Töihinpaluu, vol2

Pian palaan taas töihin. Ihan eri mentaliteetilla kuin viime kerralla. Viime kerralla toivoin uutta mahdollisuutta jäädä äitiys- ja perhevapaalle toivotun toisen lapsen kanssa. Nyt paluu on pysyvä. Ei enää äitiyslomia. Meidän perhe on nyt tässä. Ei enää kasvavia vatsoja, vauvoista nyt puhumattakaan. Perhevapaatahan minulla on kyllä mahdollista käyttää. Ehkä teen, kuten ystäväni teki, että käytti perhevapaa-mahdollisuutta siten, että pidensi "kesäloman" kahtena kesänä kaksikuiseksi. Ensin kuukausi vuosilomalla ja sitten toinen perhevapaalla. Ei kuulosta yhtään hassummalta!

Eka työpäivä menee kuitenkin valtaisaa mailikasaa purkaessani, työtovereiden kuulumisia kuunnellen ja omista kertoen, kahvi- ja ruokatauolla ja sataan kertaan vastaten kysymyksiin "miltä nyt tuntuu olla takaisin töissä, miten pystyit jättämään niin PIENEN vauvan hoitoon?". Pian kalenteri alkaa täyttyä ja arki arkaa rullata.

Moni asia on kuitenkin ennallaan. Julkishallinnon organisaatiosta kun puhutaan. Ne rasittavimmat tyypit saavat taatusti edelleen ärsytyskynnyksen nousemaan, samojen haasteiden kanssa painitaan kuin ennenkin (mihikäs ne julkishallinnosta häviäisivätkään). Mahtavinta on nähdä ne kivat tyypit taas tauon jälkeen ja tehdä heidän kanssaan töitä. Ärsyttäviä jaksaa, kun hokee itselle sitä samaa mantraa, mitä Ainon uhmakohtausten kanssa "laske kymmeneen, kun tuo toinen ei selvästikään siihen kykene".

Ainakin mitä läheisimmän kollegani kertomisiin on uskominen, hommaa tulee riittämään. Ja se on hyvä se. Inhoan olla töissä, jos ei ole järkevää tekemistä. Peukaloiden pyörittäjäksi minusta ei ole.

Eniten jännittää meidän pienen Oivamme hoidon aloitus. Minä kyllä pärjään, mitä nyt tunnemylläkkää aiheuttaakin. Oiva tuntuu jotenkin kovin pieneltä vielä. En ole voinut olla ajattelematta, että kahden viikon päästä minä en ole enää päiväaikaan ottamassa häntä syliin. En, jos käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. Vaikka rationaalisesti tiedän, että Oivaa odottaa ihana perhepäivähoitopaikka, sama jossa siskonsa on, silti se tunne, että vien vuosikkaani lapseni hoitoon, aiheuttaa tunnontuskia. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri ikävä noita pieniä rakkaita tulee työpäivän mittaisen eron aikana.

Toisaalta olen miettinyt, että juuri nyt on minun hyvä palata töihin. Lapsilla on mitä mahtavin hoitaja ja minua odottavat mielenkiintoiset haasteet töissä. Tunnustan, että kotiin jääminen olisi vielä houkuttanut, mutta tietyt asiat vetävät minut nyt töihin. Uskon, että se tekee minullekin hyvää, loppujen lopuksi. Vauvavuosi on pian ohi, ja pian kodissamme on jo kaksi taaperoa.