Aloin tässä yksi päivä miettiä, millainen äiti olen. Koen olevani keskivertomutsi. Mulla ei ole mitään jakoa maailmanparasmutsi-kisoissa. Eikä ole väliksikään.
Koko äitiys tuntuu olevan (välillä) rakettitiedettä. [Rakettitiede] a.k.a. mahdoton täysin hahmottaa, ymmärtää, sisäistää, josta ei saa kunnolla otetta eikä siihen pääse heti sisälle. Erityisesti se on jotain, jossa et voi kai koskaan olla tarpeeksi hyvä. Ja juuri, kun tiedät tai ainakin luulet osaavasi tai tietäväsi, miten homma toimii, lapsukainen laittaa kaiken uusiksi.
En ole toistaiseksi lukenut yhtään lastenkasvatusopusta. Mietin, että pitäisikö? Erityislastentarhanopettaja-kummitätini on roudannut minulle hyllymetrillisen lastenkasvatusopuksia omasta kirjahyllystään tilaa viemästä. Olen kuitenkin miettinyt, että tarvitsenko opuksia? Olen äiti, joka kuuntelee sydäntään ja tervettä (maalais)järkeä. Eikö se riitä?
Lapsen saatuani yritin olla supermutsi. Kunnes huomasin, ettei se ole vastasyntyneen (tai vähän isommankaan kanssa) mahdollista. Kunhan lapsi ja vanhemmat on hengissä päivän päätteeksi, syöneinä, suht puhtaissa vaatteissa ja ja onnellisina, se riittää. Riittävän hyvä on riittävän hyvä. Kukaan ei laita äitiydelle niin isoja mittareita ja ennakko-odotuksia kuin mitä itse kasaa päähänsä. Pääasia on rakastaa ja olla läsnä. Siinä on jo riittävästi. Olen jo aikapäivää sitten unohtanut äitiyden ehdottomuuden. Että pitäisi olla mustavalkoista tai jokotai. Että niitä harmaan sävyjä on tasan niin monta kuin on perhettäkin. Että kun lapsi saa rajoja ja rakkautta sopivassa suhteessa, kaikki perusasiat ovat kunnossa.
Koen olevani myös läsnä oleva äiti. Olen paikalla, kun tyttö huutaa innoissaan "äit, äit" (ja on tekemässä jotakin sellaista, jota ei saisi). Otan syliin, kun käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. On ihana tunne, kun rakas vuosikas touhottaa pitkän pätkän omiaan, sitten yhtäkkiä tulee lähelle, kiipeää syliin ja antaa halin.
Olen äiti, joka rakastaa rutiineja, jääräpäisyyteen asti. Meillä ei todellakaan eletä kuin pellossa (vaikka siivousintoilija-äitini saattaisi toista väittääkin). Rutiinit tuovat turvaa, helpottavat elämää, estävät liialliset kiukkukohtaukset ja pitävät arjen rullaamassa. Kello on meillä tärkeä väline. Ruokaa pitää tuon perheen pienimmäisen saada kolmen-neljän tunnin välein, muuten alkaa sellainen konsertti, että lähikoivustakin putoavat lehdet. Ruokapöydässä ei leikitä, venkoilla tai pelleillä. Jos näin, niin pääsee lattialle istumaan hetkeksi. Ketään ei saa purra eikä lyödä. Joissakin asioissa olen tarkka. Niissä asioissa ei keskustella eikä neuvotella. Vaippa vaihdetaan, ruoka syödään, hampaat pestään ja nukkumaan mennään iltaisin säännöllisesti puoli kahdeksalta. Rutiinit roks.
Välillä oma lyhytpinnaisuuteni ärsyttää. Olen erittäin onnellinen, että omaan pitkäpinnaisen Isämiehen, jolla riittää sisua laittaa tyttösen vahvat tahdonilmaukset tukevaan, isälliseen (henkiseen) otteeseensa. Etenkin silloin, kun minulla käämit palavat ja desibelit alkavat uhkaavasti kohota.
