Kliseisen mahtava mökkipäivä. (Vaikka aamulla tuntui siltä, että tästä ei voi millään tulla hyvä päivä. Lapset kun herättivät tunnin välein vuorotellen keskiyöstä lähtien ja 5:27 piti kammeta koko porukka ylös sängyistä.)
Kyllä tästä tuli loppujen lopuksi tuli hieno päivä. Työntelin vaunuja pitkin järven jäätä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Nautin tuulesta poskillani ja hentoisen pilviverhon läpi yrittävästä ihmeellisestä valoilmiöstä. Vaunuissa kuorsasi kuopus hentoisesti.
Nyt poskilla on terve puna. Kiitos päivällisen ulkoilun ja äskeisten, maailman parhaiden löylyjen. Pääsimmepä jopa (kiitos anopin) kaksistaan saunaan Isämiehen kanssa. Esikoinen taas hihkui kylpyammeessaan lämpiävässä saunassa ja kasteli tehokkaasti koko löylyhuoneen.
Nyt kuuntelen tuulen kohinaa hongissa (maailman kauneimpia ääniä mielestäni). Katselen vuorotellen takassa roihuavaa tulta, kynttilän lepattavaa liekkiä, sohvaa, jossa anoppi lukee elävästi Paddington-satua esikoinen kainalossaan ja Isämiestä, joka lappaa kuopuksen suuhun puuroa. Vatsa kiittää mahtavan kokin, Isämiehen loihtimasta poro-pekonimurekkeesta kera lanttu-bataattiranskalaisten. Aterian kruunasi leipäjuusto ja itse keitetty lakkahillo.
Joskus täytyy sanoa, että rakastan elämääni. Kaikesta huolimatta. Nyt taas jaksaa sitä tasaista arkeakin pätkän matkaa etiäpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!