kaikenlaisia otoksia taaperosta, mutta en saa sen vertaa aikaiseksi, että saisin ne siirrettyä koneelle, käsiteltyä ja liitettyä blogiin. Sorry!

Minä olen aina ollut kirjoittaja. En suinkaan se, jolla on välttämättä luokan terävin kynä, mutta olen aina nauttinut kirjoittamisesta. Siitä asti, kun opin raapustamaan lyijykynällä kirjaimia vihkoon. Olen aina nauttinut siitä, että saan purkaa ajatuksiani paperille. Kirjoitan itseäni varten. Että on jokin paikka, josta voin lukea ajatuksiani vielä vuosien päästä. Iloitsen lukijoistani ja etenkin saamistani kommenteista. Ne tuntuvat timanteilta arjen piristäjinä ja kertovat siitä, että sillä virtuaalitodellisuuden toisella puolella on oikeasti ihmisiä, jotka oikeasti lukevat näpyttelemiäni tekstejä.

Nyt haluan kuulla teiltä, mistä haluatte minun kirjoittavan? Kun usein tuntuu siltä, että oma inspis on hukassa ja sisimmässä on kuitenkin syvä halu kirjoittaa muutakin kuin yhdentekevää diibadaabaa. Auttakaa. Pliis!

Kaiken se kestää vai kestääkö?

Minulla on tunnetusti, kuten olen usein blogissanikin maininnut, lyhyt pinna. Huumorintajuni on sen sijaan aika monimuotoinen ja revin huumoria joskus tilanteista, joissa muut eivät näe mitään humoristista. Se on minun tapani selvitä tiukista tilanteista.

Tänä syksynä olen joutunut koetukselle. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen pelkästään on välillä aika haasteellista. Aluksi Ainon vatsavaivat veivät hänet eliminaatiodieetille. Sitten alkoi minun kolmen keuhkoputkehtulehduksen kierteeni. Kaksi ja puoli kuukautta meni on-off-on sairastaessa. Sitten sain tehokkaat tropit. Ehdin jo henkäistä helpotuksesta: nyt on tämän (alku)talven tautisaldo sairastettu. Sitten vanha vatsahaavani alkoi oireilla. Ei hätää: kotoa löytyy lääkkeet siihen(kin).

Perjantai-iltana kroppaani alkoi kutista. Laitoin sen talven kuivattaman ihon piikkiin. Yöllä iho alkoi kutista niin pahasti, että olin oikeasti hyppiä seinille ja repiä esim. korvanlehteni irti. Jotakin raapimisestani kertoo sekin, että pidin puoli yötä Isämies-parkaakin hereillä. Aamulla, kun heräsin, puolta kroppaani peitti erittäin ankarasti kutiseva, ryhelmäinen, punainen nokkosrokko. Ei muuta kuin päivystykseen. Syytä ei löydetty, mutta sain onneksi niin hyvät tropit, että sunnuntaina ainoa muisto ihottumasta oli arka iho. Ehdin jo hetken verran hymyillä. Kunnes. Tänä aamuna suustani kuului pahaenteinen rusahdus. Tunsin heti, että yhdessä takahampaassani tuntuu sellaisia tuntemuksia, joita siellä ei pitäisi olla. Isämies vahvisti pelkoni todeksi: kaksi vuotta sitten juurihoidettu hampaani on nyt kolmena palasena. Eivät ottaneet minua tänään hammaslääkäripäivystykseen, kun kuulemma tällaista vaivaa ei korjata päivystyksessä. Mitä nyt en pysty puremaan mitään toisella puolen suuta. Toivottavasti alkuviikosta pääsisin hampilääkärin vastaanotolle. Vähän pahoin pelkään, että kovia kokenut hammasparkani saa lopullisen hävitystuomion. Mitä sen jälkeen, se jää nähtäväksi.

Vaikka nämä jutut ovat pieniä murheita ystäväperheen isän leukemian rinnalla, alkaa oma pinna ja huumorintaju loppua. Jatkuvat terveysmurheet suoraan sanottuna v*tuttavat. Joskus vain tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ja että vastoinkäymiset ikään kuin kertautuvat, kun yhdestä on selvitty, on seuraava oven takana. Mietin, kuinka paljon kuraa pitää vielä sataa niskaan? Omasta puolestani vastoinkäymiset saisivat olla tässä ja välillä meidän perheeseen saisi tulla myös niitä hyviä uutisia.


Oikeastihan kaikki ei suinkaan mennyt pieleen, ei OIKEASTI. Joskus vain tuntuu siltä. Oikeasti elämässäni on vaikka kuinka paljon hyvää, mutta ihminen on usein sellainen, että sitä kiinnittää voimakkaasti huomionsa vain siihen, mikä menee päin persusta.

