Siinä on puolensa ja puolensa, kun lapsi alkaa liikkua itse. Toisaalta on ihanaa, kun lasta ei tarvitse enää joka paikkaan kantaa. Ainakin minun käsissäni tuollainen staattinen kymmenen kilon punnus alkaa tuntua aika pian.
Mutta asiassa on myös ne toiset puolet. Olemme aikapäivää sitten hylänneet toiveen mennä koko perheenä joulukonserttiin. Kun eihän tuo liikkumaan innostunut yksilö malta pysyä viittäkään minuuttia paikallaan. Joko heittäydytään ihan keitetyksi spagetiksi korviehivelevän ihanasti ulisten tai sitten jäykistellään rautakangen tavoin ja hakataan takaraivoa vanhemman rintakehään niin, että kumisee. Ei kiitos. Ei kumpikaan.
Sama raivo iskee bussissa, vaikka matkaa olisi vain kymmenen minuuttia. Auta armias, jos paikallaan pitäisi istua kauemmin. Bussissa usein pukkaa tuskanhikeä otsalle, kun ollaan vasta puolessavälissä matkaa ja tyttö huutaa kuin hiuksia kiskottaisiin yksitellen irti päästä. Ah, kanssamatkustajien hermot. Maissinaksut toimivat onneksi edelleen, samoin karjalanpiirakka tai rusinat. Tai ravintolassa ruokaa odottaessa apuina toimivat kirja(t), lempipehmolelu ja ruokalista.
Kaupassa taaperomme istuu sentään ihan nätisti ostoskärryissä, mutta muuten paikallaanolo on pahin kirosana ikinä. Paitsi silloin, kun äiti/ isä silittää, tekee ruokaa tai jotakin muuta, mihin tarvitsisi kaksi kättä. Juuri sillä punaisella sekunnilla lapsen on päästävä syliin. Silloin harvoin kun tyttösemme auton kyytiin pääsee, hän istuu ihan nätisti maisemia katsellen tai takapenkkiseuralaisen kanssa "leikkien".
Jollakin tapaa lohduttavaa taas kerran kuulla, ettemme ole "ongelmamme" kanssa yksin. Oi mutsi mutsi kirjoitti samasta aiheesta hetki sitten. Seuraavan kerran, kun lapsi riekkuu bussissa ja itsellä meinaa mennä hermot, alan hokea mantraa: tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!