Joskus jotakin hyvääkin

Naputin tässä taannoin Naamakirjasta. Joo, suurimmaksi osaksi olen edelleen turhautunut koko palveluun. Nyt, kun säädin asetuksia vähän, on sekin muuttunut siedettävämmäksi.

Mutta lauantaina NaamaKirja osoitti taas hyvät puolensa. Kaverini seinälle postasi tutun kuuloinen ihminen. Piti ihan tarkistaa, että onhan kyseessä SE ihminen. Olihan se.

Palatkaa ajatuksissa miltei kaksikymmentä viisi vuotta takaperin. Olin silloin reilu kymmenvuotias tenava. Asuimme eräässä kurssikeskuksessa, jossa äitini oli emäntänä. Paikan huono puoli oli se, että se oli keskellä korpea ja lähimmän kaverinikin luokse oli matkaa kuusi kilometriä, joka yleensä pyöräiltiin, kun eihän siellä mitkään bussit kulje.

Olin tosi ilahtunut, kun kurssikeskuksessa tapasin paljon muita lapsia ja aikuisiakin. Tuolta ajalta on paljon lämpimiä muistoja. Eräs lämpimimmistä liittyy erääseen aikuiseen naiseen, jonka kanssa vietin mukavan pariviikkoisen. Juttelimme paljon, hän jaksoi leikkiä kanssani ja vaikutti oikeasti kiinnostuneelta minusta. Olimme pitkään kirjeenvaihdossakin tämän herttaisen naisen kanssa. Sitten yhteydenpito harveni ja harveni ja lakkasi sitten kokonaan. Monesti vuosien varrella olen miettinyt, mitäköhän tälle ihmiselle tänä päivänä kuuluu.

Mitäpä huomaan toukokuisena lauantaina? Tämä samainen ihminen on postannut kaverini seinälle! Laitoin hänelle pikapikaa kaveripyynnön ja yhtä aikaa alkoivat viestit lennellä. Molemmat kertasivat parinkymmenen vuoden kuulumiset lyhyesti ja voi, kuinka molemmat ilostuimmekaan vanhan tutun löytymisestä. On sillä NaamaKirjalla hyvätkin puolensa!