Töissä asiat menevät putkeen ja vetämäni projekti etenee paremmin kuin hyvin. Olen siitä todella innoissani. Ainon kasvua ja kehitystä on huikeaa seurata. Isämies on ihanasti jaksanut hoivata väsynyttä, stressaantunutta ja joskus pahantuulista/suista vaimoaan. <3

Olen miettinyt, yrittääkö joku suurempi voima vihjata, että voisin useammin hehkuttaa niitä hyvin olevia asioita? Kun niitä on oikeasti paljon! Pitäisi vain arjen tohotuksen keskellä muistaa ne hyvin olevat asiat. Eikä vain muistaa, vaan sanoa ne ääneen. Huspois kaikki negatiiviset märinät ja tilalle positiivisia sanoja. Erityisesti niille lähimmille, olivat he sitten (ihania) kollegoja töissä tai rakkaita kotona.

Kiireminä

Eniten nykyisessä elämässäni minua rassaa jatkuva kiire. Kliseisesti kaipaisin arkeeni muutaman lisätunnin. En käyttäisi sitä lisätuntia töihin. Plaah. En todellakaan. Siihen riittää mainiosti se seitsemän ja puoli tuntia päivittäin. Joskus sekin tekee tiukkaa.

Kaipaan noita lisätunteja töiden ulkopuolelle. Että olisi aikaa edes harrastaa jotakin. Kai tätä bloggaamista voisi kutsua harrastukseksi, kun teen sitä säännöllisesti ja nautin siitä. Mutta kaipaisin sitä, että minulla olisi tälle enemmän aikaa. Enemmän aikaa lukea laadukkaita blogeja. Enemmän aikaa kommentoida, olla läsnä. Edes virtuaalisesti. Enemmän aikaa lukea, kehittää itseäni, nauttia lempilehdestäni (Kodin Kuvalehdestä). Tai edes rasittaa tätä kroppaani liikkumalla.

Mutta ei. Tuntuu, että koko ajan olen menossa tai tulossa jostakin, kaikki asiat jäävät viittä vaille valmiiksi, viimeistä silausta vaille. Energiaa ei ole mihinkään ylimääräiseen ja kaivaudun ihanaan, lämpöiseen pesääni unille jo kahdeksan jälkeen illalla. Ei ihmekään, että tätä aikaa kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun sellaiselta minusta todellakin tuntuu. Tuntuu, että olen matkalla jonnekin, mutta samalla olen jumissa ja etenemiseeni vaikuttaa se, miten muut liikkuvat ympärilläni. Usein huomaan olevani jumissa jossakin tilanteessa vain sen vuoksi, etten osannut ennakoida tai suunnitella jotakin tilannetta etukäteen. Että elämääni ohjaa yhä useammin joku ulkopuolinen tekijä. Naapurin mersukuski, joka ajaa muista piittaamatta. Kaahari, joka vaarantaa muiden terveyden holtittomalla ajotavallaan. Pappa, joka käy autolla kaupassa kerran kuussa ja jonka havaintoelimet eivät jo iän vuoksi ole enää aivan parhaimmillaan. Toivoisin, että voisin itse vaikuttaa elämääni enemmän. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika satsata omaan hyvinvointiini. Kun voin itse hyvin, ihmiset ympärillänikin voivat hyvin.

Tönkkösuolattu lumiukko

Nyt, kun pakkanen huitelee lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä astetta, joutuu aika tarkkaan miettimään, mitä tuolle taaperolle laittaa päälle, jotta hänelle ei tule kylmä. Hoitotäti kun vie lapset kahdesti päivässä pihalle, mikä on mielestäni hieno juttu. Aina ulkoillaan, kun se vain on mahdollista. Toki hänelläkin on pakkasrajat.

Tänään, kun mittari näytti aamulla -17, puin tytölle seuraavat vaatteet:

• bodyn, sukkahousut ja sukat
• velourhousut ja paidan
• mummin kutomat villapaidan ja villahousut
• Reiman fleecehaalarin
• tämän kaiken päälle vielä Reimatecin talvihaalarin

Päähän ManyMonthsin villaisen kypärämyssyn ja PoP:n toppahatun, käsiin Ruskovillan aluslapaset ja Elsa Pitkäsen legendaariset rukkaset ja jalkoihin mummin kutomat villasukat ja karvavuoriset talvikengät.

Näissä asusteissa tyttö näyttää tönkkösuolatulta lumiukolta. Mutta hoitotätikin sanoi, että tytöllä oli sopivasti päällä, kun olivat ulkoilleet toista tuntia kerrallaan tänään. Se on tärkeintä. Varpaat ja sormet olivat lämpimät kotiin tullessa. 

