Esikoisemme on aina ollut puhelias. Vauvana puhetta alkoi tulla aikaisin. Kai sitä jollakin piti hidasta liikkeellelähtöä kompensoida, tiedä häntä? Olemme pariin otteeseen nauraneet ikätovereiden vanhempien kanssa, että muut temppuilevat ja Aino selostaa.
Aino on oppinut taitavaksi sanan säilän käyttäjäksi ja osaa sillä kyllä sivaltaa, kun ottaa päähän. Päivittäin saamme kuulla "en enää ikinä kutsu sinua äidiksi/isiksi" -huutoja kuin myös "olet ilkimys" tai "olet pölkkypää". Välillä nuo huudot pistävät suupielet nykimään, mutta yleensä vain totean mielessäni: kuuluu ikävaiheeseen, laske kymmeneen, kun toinen ei vielä (täysin) osaa.
Kuopuksemme on siskoaan vähän hitaampi puheentuottaja. Onneksi. Pian meillä joka tapauksessa asustaa kaksi papupataa, jotka eivät ole hetkeäkään hiljaa. Olen jo pariin otteeseen luvannut Ainolle euron kolikon, jos tämä olisi edes minuutin hiljaa. Osannet arvata, kumman haltuun raha on jäänyt?
Mutta ei Oiva huonommaksi jää. Häneltä tulee jo ne tärkeimmät: "älä, anna, äiti". Näillähän pääsee jo pitkälle. Huvittavin on tuo anna-sana. Se sanotaan öristen, kulmat tiukasti kurtussa. Ja jos ei heti käskyä tottele, aletaan hokea edelleen matalalla mörinällä, volumetasoa koko ajan lujemmalle vääntäen "annaannaannaannaanna", kunnes lapselle antaa tämän haluaman. Kovasti Oiva myös osoittelee kaikkea, ja silloin hoemme lamppua, autoa, pöytää, tuolia. Pienen miehen intoa on ihana seurata vierestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!