Samalla, kun nautin siitä, että lapsemme on päivä päivältä omatoimisempi, alkaa Minä Itse -vaihe myös rasittaa vanhemman pääkoppaa. Kun enää ei saisi auttaa missään, mutta kun pikkuneidin omat taidot eivät ihan vielä riitä, ja sitten alkaa alle metrin pätkällä palaa hermot. Pukeminen on nyt pahinta mahdollista. Vuorotellen tyttö huutaa korvia vihlovasti, vuorotellen heittäytyy ylikeitetyksi spagetiksi ja sätkii vuorotellen kaikkia raajojaan. Yritä siinä sitten pukea päälle. Voi kuinka odotankaan aikaa, että ei tarvitse enää pukea ulkoiluvaatteita päälle, kun lähtee ulkoilemaan.
Vaikka on samalla mahtavaa katsoa, kun tyttö oppii jatkuvasti uusia sanoja, käyttää kolmen-neljän sanan lauseita, muistaa ja tietää asioita (Minkä värisellä autolla mummi ajaa? Mitä tehdään torstaisin?), on tuon turhautumisen katsominen NIIN tuttua. Taas kuin peiliin katsoisi. Itse olen saanut vuosien varrella kehitettyä itselleni vähän pidempää pinnaa, mutta en voi sille mitään, että kun näen minikokoisen itseni raivoavan, kun sadetakin pukeminen jalkoihin ei tuota toivottua lopputulosta, alkaa suupieleni väkisinkin nykiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!