Olemme käyneet kylässä ja olemme saaneet pitää rakkaita ystäviä ja lapsosia kylässä. On jaettu pala elämää, kokemuksia, annettu ja saatu vertaistukea mm. uhmaraivareista ja pottalakoista. Terapeuttista? Kyllä. Olen onnekas, että elämässämme on näitä huipputyyppejä.
Pääsin viime viikolla ihastelemaan uutta "supermiestä" (syntyi esikuvansa lailla käsi edellä), joka suloisuudellaan sulatti meikäläisen kyynisen sydämen. Vastasyntyneet ovat hellyttäviä, mutta itse huokasin vain "onneksi ei enää tarvitse lähteä tuohon hommaan enää ja onneksi kuopuskin on jo neljä- ja puolikuinen". Jokin pieni sentamentaalisuuden siemen yritti päästä pintaan ja kuiskutella korvaani "vielä ehtisit kolmannenkin". Onneksi sen kuiskuttelut jäivät muutamaan iltaan ja järki palasi: meidän perhe on JUURI (eikä vain melkein) hyvä näin. Ei enää lapsia meille.
Kävimme Ainon hoitokavereiden luona kylässä ja kotiuduimme kolmen vaate-jätesäkillisen kera. Siinä meni ilta iloisesti niitä koottain lajitellessa. Rakas Eevi toi meille myös ison satsin omille tenavilleen pieniksi jääneitä vaatteita. Iso kiitos molemmille, nyt ei tarvitse lähteä inhoamilleni vaateostoksille!
Olemme käyneet ahkeraan lähipuiston jäämäessä laskemassa (niin, että mamman takamukseen koskee). Mitäänhän tekoa ei ole sillä, että Ainon yllyttämänä laskin lasten kiipeilytelineen isosta liukumäestä, tein komean, lähes metrin ilmalennon ja päädyin tyylikkäästi suoraan takalistolleni.
Olen yrittänyt reippaasti kirjoittaa (lue: kirjoitan aina kolmen päivän välein ja kännykän kalenterista tarkistaen) kymmenen vuoden päiväkirjaan, jonka äiti osti minulle joululahjaksi pyynnöstäni. Usein lapsilla kehitys tapahtuu harppauksittain ja taapero kun laukoo suustaan lähes päivittäin jotakin koomista/ yllättävää/ mielenkiintoista/ mielikuvituksellista. Näitä arjen tähtihetkiä haluan muutamalla sanalla tallentaa muistiini (joka muuten toimii kuin junan vessa, useimmiten ei).
<3 Ei mulla muuta, blogisisko!
VastaaPoista