tiistai 30. heinäkuuta 2013

(Pian) kahden lapsen äiti

Ystäväni totesi vähän aikaa sitten, että hän vasta nyt on jotenkin sisäistänyt sen, että meillä on kohta kaksi lasta. Vähän sama vika, vastasin nauraen. Jotenkin en ole kuitenkaan, vaikka kuinka olemme tehneet valmisteluita uutta tulokasta varten, sisäistänyt sitä, että olen kohta kahden lapsen äiti.

Tänään poksahti rv34+0. Pienimmän koon vaatteet on pesty odottamaan kaappiin. Sama pitäisi tehdä pienimmän koon kestovaipoille. Kotiintuloasukin on valittu. Silti en uskalla vielä pakata sairaalakassia. Olen taikauskoinen. Jos pakkaan sairaalakassin nyt, lähtö tulee enemmän kuin pian (kuten kävi ekallakin kerralla). Kivuliaita supistuksia on tullut vähintään kerran vuorokaudessa, mutta kun eivät ole säännöllistyneet, en ole asiasta huolissani.

Kävin eilen verikokeissa ja EKG:ssä. Neuvolalääkäri oli huolestunut korkeasta leposykkeestäni (yli 100), itse pidän sitä raskauteen liittyvänä. Otettiin kilpirauhaskokeet ja sydänkäyrä. Perjantaina neuvolassa saan kuulla tulokset. Samalla (kai) ultrataan Myttynen, jotta varmasti selviää, miten päin hän on masussa. Jos on edelleen raivotarjonnassa (olethan, pliis?), synnytystapa-arvio on rv37. Jos hän taas on kääntynyt takaisin perätilaan, on arvio jo ensi viikolla.

Moni tuleva äiti näkee itsensä rakastavan vanhemman roolin lisäksi pullan ja Tolun tuoksuisena kodinhengettärenä. Minä olen asiassa realisti. En ole koskaan ollut ihminen siisteimmästä päästä. Nautin toki, kun koti on siivottu ja on hetken verran järjestyksessä, mutta niin kauan kuin meillä asuu vaahtosammuttimen kokoisia ihmisiä, ei siisteys kestä kovin kauaa. Rakastan ruuanlaittoa ja kokkaamista, mutta nykyään arkiruuanlaitto on siskonmakkarasoppa-pasta bolognese-perunasose-jauhelihalaatikko-tonnikalapasta -tyylistä. Eniten nautin edellämainituista aktiviteeteista yksin, kun muu perhe on jossakin muualla. Siispä sloganini on seuraavan kaltainen (kuva netistä löydetty):


Tärkeintä äitiydessä on olla läsnä. Ei se, kiiltääkö kylppärin kaakelit kilpaa auringon kanssa, onko ruoka Michelin-tasoista luomupöperöä tai lasten vaatteet tahrattoman puhtaat.

Pohdiskelin tässä eräs päivä Ainon vauvavuotta. Vaikka meillä ei isoja erityishaasteita ollutkaan, muistoissa palaa kuitenkin helposti niihin rankkoihin ajanjaksoihin. En vaikeimpinakaan hetkinä panikoitunut, vaan toimin omasta mielestäni maalaisjärjellä. Usein pirautin asioita miettiessäni anopilleni (joka on siis entiseltä ammatiltaan neuvolan terveydenhoitaja) ja sain vahvistuksen sille, että ei ole aihetta huoleen. Toisen lapsen kohdalla odotan olevani vieläkin täysjärkisempi, itsevarmempi ja rennompi, kun asioista ei vaan ehdi stressata senkään vertaa. Nähtäväksi jää, toteutuuko tämä.

Kahta asiaa mietin. Kliseisesti, mitä, jos rakkaus ei oikeasti lisäännykään lasten myötä? Rakastanko molempia varmasti yhtä paljon? Miten rakkautta riittää vielä elämäni miehellekin? Tiedän, tämä on kliseinen ajatus, mutta en voi olla sitä miettimättä. Kaikki sanovat, että kyllä se riittää. Täytyy uskoa siihen.

Toinen haasteen paikka on pukeminen. Minulle lapsen pukeminen kesäkauden ulkopuolella on edelleen rakettitiedettä. Mitkä fleecet ja villahaalarit ja sukkahousut milloinkin pitäisi laittaa? Mikä on sopivasti, mutta ei liikaa tai liian vähän?

Kolmas on temperamentti. Olen nyt aika haastavan kaksiveen kanssa aika monena hetkenä (viime viikkojen aikana useamman kerran päivässä) ehtinyt jo rukoilla, että pikkuveikka olisi persoonaltaan edes vähän helpompi kuin toinen. Öisin valvoessani päässäni pyörivät kauhukuvat toisiaan kilpaa villitsevistä uhmailijoista. Myttynen voisi luonteensa puolesta tulla enemmän rauhalliseen isäänsä.

Olen todella kiitollinen, että rinnallani on niin upea isä kuin Isämies on. Osallistuva, paneutuva, rakastava, pitkäpinnainen. Kaikkea sitä, mitä voin vain toivoa. Se vaikuttaa ja paljon. Nytkin hän lähti ripottelevaan aamusäähän puistoilemaan esikoisen kanssa, jotta mä saan huilattua (todella) huonon yön jäljiltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!