A beautiful body

Mami go go -blogista lähtönsä Suomessa saanut Beautiful body -haaste on levinnyt kulovalkean tavoin mammablogeissa. Liikuttuneena olen lukenut erinäköisten, -kokoisten ja -ikäisten naisten kokemuksia omista vartaloistaan. Tippa linssissä olen saanut lukea niistä kokemuksista ja ajatuksista, joita vartalon muuttuminen on aikaansaanut. Monilla suhde vartaloonsa on normalisoitunut vasta lasten teon aikana/ jälkeen.

Minä en tyypilliseen tapaani laita näkyviin omaa vartaloani, mutta kirjoitan, mitä vartaloni minulle merkitsee ja millaisia kipuiluja olen sen kanssa käynyt läpi. Vaikka ihailen lukuisten naisten rohkeutta astua esiin raskausarpineen, en uskalla laittaa itsestäni vähäpukeisia kuvia nettiin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin ajattelemaan vartaloani joskus ala-asteella, kun yhtäkkiä venähdin pituutta siten, että minusta tuli yhdessä lukukaudessa luokan pisin tyttö. Ei siinä mitään, pärjäsinpähän poikien leikeissä paremmin. Mutta kun samalla kasvoivat rinnat (ei mitkään pienet), lantio levisi ja  nämä aiheuttivat nopealla kasvullaan aikamoiset kasvuarvet JA yhtä aikaa alkoivat kuukautiset, oli luokan muilla oppilailla ilo ylimmillään.

Sitten tuli se kesä, jolloin täytin 12 vuotta ja tätini päästi suustaan sammakon. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta kommentti sivusi polviani. Sittemmin kuljin lähes viisitoista vuotta vain nilkkamittaisissa hameissa, kun luulin, että polvissani on jotakin vikaa.

Olen perinyt romuluisuuteni sekä äitini että isäni puolelta. Siitä olen kiitollinen, että olen välttynyt äitini suvun vyötäröttömyydeltä, ja minulla on kauniit, naiselliset kurvit vyötäisilläni. En ole koskaan ollut siro tai pieni ja olen sen faktan kanssa joutunut painiskelemaan enemmän kuin paljon. Vasta parin vuoden aikana olen tajunnut, että vaikka kuinka pidän sirojen ystävieni kropan mallista, ei minusta saa sen muotoista, vaikka olisin alipainon puolella.

Yläasteiässä ja lukioaikoina huojuin normaalipainon ylärajoilla. Asia ei ollut minulle ongelma. Vasta sitten, kun menin naimisiin (katastofiavioliittoon, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä), alkoi suhteeni omaan kehooni vääristyä. Kun toinen ihminen loppujen lopuksi päätti kaikesta elämässäni pukeutumisesta ja käyttäytymisestä lähtien, syöminen oli oikeastaan ainoa asia, jota pystyin hallitsemaan. Tunsin itseni vahvaksi, kun koko päivän aikana olin syönyt vain aamupuuron ja omenan, eikä hän pystynyt vaikuttamaan asiaan millään tavalla. Paino putosi todella nopeasti ja mitä enemmän tunsin nälkää, sen enemmän tunsin itseni voittajaksi. Lopulta 171-senttisessä raskasrakenteisessa varressani oli painokiloja enää 56. En herännyt edes silloin, kun opiskelijaterveydenhuollon ammattilainen pyysi minua riisuutumaan alusvaatteisilleni ja talutti minut kokovartalopeilin eteen. Tuolta ajalta minusta ei ole käytännössä katsoen yhtään kuvia, koska inhosin itseäni ja parisuhdetta, jossa olin vankina.

Kun pääsin riuhtaisemaan itseni tuosta avioliitosta eroon, aloin käydä ahkerasti jumpissa. En halunnut olla laiha läski, vaan halusin lihaksia ympärilleni. Niitä alkoikin tulla nopeasti, kun kävin jumpassa 4 - 6 kertaa viikossa, usein tuplatunnin putkeen vetäen. Minulla on paha taipumus vetää asioita överiksi. No, tätä tahtia jatkui puolisen vuotta. Kunnes. Keväällä 2007 sairastuin kuumettomaan keuhkokuumeeseen. Lääkäri varoitteli, että tämä on oikeasti vakavan sorttista, ja sain puolen vuoden liikuntakiellon yskittyäni yhden kylkiluistani hajalle. Hän sanoi, että "Kroppasi yrittää selvästi kertoa sinulle jotakin. Nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan."

