Kätilöliiton varapuheenjohtaja Päivi Perttu HS:ssa kehotti naisia kokeilemaan rajojaan synnytyksessä. Rajat my ass, sanon minä.
Kivulias synnytys tee kenestäkään parempaa äitiä tai kiillota eniten kärsineen kruunua yhtään sen kirkkaammaksi.
En ihan myöskään ymmärrä naisia, jotka heti sairaalan ovista sisään astuttuaan alkavat karjuen vaatia epiduraalia ja kaikkea muutakin kivunlievitysarsenaalia käyttöönsä. Synnytyksen kuuluukin mielestäni sattua jonkin verran, onhan kyse kuitenkin maratoniin verrattavissa olevasta suorituksesta kyse. Kun ahteristaan työntää pihalle nelikiloisen kakaran, kuuluu sen jossakin tuntuakin. Tai ainakaan meikäläinen ei haluaisi sellaista värkkiä, josta noin iso lapsi "putoaisi" kivuttomasti ulos. Tuskin Isämieskään.
On erilaisia kivunkestorajoja, on myös erilaisia kivunlievitystapoja. Itse olisin halunnut kokeilla pehmeistä keinoista muitakin kuin ilokaasun, mutta kun aukesin seitsemän senttiä kolmessa minuutissa ja hirvittävissä kivuissa pelkäsin joko tajuni tai järkeni menettämistä, siinä tilanteessa ei paljoa ole iloa joogasta, synnytyslaulusta tai akupunktiosta. Ja aikaa eri kivunlievitysmenetelmien pohdinnalle ei tuossa kurvissa juuri ollut.
Itse sain nauttia nappimuotoisesta kivunlievityksestä vielä viikkoja synnytyksen jälkeenkin. Episiotomia, itsestään sulavat tikit ilonani viisi hemmetin pitkää viikkoa ja kottikärryn sisäkumi. Do I have to say more? Ja mitä voimaannuttavaa on lähes neljässä litrassa menetettyä verta, kun joka päivä saan kävelykierroksellani miettiä, alkaako huipata liikaa vai ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!