Ensiksikin pahoitteluni radiohiljaisuudesta. Se on johtunut siitä, että tämä viikko on ollut minun ja Ainon viimeinen yhteinen. Viimeinen ennen hoidon alkua. Olen viettänyt mahdollisimman paljon aikaa oikeassa elämässä, pois koneelta. Nauttien joka ikisestä hetkestä pienen armaan kanssa.
Viikkoon ei ole mahtunut mitään erityistä. Olemme nauttineet loppukesän aurinkoisista päivistä jopa kolme kertaa päivässä hiekkalaatikkoillen, keinuen ja vauva/taaperokavereita tavaten.
Tämä viikko on ollut minulle kuitenkin henkisesti raskas. Olen käynyt läpi aikamoista tunnemylläkkää ja vähintään kerran päivässä ovat isot kyyneleet valuneet pitkin poskiani. Tyttö on vapaaehtoisesti kesken omien leikkien kiivennyt syliin ja tällöin en ole voinut olla ajattelematta, että ensi viikolla minä en ole enää päiväaikaan ottamassa häntä syliin. En, jos käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. Vaikka rationaalisesti tiedän, että Ainoa odottaa hyvä perhepäivähoitopaikka, silti se tunne, että vien 13-kuisen lapseni hoitoon, aiheuttaa tunnontuskia. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri ikävä tuota pientä armasta tulee työpäivän mittaisen eron aikana. Tai se, ettemme ole välttämättä näkemässä tyttösen ensiaskeleita. Onneksi olen itse ensi viikon vielä lomalla, joten lasku päivähoitoon voidaan tehdä pehmoisesti.
Epäilen, että en selviä tytön viemisestä hoitoon kuivin silmin. Pyrin puremaan hammasta ja jättämään lapsen hoitoon iloisella naamalla. Kyyneleet saavat tulla vasta sitten, kun ovi on sulkeutunut.
Miten teillä lukijoilla on päivähoidon aloitus mennyt? Millaisia tunteita olette käyneet läpi?
Tsemppiä! Voin vain kuvitella, millaisia tunteita olet käynyt läpi tällä viikolla. Hyvin se menee!! :)
VastaaPoistaItse itken jo nyt (ja itkin jo pojun heti synnyttyä) kun joudun viemään nämä lapset joskus hoitoon. Hoidosta ei ole vielä tietoakaan, mutta kaikkea ehtii nähtävästi jo surra hyvissä ajoin. Syytän hormoneja.
Kiitos Eevi! Kyllä minäkin uskon, että hyvin kaikki menee. Tämä nyt vain on tällaista hormonihirviön huuruista tunnemylläkkää. Tosin viime aikoina olen muutenkin ollut herkillä. Olen itkenyt söpöjä koiranpentuja nähdessäni, liikuttavia perhetarinoita ja/tai blogeja lukiessani tai saati sitten joidenkin kappaleiden kuuntelu...
PoistaYmmärrän sinua täysin! Itse pohdin samoja asioita. Minusta tuntui että yksi episodi päättyi, minä kotona lapsen kanssa ja aina paikalla lapsen elämässä. Surin sitä että lapsi saa "oman elämän" mistä minä en tiedä kaikkea, ennen tarhaan menoa tiesin kaiken mitä tapahtui. Nyt en enää tietäisi, lapsella olisi omat kaverit ja jutut. Se oli ensimmäinen irtiotto äidistä. Ensimmäisen kerran kun jätin lapsen tarhaan tuntui pahalta ja luulin että itkisin, en kuitenkaan itkenyt. Ja tiesin että lapseni ovat hyvissä käsissä tarhatätien hellässä hoivassa. Halusin tai en niin irtiotto äidistä tulee ennemmin tai myöhemmin. Nyt suren kun lapseni lähtee esikouluun ja ottaa taas askeleen poispäin minusta kohti itsenäisyyttä. Äitinä oleminen on täynnä tunnemyrskyjä :) Tsemppiä teille, kyllä kaikki menee hyvin. Toki ensimmäiset päivät/viikot voivat molemminpuolin olla vaikeita mutta ennen kuin huomaatkaan niin lapsi viihtyy tarhassa kuin kala vedessä :)
VastaaPoistaKiitos Johannah rohkaisevasta kommentistasi. Järki sanoo, että kaikki menee hyvin, tunnepuolella myrskyää edelleen.
Poista