Minä tunnustan rakastavani arkea. Rutiineja, toistuvia asioita (joita nuorena vannoin pakenevani niin pitkään kuin mahdollista), ruuanlaittoa, siivoamista, hampaidenpesuja, liha-perunasoselaatikkoa ja karjalanpaistia.
Toisinaan tuntuu, että arki tekee niskalenkin ja silloin alkaa pinna kiristyä. Kun juuri siivottu koti ei vuosikkaan kolmen minuutin huoneessa olon jälkeen enää näytä siltä, että sen eteen tehtiin juuri tunti töitä. Kun astianpesukone on aina täynnä, pyykkivuori kasvaa ja olohuoneessa on kaksi pyykkitelineellistä täynnä.
Tämä kolkytplus-elämä ei ole extemporeita. Tai no, kyllähän me voidaan lähteä ex tempore jonnekin, mutta se vaatii valmistelua ja suunnittelua (jolloin en enää itse kutsuisi sitä ex temporeksi). Ei ole paksuja romaaneja, pitkiä iltakävelyitä käsi kädessä, maailmaa parantavia illanistujaisia kavereiden kanssa. En enää kykene valvomaan iltakymmentä pidempään.
Toisaalta olen miettinyt, miten rennosti olen tämän taaksejääneen vauvavuoden elänyt. Luulin, että olisin (perfektionistina) stressaava ja (tietämättömyydestäni ja osaamattomuudestani) ahdistunut mamma. Olinkin joissakin kurveissa (erityisesti sen kolme kuukautta kestäneen lenssuaallon aikana), mutta suurimmaksi osaksi vuosi on mennyt rentona, nauttien ja kolmijäsenisen perheen elämää yhdessä ihmetellen. Hyvä mulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!