Viime aikoina töissä on riittänyt stressiä. Normityönikin on aika hektistä, mutta kun viikon työtunneista niistetään kokonainen päivä pois, ja neljässä päivässä pitäisi saada viiden päivän työt aikaiseksi... Do I have to say more?
On vain tehtävä tiukkaa priorisointia, kun kaikkea ei millään ehdi tekemään. Se on jännä, miten suhteeni työhön on muuttunut niin radikaalisti Ainon saamisen jälkeen. Nyt työ ei ole enää prioriteetti yksi, en suostu venymään tai venyttämään päivää turhaan. Toki, jos on joku juttu, joka on PAKKO saada, esim. johdolle, niin yksittäisiä poikkeuksia voin toki tehdä. Ja aiemmin, kun kannoin (ainakin ajatustasolla) töitä kotiin, enää en sitä tee. Kun ei niitä oikein ole aikaakaan iltaisin miettiä, kun eräs pieni ihminen pitää kotona kiireisenä. Eniten olen ihmetellyt tuota, miten nykyisin oikeasti pystyn jättämään työt työpaikalle.
En pidä itsestäni stressaantuneena. Ensin kärsii kroppa. Unet jäävät vähiin ja fibromyalgia saapuu harrastamaan tylsää, äänekästä monologiaan luullen olevansa suurikin stara. Tämä ei kuitenkaan riitä. Stressi muuttaa myös muutenkin kulmikasta persoonaani. Positiivinen puoli minusta jää varjoon ja minusta tulee turhankin vakava tiuskija, joka on kuin persiiseen ammuttu ampiainen (kiitos ihanasta lainasanasta kaverini P). Lisäksi nykyisin huono keskittymiskykyni laskee lähelle nollaa.
Kyllä, tunnen kirjaimellisesti eläväni ruuhkavuosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!