Äitiys on tarkoittanut minulle myös turhautumisen ja riittämättömyyden tunteiden käsittelyä. Niin, ja mainitsinko vitutuksen? Ja että sen, että välillä voit unohtaa kokonaan itsesi. Se hukkuu jonnekin viikkokausia kestävien lenssuputkien, vaippa- ja lelukasojen, pyykki-, siivous- ja ruokahärdellien keskelle aivan samalla tavalla kuin kellolta häviää tarkoitus. Samalla äitiys on ehdottomasti parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Hyvää tekstiä ja allekirjoitan kaiken! Olemme tässäkin asiassa hyvin samanlaisia. Rutiinit roks todellakin. Tästä aihepiiristä olisi niin paljon sanottavaa, varsinkin kun on toinen samalla aallonpituudella. Pitäisi olla joku videointi mahdollisuus, niin voisi vaihtaa ajatuksia niinkin. :-)
VastaaPoistaKiitos Eevi! Samaa minä olen huokaillut tekstejäsi lukiessani. Ehkä meidän pitäisi perustaa joku virtuaalinen mammojen kokoontumiskerho? ;-)
PoistaSe voisi olla aiheellista. :-) Olisin ainakin ihan mukana! Ideoita?
PoistaOlen miettinyt, minkälainen on hyvä äiti, kun kaikki nimeävät itsensä keskivertomutseiksi.
VastaaPoistaMinä koen olevani hyvä äiti.
En sääli lastani, että voi kun tuollaisen äidin olet saanut. Koen oikeasti olevani ihan hyvä äiti.
Ja nyt kun mietitään, mikä sitten tekee minusta niin hyvän, on vastauksena juuri nuo samat kuin kaikilla niilläkin, jotka tituleeraavat itsensä keskivertomutseiksi.
Olen jaksanut olla läsnä lapseni elämässä.
Olen jaksanut ottaa syliin lapsen kun se itkee ja jaksanut olla peilaamassa tunnetiloja.
Meillä annetaan puhtautta, ruokaa ja syliä, ja ulkoillaan päivittäin. Ja siinä kaikki. EI mitään sen ihmeellisempää.
Meillä ei ole koti aina täysin järjestyksessä.
Meillä ei tarjota luomuruokaa, mutta kuitenkin ihan tavallista suht terveellistä kotiruokaa.
Meillä ei harrasteta vauvan kanssa mitään ihmeellistä.
Me ollaan kaksi opiskelijaa emmekä siis pue lastamme Molo Kidsiin, Ticketiin tai mitä näitä nyt on, vaan ihan tavallisiin halpaketju-, kirppari- ja perintövaatteisiin.
Mutta miksi kaikki sitten kutsuvat itseään keskivertomutseiksi. Miksi äiti, joka on läsnä ja tarjoaa juuri nuo perusjutut, ei olisi HYVÄ äiti?!
Ehkä tähän vaikuttaa se, että olen opiskelujeni puolesta nähnyt mitä tarkoittaa, kun vanhemmuus ei ole riittävää. Että minulla on niin vahva kontrasti tähän asiaan. Mutta minusta itsensä liiallinen "alentaminen" on turhaa. Itsetuntoa tässäkin asiassa, hyvät äidit! (Vai millainen sitten on se maailman paras mutsi?)
Ymmärrän kyllä sen syyllisyyden, mikä tulee jos menettää hermonsa, nyt olen kyllä vielä aika hyvin välttynyt siltä, kun tuollaiselle vuoden ikäiselle antaa vielä aika paljon ja helposti anteeksi- se kun on vielä niin yksinkertainen ja viaton. Nyt kun lapsi lähti hetki sitten hoitoon, koen myös välillä riittämättömyyden tunnetta, kun tuntuu että iltaisin yhdessäolon pitäisi olla jotenkin erityisen laadukasta. Mutta silti, pääosin koen olevani lapselleni hyvä vanhempi.
Kiitos positiivisesta ja ajatuksia herättävästä kommentistasi anonyymi!
PoistaMä en miettinyt asiaa pelkästään hyvä-huono -akselilla, vaan mulle keskinkertainen on riittävän hyvä.