Ohi on

Eilen kävin sokerirasituksessa. En niinkään jännittänyt sen sokerilitkun juomista, vaan lähinnä etukäteen minua hirvitti se paaston pituus. Kun alan edelleen herkästi pahoinvoida, jos olen syömättä vähänkään pidemmän aikaa. Aamu tuntui superpitkältä, kun esikoinen päätti herätä jo ennen viittä. Toisaalta aamu taas meni yllättävän kivuttomasti Ainon kanssa touhutessa ja pian olinkin jo lykkimässä rattaita kohti hoitopaikkaa ja itse tassuttelemassa kohti terveysasemaa.

Ensimmäinen tunti oli minulle taas se vaikein. Kuvotti ja pyörrytti. Onneksi meidän labrassa pääsee verikokeiden väliajoiksi makuuasentoon. Tai ainakin minä pääsin, kun valittelin heikkoa oloa ja matalaa verenpainetta. Siinä se pari tuntia vierähti netissä puhelimella surffatessa ja musiikkia mp3-soittimesta kuunnellen. Onneksi asumme aivan terveysaseman lähellä. Oli ihanaa, kun sai tutkimuksen jälkeen haukata ensin vähän raitista ilmaa ja sitten murua rinnan alle. Olin jotenkin tosi väsynyt myöhäisen aamupalan jälkeen ja sitten kömminkin suosiolla hetkeksi päikkäreille.

Eilen käväisin myös työpaikalla. Kävin sopimassa käytänteistä sijaiseni aloittaessa ensi maanantaina. Perehdytän häntä kahtena päivänä, sen jälkeen muut hoitavat loput. Tuntuu hyvältä, että sekin asia on nyt selvä, eikä tarvitse miettiä, milloin sijainen aloittaa ja kuka hän on. Sijaiseni on alalla kokenut konkari, joten en ole yhtään huolissani hommien hoitumisesta. Viime aikoina on paljon puhuttu ikärasismista työelämässä. Minusta tuntuu todella hyvältä tarjota työpaikkaa isoissa yt-neuvotteluissa kenkää saaneelle yli viisikymppiselle naiselle, jolla saattaa olla vaikeuksia työllistyä nykyisillä kovilla työmarkkinoilla.

Nyt vain jännään sokerirasituksen tuloksia. Terveydenhoitaja sanoi, että soittaa, jos arvot ovat koholla. Muuten saan tietää tulokset vasta seuraavalla neuvolakäynnillä parin viikon päästä.