Uusia juttuja

En tiedä, johtuuko siitä, että taaperomme elää nyt suurta kehityksen kautta vai huomaanko uudet kehitysaskeleet nyt tarkemmin, kun vietän lapseni kanssa vähemmän aikaa yhdessä kuin aiemmin? Tahdon painaa nämä kolminkeskiset tuokiomme tarkoin takaraivoon, kun tuntuu, ettei kamerakaan laula samalla tahdilla kuin ennen (ekasta vuodesta 1500 kuvaa, joista on siis karsittu epäonnistuneet otokset pois).

Tuntuu, että tuo rakas taapero keksii tai oppii joka viikko jotakin uutta. Viime viikolla se oli tv-tasolle nouseminen. Nyt pieni rakas nousee ihanaa (mieheni vihaamaa) putkitelkkaria vasten ja alkaa stepata. Eihän sitä voi nauramatta katsoa.

Toissa viikolla alati äänessä olevan lapsosen puhe oli hollannilta kuulostavaa mongerrusta, nyt sinne väliin tulee jopa tunnistettavia sanoja. "Poppa, kakka, kukka, hauva" ovat uusinta hottia. Kun Aino levittää lelunsa pitkin lattiaa, huokaisen ja pyydän: laita takaisin koppaan, tyttö myös tekee niin. Pari päivää sitten hän yllätti laittamalla mainosilmapallon narulenkin itse omaan ranteeseensa. Viime perjantaina olin hoomoilasena, kun tyttö alkoi yhtäkkiä hokea: kakka, kakka. Ihmettelin, mitä napero sitä hokee. Kunnes tajusin nuuhkaista neidin takamusta. Tyttö ilmoitti ensimmäisen kerran, että pöksyistä löytyy jotakin ylimääräistä.

Samalla tuntuu, että tyttö on kehittämässä itselleen varsin mainion huumorintajun. Hän osaa veikistellä ja flirttaillakin armotta. Jos kukaan ei huomioi häntä esim. bussissa, alkaa hän turhautuessaan huutaa yhtä korviahivelevällä tavalla kuin palovaroitin.

Viime viikkoina olemme (luojan kiitos!) välttyneet esiuhmakohtauksilta. Ne kun pahimmillaan kestävät puolitoista tuntia, eikä mikään saa tyttöä rauhoittumaan. Toisaalta, kun kuuntelen ilta toisensa jälkeen naapurin angtaavaa, huutavaa ja ovia paiskovaa teiniä, toivon, että mieluummin se paha uhmaikä kuin paha teini-ikä. Uhmaikäisen kun voi vielä napata kainaloon kiukku/huutosession iskiessä päälle ja kantaa ainakin julkisilta paikoilta pois.