Minulle on vanhana partiolaisena tärkeää se, että kun ollaan ulkona, pukeudutaan sään mukaisesti. Ei haittaa, vaikka olisi kylmää tai märkää, kun päällä on sopivasti oikeanlaista vaatetta ja kassista tai kotoa löytyy lisää kuivaa päällepantavaa, jos vaatteet sattuvat kastumaan. 

Varattu tyttö

Tiedoksi sitten kaikille jonona odottaville poikaystäväkandidaateille, meidän Aino on jo varattu. Hoitokaveri Niilo, 2v. on ilmoittanut isona menevänsä Ainon kanssa naimisiin. Hupaisaa.

Uusi titteli

Tässä eräänä päivänä tajusin, että olen lakannut tietyille pienille ihmisille olemasta olemasta oma itseni, persoonallinen henkilö, verkkotyöläinen, Elli. Kun vien tai haen lastani hoidosta, kuulen olevani Ainon äiti. En Elli, sukunimestä nyt vielä vähemmän väliä. Lapsille on tärkeää tietää vain se, että olen Ainon äiti.

Tämä tulee todennäköisesti jatkumaan vielä piiiiitkään. Ai kuka Elli? En mä tiedä, ketä tarkoitat. Ai SEN Ainon äiti?! NYT mä tiedän ketä sä tarkoitat. Itsekin tunnustan puhuvani tiettyjen lasten äideistä tähän tapaan, kun en ole koskaan tullut kysyneeksi kyseiseltä naiselta hänen etunimeään. Sinänsä minua ei haittaa tulla kutsutuksi tyttäreni äitinä, koska sitähän minä ensisijaisesti olen. Mutta sen TAJUAMINEN kesti näillä aivoilla vähän aikaa, saati sitten sen, että tuossa maailmassa ei ole mitään väliä, mitä teen työkseni tai mikä etunimeni on.

Tahtoo!

Aino tahtoo jo voimakkaasti. Milloin mitäkin. Onneksi kaikkea ei voi saada.

Postiluukusta kolahtaneet lelukuvastot ovat nyt suuri hitti. Niitä plarataan monta kertaa päivässä, tavaroita osoitellaan ja tullaan kertomaan niiden nimiä. Yhdestä asiasta olen tänä joulunalusaikana onnellinen. Tänä vuonna Aino ei vielä tiedä, että tavaroita voi tahtoa ja kuvastossa olevia tuotteita voi joulupukki tuoda mukanaan aattoiltana. Todennäköisesti jo vuoden päästä saamme kuulla tahtoo tahtoo -virttä monen tuotteen kohdalla.

En halua, että joulusta tulee tavarajuhla lapsemmekaan kohdalla. Mieluummin kestävää ja laadukasta, ja mieluummin määrästä tinkien. Lahjalistalla ovat mm. junarata, duplot, pahvinen, itseväritettävä leikkimökki, uimakellukkeet ja keinuhevonen. Kaikki lahjoja, joista varmasti riittää iloa pitkäksi aikaa ja jotka eivät heti hajoa tyttösen joskus kovakouraisissa otteissa.

Yhden vaatimuksen olen mummien ja kummien lahjaostoksille asettanut: ne eivät saa pitää ääntä. Olimme tässä taannoin kylässä paikassa, jossa oli enemmän kuin laki sallii kaikenlaisia vilkkuvia, välkkyviä ja soivia leluja. Aino oli kyläpaikassa tohkeissaan ja totta kai kaikkia piti päästä vuorotellen testaamaan. Kotimatkalla, päänsärkyisenä huokaisin: onneksi meillä ei yhtään ainoaa öykkämöykkäävää lelua kotona, eikä tule, jos se meistä riippuu.

Ruokaa netistä

Olen jo vuosikausia marmattanut siitä, miksei Suomesta saa verkkokaupasta ruokaa. Kaikkea muuta tuntuu netin ihmemaasta saavan, kotiinkuljetuksella tai ilman.

Nyt toiveeni (ja varmasti monien muidenkin toive) on vihdoin kuultu. Kyllähän tähänkin asti ruokaa on voinut tilat pääkaupunkiseudun Alepoista kympin hintaan kotiinkuljetettuina. Mutta pihinä en mieluusti maksa Alepan hintoihin edes kympin lisää, että ne tuodaan kotiovelle. Nyt maamme suurin Prisma eli lähi-hypermarketimme Kannelmäessä on avannut ruuan verkkokaupan, jossa on 20 000 artikkelin valikoima. Tällä hetkellä kotiinkuljetus kattaa vain Kannelmäen ja lähialueet, mutta uskoisin, että palvelu laajenee jatkossa.

