Kuopuksemme on paljastumassa samanlaiseksi nollastasataan-tyypiksi kuin isosiskonsa. Aurinkoinen, herkästi katsekontaktin löytävä suu hangon keksinä oleva mussukka osaa myös näyttää ne negatiivisetkin tunteensa. Auta armias, jos ruoka viipyy matkalla sekunninkin liian pitkään, Oiva vetää kasvoilleen niin loukkaantuneen ilmeen, alahuuli kiertyy alaspäin, alkaa vapista ja isot krokotiilinkyyneleet alkavat valua pitkin poskia. Vasta sitten alkaa kitarisat näkyä. Dramatiikan taitaja on siis myös hän.
Suusta kuuluu höy, höy, häy, äy. Huulet söpösti törröllään hän selittää paljon ja kovaan ääneen. Auta armias meitä vanhempia, jahka pieni suu alkaa tuottaa sanoja. Pahoin pelkään, että ennemmin kuin pian perheessämme on kaksi kroonista puheripulia sairastavaa vaahtosammutinta.
Oiva osaa jo kierähtää kyljelleen ja melkein vatsalleen (ellei mokoma käsi olisi tiellä). Sitten, kun vatsalleen pääsee, eteenpäin pitäisi päästä. Voi sentään, kun kroppa ei suostu vielä tekemään yhteistyötä. Pienet nyrkit tarraavat alustasta kiinni ja yrittävät vetää eteenpäin. Pylly nousee ja jaloilla poljetaan niin maan vimmatusti, että Miguel Indurainkin jäisi kateellisena viereen katsomaan. Mutta kun eteenpäin ei pääse. Sekös harmittaa ja saamme "nauttia" pojun raivonilmauksista useita kertoja päivässä. Yhtä lyhyt pinna kuin siskollaan - keneenpä mahtaa olla tullut...?
Parissakin blogissa on ollut viime vuoden lopulla isot keskustelut siitä, mitä merkitsee jos lapsista kertoo jotain "negatiivista" draamasta itkupotkuraivareihin. Suomessa on ilmeisesti paljon sukuja, joissa rakkaus lapsiin tarkoittaa sitä, ettei heistä löydä mitään ärsyttävää tai rasittavaa. Ja sitten on paljastunut että tämä perinne on siirtynyt myös minun ikäluokassa joihinkin - ei suinkaan kaikkiin - jotka luulevat että jo pelkkä sana "temperamenttinen" tarkoittaa vähemmän pidettyä lasta.
VastaaPoistaMinäkin osallistuin tuohon keskusteluun mm. Sininen keskitie -blogissa, ja se oli yksi elämäni suurimmista oivalluksista. Olin elämästäni ekat 20+ vuotta elänyt siinä uskossa, että "odotan kauhulla murrosikää" -tyyliset lauseet tarkoittavat, että lapsesta ei pidetä teini-iässä ollenkaan. Oivalsin vasta blogien kautta, että jos vanhemmat kertovat "huh tuota meidän kiukkuista sisupussia", niin se ei tarkoitakaan että vanhemmat suorastaan hylkivät tätä, vaan että se on keino tuulettaa pihalle omia tunteita - ja lasta ei silti haluaisi vaihtaa keneenkään muuhun.
En tiedä oletko lukenut noita keskusteluja ja mitä blogeja seuraat, mutta minusta olisi suuri kunnia jos myös tässä blogissa olisi mahdollista vielä kysyä aiheesta.
Yllä oleva blogiteksti oli näet klassinen esimerkki sanavalinnoista, jotka vielä ennen viime syksyä saivat minut hämilleen. "-keneenpä mahtaa olla tullut", "auta armias", "pahoin pelkään". Nyt ollaan jo pitkällä, ja näen tekstien taakse, mutta en käsitä mistä ihmeestä se oma virhepäätelmä tuli niin monta vuotta. Ehkä se johtuu erittäin vahvasta oman lapsuudenkodin perinnöstä, jossa MITÄÄN negatiivista ei koskaan sanottu "ei se harmita" (vaikka harmitti) jne.
En oikeastaan osaa nyt muotoilla varsinaista kysymystä, mutta jollakin tavalla haluaisin vielä jonkinlaista "koulutusta" tästä aiheesta, ja siitä miten minua selvästikin tervejärkisemmät /tunnetaitoisemmat ihmiset pystyvät yhtä aikaa tuntemaan SEKÄ turhautumista esim. johonkin uhmaan, ETTÄ myös samalla sitä rakkautta. Miten se siis oikein menee?
Sinisen keskitien blogissa olen siis aiemmin valaistunut asiassa ja nyt löysin tänne.
Uudenvuoden terveisin, Nupsu
Kiitos kommentistasi, Nupsu! Olen päiväkausia miettinyt, mitä vastaisin sinulle ja olen pyörittänyt asiaa päässäni.
PoistaOlen kantanut "syyllisyyttä" siitä, että esikoinen kulkee samaa polkua kuin minä. Hän on kaikessa kuin miniatyyrinen minä. Kärsimättömyys, lyhytpinnaisuus, vahva oma tahto, temperamenttisuus ovat kaikki minun peruja. Enkä ole itse kovin helppoa polkua kulkenut noiden piirteiden kanssa ja edelleen saan tehdä itseni kanssa töitä noiden piirteiden kanssa. Olisin NIIN toivonut, että lapsi olisi saanut enemmän temperamenttiperimää rauhalliselta isältään. Mutta ehkä tämän lapsen tehtävä onkin kasvattaa äitiään huomaamaan ne piirteet itsessään ja muistuttaa siten opettelemaan kehittymään niissä.
Minullahan tunne-elämä on kovin ailahtelevaista tuon esikoisen kanssa. Samalla, kun tunnen häntä kohtaan suurinta rakkautta ikinä, välillä tuntuu, että sydänala halkeaa. Mutta välillä kiehun kirjaimellisesti raivosta hänen kanssaan ja vain vaivoin saan hillittyä itseni. Kukaan muu ihminen ei ole saanut minussa niin vahvoja tunnereaktioita aikaan. Aina välillä täytyy itse käydä jäähyllä asian kanssa.
Mietin vain, kuinka paljon lapsen käytöksessä on itseään toteuttavaa profetiaa? Kun hän kuulee olevansa "haastava tahtotaapero", käyttäytyykö hän sen mukaisesti? Olisiko hän rauhallisempi ja tottelevaisempi, jos kehuisimme alvariinsa, miten helppo ja ihana lapsi hän on? En tiedä. Ei kai näihin ole valmiita vastauksia olemassakaan.