Tee parhaasi ja muita arvovalintoja

Äitini ehkä useimmin toistunut elämänohje on ollut pienestä pitäen: "tee parhaasi". Se on myös partiolaisten tunnuslause ja sopii minuun aika hyvin. Olin ajatellut, että tuohan on hyvä lause myös lapselle opetettavaksi.

Kunnes aloin ajatella asiaa tarkemmin. Itse asiassa pohdin asiaa pitkästikin eräänä yönä, kun en saanut unta. Luin ajatuksella Project Maman blogitekstin. Etenkin muutama lause jäi kummittelemaan takaraivoon. "Jos arvostelu on rakentavaa, kannustavaa eikä kohdistu epäreilusti vaikka ulkonäköön, pettymyksestä ei kasva mitään mörköä. Kymmenvuotias lapsi kilpailee päivittäin. Koulussa arvosanoista, futiksessa maaleista, kotona huomiosta ja pihalla siitä, kuka uskaltaa kiivetä korkeimmalle. Ei kilpailemisessa ole mitään pahaa tai luonnotonta. On tärkeää oppia häviämään, sillä tappioita tulee, vaikka ei olisikaan kovin kilpailuhenkinen."

Tuo äitini useinkin toistama lausahdus aiheutti sen, että minusta tuli perfektionisti ja suorittaja. Yritin suorittamalla saada itselleni arvon. Nyt yritän kasvaa tuosta suorittamisesta irti, päivä kerrallaan. Vaikka äitini varmaan tarkoittikin lausahduksellaan hyvää, ja paneuduin annettuihin tehtäviin syvällä paneutumisella, on se vaikeuttanut elämääni aikuisena ja johtanut minut jopa työuupumukseen.

Kaikista tuhoisinta tuossa suorittajana elämisessä se, että lapsi ei osaa arvioida, mikä on riittävästi. Suorittaminen kääntyy ennemminkin itseään vastaan, ja voi näkyä niinkin ikävinä oireina kuin syömishäiriöt, kouluongelmat tai kiusaaminen. Mitään vakavampaa nyt mainitsemattakaan. 


Samalla olen miettinyt suhdetta rahaan. Oma lapsuuteni oli tarkan markan aikaa. Äitini, yksinhuoltaja, oli pienipalkkaisessa työssä. Kun kaverit saivat Levikset, minä olin tyytyväinen, että ylipäätään sain farkut. Kaverit reissarivat Kanarialla, minä mökillä tai jos hyvin kävi, Lapissa. Sinänsä en ole katkera noista tiukan taloudellisista vuosista. Ne opettivat sen tärkeimmän, raha ei kasva puissa ja onnea ei voi mitata rahassa. Tämän aion myös opettaa tyttärellemme.

Minua välillä hirvittää nähdä teinejä, joiden olalla roikkuu aito, useita satoja euroja maksava merkkilaukku. Kehaisipa yksi kaverilleen omaavansa isänsä visaan rinnakkaiskortinkin. Olen miettinyt, millaiseksi tällaisten lasten/ nuorten rahankäyttötaipumukset tai ylipäätään elämä muodostuvat tulevaisuudessa, kun jo pienestä pitäen he ovat saaneet kaiken (ja enemmänkin), mitä ovat uskaltaneet toivoa? Itse haluan opettaa lapseni sietämään pettymyksiä myös asioiden/tavaroiden haluamisessa. Ettei saakaan kaikkea, mitä tahtoo. Että joutuu valitsemaan, tahtooko jonkun kivan pienemmän jutun nyt, vai säästää muutaman kuukauden ja sitten voikin ostaa jotakin isompaa.