Tein tänään ensimmäisen tilauksen Foodie.dm:n palvelun kautta. Tilaus hoitui näpsäkästi kotisohvalta ja tarvittaessa onnistuu vaikka kännykkäsovelluksella. Normiverkkokaupan tapaan valitset listalta tuotteet ja lopuksi laitat tilauksen vetämään. S-bonukset ja viivan alla oleva summa veloitetaan tuotteita toimitettaessa. Muutama verkkokaupan tekninen yksityiskohta ei ole ihan loppuun asti hiottu (näihin kiinnitän ehkä tavanomaista enemmän huomiota, kun itse työskentelen verkkopalveluiden kanssa arkityössäni). Näistä annoinkin erikseen palautetta. Sain itse valita, milloin tuotteet toimitetaan kotiin. Ne olivat todella huolellisesti pakattu kasseihin. Toisessa kassissa olivat kylmää vaativat tuotteet, toisessa kuivatavarat. Huolellisesti ja järjestelmällisesti pakattuina. Eniten kuitenkin korpeaa se, että meiltä laskutettiin tavaroita toimitettaessa toisen perheen tuotteista, ja takkiin tuli kahdeksan euroa. Ei iso summa, mutta siitäkin lähti palautetta.

Aino ei erityisemmin nykyisin pidä kaupassakäynnistä. Hän alkaa venkoilla ostoskärryissä, huutaa ja metelöidä. Siispä kaupassakäynnit on vedetty meillä minimimiin, ja jos vain mahdollista, teemme ruokaostokset ilman häntä. Nyt näitä tilanteita on helpottanut ne autokärryt, mitä löytyy ainakin suurista automarketeista. Aino istuu auton ratissa hymy korvasta korvaan, tööttäilee ja flirttailee kanssakulkijoiden kanssa. Mutta jos minulla on mahdollisuus valita, nautinko hätäisestä ostosreissusta raivoavan taaperon kanssa vai että joku keräilee ja tuo kauppatavarat suoraan kotiovelle maksua vastaan, ei minun tarvitse paljoa miettiä, kumman vaihtoehdon valitsen. Tähän asti, kun olemme autottomina tehneet koko viikon ruokaostokset kerralla (toki täydennysreissuja joskus tulee), painavat selkäreput  olkapäitä painaen ja käsiä kymmenellä sentillä venyttävät ostoskassit eivät ole tähänkään asti olleet suuria ilonaiheitamme. Kiitos Foodie! Vielä kun saatte nettikaupan toimimaan asiakaslähtöisesti, meistä tulee vakiasiakkaitanne!

Minussa hyvää

Olen huomannut blogeissa pyörivän Naked-kampanjan. En kuitenkaan napsaise naamastani kuvaa, koska en todellakaan ole kovinkaan kuvauksellinen aamuviideltä herätyskellon riistettyä minut kahden lämpimän peiton alta arkitodellisuuteen.

Sen sijaan pyrin keskittymään niihin asioihin, jotka ovat minussa ulkoisesti kunnossa. Voisin toki keskittyä myös kalpeaan ihonväriini, syksyn viileiden kelien innoittamaan couperosaani tai suuriin ihohuokosiini, mutta nyt haluan kirjoittaa niistä asioista, josta olen tyytyväinen

1. Paksut hiukset. Olen saanut niistä koko ikäni kiitosta. Hiuksia on määrällisesti enemmän kuin laki sallii. Mutta kun olen niin tumpelo käsistäni, osaan laittaa sen aina vain yhdellä tapaa. Voisiko joku opettaa minulle laittamaan tukkaani edes kolmella eri tavalla? Tarjoan kahvit pullalla siitä hyvästä.

2. Kauniit silmät. Ei siniharmaissa ole mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa, mutta omasta mielestäni silmäni ovat ilmeikkäät, sopivan suuret ja antavat myös tilaa meikille näkyä.

3. Vahva kroppa. Nuorempana harmittelin sitä, että olin luokan pisin ja isoin tyttö. Eikä pelkästään painollisesti. Olen perinyt sukumme naisten leveän selän ja vahvat jalat. Jotakin kropastani kertoo se, että teinivuosina minulta kysyttiin kuntosalilla, että kiinnostaisiko kehonrakentajan ura. Kysyjä oli tosissaan, ja tiedän itsekin, että jos jaksaisin/ viitsisin rehkiä kuntosalilla, saisin aika pian näkyvät lihakset. 

4. Kurvit. Vaikka minulla on leveä selkä ja lantio, on niiden välillä kaunis kurvi. Oli painoni sitten yli- tai alipainon puolella, kurvit säilyvät. Olen tästä todella iloinen. 

5. En ole koskaan kärsinyt suuremmista iho-ongelmista. Teininäkään ihoni ei kukkinut pahemmin, vaan olen päässyt finnien kanssa aika vähällä. 

Minulla on takana suuria kamppailuja vartaloni kanssa. Aikoinaan syömishäiriön kanssa kamppaillessani, ruumiinkuvani oli todella vinksallaan. Pyrin opettamaan Ainolle, että hän on kaunis juuri sellaisena kuin on.