No, tämä tarkoitti sitä, että liikunta jäi. Sittemmin muutin Helsinkiin, mutta en löytänyt koti-jumppasalia, jossa olisin viihtynyt, enkä olisi joutunut maksamaan itseäni kipeäksi. Paino alkoi nousta ja heilui taas normaalipainon ylärajoilla.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi, kaikki raskausoireet menivät vähän aiemmin todetun ruokatorven- ja vatsalaukun haavaumien ja ylirankan syksyn aiheuttamien stressioireiden piikkiin. Ekassa raskaudessa painoa kertyi kaksikymmentä kiloa. Jos mieleni teki suklaata, söin sitä levyllisen. Vatsa jäi kuitenkin aika pieneksi, vaikka kaikkialta muualta levisinkin. En saanut ekassa raskaudessa yhtään ainoaa raskausarpea. Joko olen niin venyvää sorttia tai sitten Isämiehen jokailtaisella vatsan rasvauksella on ollut tehoa. Pidin vatsastani, vaikka inhoankin kaikkia raskausvaivoja.

Nyt toisen raskauden aikana kiloja on kertynyt vähemmän. Olen jo kahdesti joutunut ostamaan isompaa kuppikokoa olevat liivit, ja kun lähtökoko on DD, alkaa niska-hartiaseutu olla aika jumissa. Raskausarpia ei ole tullut (vielä) tälläkään kertaa, saa nähdä, ehtiikö niitä vielä tulla. Pidän edelleen masustani, ja siitä, että Myttynen siellä myllää. Ainoa en pystynyt imettämään keskosuuden vuoksi, mutta pumppasin maitoa puolen vuoden ajan. Nyt toivoisin pystyväni imettämään tätä toista. Saa nähdä, millaiset "ketunnokat" (kuten eräs ystäväni rintojaan kutsuu) meikäläisen rinnoista muodostuu imetyksen jälkeen, ne kun eivät ole terhakoimmasta päästä nytkään. Mutta rinnat ovat ensisijaisesti lapsen ruokintaa varten, toissijaisesti miehen iloksi. Hyvin istuvilla liiveillä saa ihmeitä aikaiseksi.

Mutta suhde kehooni. Olen vuosien varrella käynyt aikamoista kamppailua kehoni kanssa pääni sisällä. Nyt tunnen ensimmäistä kertaa olevani kotonani sekä iässäni että kehossani. Olen aina pitänyt reisiäni paksuina ja sen on huomannut vaatekaupassa (oli paino normaalipainon ala- tai ylärajalla). Jos housut istuisivat vyötäisiltä, ne eivät mahdu reisistä ylös asti. Tai jos reidet ovat sopivat, vyötäröllä on vähintään 20 cm ylimääräistä kangasta. Olen ratkaissut "ongelman" pukeutumalla kotona trikoopöksyihin ja ihmisten ilmoilla vain hameisiin ja mekkoihin. Siitä on tullut tavaramerkkini. Päärynänä olenkin aina ollut tyytyväinen juuri vatsanseutuuni, kun taas reidet ja takapuoli ovat olleet parhaimmillaan leveiden helmojen alle peitettyinä.

Käsivarteni eivät ole siroimmasta päästä, mutta jos näillä käsillä nostaa treenaamatta 25-kiloisen perunasäkin, on niissä voimaa tarpeeksi. Selkäni on luonnostaan vahva. Alavatsaani koristaa sektioarpi, samoin nilkassa komeilee leikkauksen jäljiltä tikin kuvat. Alleille voisi tehdä jotakin ja kuten aiemmasta tiedän, on kiloja imetyksen jälkeen helppoa lähteä pudottamaan. Mutta samalla pelkään syömishäiriöpeikon palaavan ja olevani taas samassa kierteessä, että homma menee överiksi. Mieluummin olen vähän pehmeä mamma, joka nauttii elämästä (ruokineen kaikkineen). Toki haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa kuin mitä nyt olen, mutta en ole valmis uhraamaan perheen arvokkaita iltoja siihen, että asuisin kunto/jumppasalilla. Toki olen Isämiehelle jo sanonut, että haluan alkaa kuntoilemaan ahkerammin, kun imetys on kakkosen kohdalla ohi, mutta lähin jumppa on parin sadan metrin päässä kotoa ja Keskuspuiston mahtavat liikuntamahdollisuudet samanmoisen matkan päässä. Haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa, koska silloin voin itsekin henkisesti ja fyysisesti paremmin. Perussairauteni (fibromyalgia, nivelrikko ja SI-nivelongelmat) ovat huomattavasti paremmassa kunnossa, kun liikun säännöllisesti. Vaatteiden osto (kengistä nyt puhumattakaan) on aina yhtä vaikeaa vartaloni muodon vuoksi, mutta se ei haittaa. Se, että olen kroppani kanssa sinut, tekee elämästä huomattavasti paljon keveämpää. Minulle on ihan sama, mitä muut ajattelevat kehostani. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo eikä lyhyt, mutta se on tehty ja jatkan matkaa edelleen.