Minulla ei ole suurta sisustuksellista silmää tai suurempia intohimoja sisustuksen suhteen. Toki nautin meille sopivasta, kauniista ja toimivasta sohvasta, katossa roikkuvasta Lokki-valaisimesta ja isosta, kuuden hengen ruokapöydästämme. Mutta minulla ei ole oikeastaan ikinä pakko-saada -fiiliksiä mistään sisustustuotteesta. Toki nautin kauniista designista ja tyylikkäistä sisustuskuvista, mutta en itse haluaisi elää kliinisen siistissä, sisustuslehdestä repäistyssä kodissa.
Nyt kuitenkin minulla on sisustuksellinen kriisi. Haluaisin Ainolle lasten pöydän tuoleilla, jossa hän voisi esim. piirtää. Sellaisen saisi täyspuisena, kunnostettuna kohtuullisella summalla työkeskukselta. Ei siinä mitään, sehän maksaa vain sen vaivan, että käy ne ostamassa.
Mutta anoppi on kunnostanut minulle (kyllä, omilla käsillään) minulle keinutuolin. Aitopuisen, painavan, kompaktin kokoisen, valkoiseksi maalatun, kauniin mallisen ja pehmusteella varustetun. Juuri sellaisen, josta olen jo pitkään haaveillut. Hän kunnosti sen minulle ajatuksella "tässä miniän on hyvä imettää pikkumiestä". Sydämeni suli tästä vaivannäöstä ja ajatuksesta. Mutta. Kun sille ei ole meidän asunnossamme mitään paikkaa! Jos haluamme sen lasten pöytäryhmän, vie se keinutuolin ainoan järkevän sijoituspaikan. Haluaisin molemmat!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!