Kyllähän minä tiesin, että lapsiperheessä kärsitään kroonisesta univelasta. Aino nukkuu taaperoksi hyvin, keskimäärin kahdeksasta kuuteen. Parina yönä viikossa hänen huoneessaan pitää keskellä yötä käydä tämän nähtyä painajaista. Muutoin taapero ei vaadi yöllä huomiota, vaan nukkua tuhistaa omassa sängyssään aamuun asti. Eli meidän perheessä (ei ainakaan) vielä kärsitä sängystä karkaavasta ja/tai vanhempien sänkyyn tunkevasta taaperosta. Ruksi siis seinään.
Meillä se tosin edellyttää sitä, että vanhemmat nukkuvat, kun lapsi nukkuu. Eli nämä vanhemmat nipistävät oman aikansa minimiin ja menevät itsekin nukkumaan ennen puoli yhdeksän uutisia. Pakko. Ei puhettakaan mistään aikuisten ohjelmien katsomisesta, leffoista nyt puhumattakaan. Onneksi olemme iltaunista sorttia, joten aikaisin nukkumaan meno ei tunnu vaikealta. Se mahdollistaa sen, että touhutaaperon kanssa pääsee kohtuullisen täysjärkisenä ylös tarvittaessa kello viisi.
Mutta missä ikä näkyy, on yövalvomiset vauvan kanssa. Se, missä Ainon kanssa vielä jaksoin hyvinkin nousta yöllä parin tunnin välein häntä syöttämään, ja pärjäsin päivätkin ilman päiväunia, on tilanne nyt kahta vuotta vanhempana toinen. Nyt, kun takana on masuvaivaisen vauvan kanssa valvottu yö, olo muistuttaa elävää kuollutta.
Huokaisinkin Isämiehen lähtiessä töihin, että viimeistään onneksi kuolema kuittaa univelat, jos ei muuta. Perussairauteni fibromyalgia ei tykkää huonosti nukutuista öistä pätkääkään. Joka paikkaan kirjaimellisesti koskee, pää on hatara kuin huonosti kasattu linnunpesä. Joskus minun pitää erikseen tarkistaa, vaihdoinko vauvalle vaipan vai oliko se vain hyvä suunnitelma, joka jäi toteuttamatta. Tee jää jäähtymään mukiin, leivät puoliksi syötyinä lautaselle. Yhtä aikaa kuvottaa ja on jatkuva nälkä. Onneksi silmälasit peittävät syvimmät ja mustimmat silmäpussit, ja ihon lakananvalkeudelle löytyy pelastus väripurkista.
Kyllä tämä tästä. Toivon vain, että kuopuksesta tulee yhtä hyvin nukkuva taapero kuin esikoisesta. Ja sitä odotellessa nukun päiväunet, kun vauvakin nukkuu. Muuten meikäläisen saa kärrätä pehmustettuun huoneeseen alta aikayksikön. Mutta yksin en tähän kykenisi. Siispä iso KIITOS Isämiehelle ja isoäideille, joita muistan kiittää aivan liian harvoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!