Kahdeksan viikon sairausputkessa jaksaminen oli tosi kovilla. Kun vauva herätti yskimisellään lähes kymmenen kertaa yössä, ja päiväunetkin olivat puolen tunnin mittaisia, alkoi pinna kiristyä. Kun viikko toisensa jälkeen kului, emmekä päässeet täältä neliskanttisesta mihinkään, alkoi epätoivo hiipiä takaraivoon. Loppuuko tämä ikinä? Tuolloin tajusin, että myös äitiyteen voi uupua. Se raja oli tuolloin todella lähellä. Onneksi, ensimmäistä kertaa elämässäni tohdin sanoa sen ääneen. Aiemmin, kahden työuupumuksen aikana, en ole tunnustanut kenellekään, että nyt olen TOSI väsynyt. Noissa tapauksissa lääkäri on ollut se, joka on määrännyt mut huilaamaan, itse en ole kokenut tarvitsevani lepoa. Kunnes sen aika tuli. Vasta kun pysähdyin, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan.
Onneksi rinnallani on mahtava puoliso, joka otti väsymyksen tuntemukseni tosissaan. Hän nukkui tyttösen kanssa useita öitä olohuoneessa, jotta minä saisin pidemmän unipätkän ja koottua voimia. Nämä yöt olivat minun pelastukseni. Silti viimeisen viikon aikana olin niin totaalisen kyllästynyt kotonaoloon ja sairastamiseen, että uhkasin miehelleni, että joku hetki karkaan, enkä tule enää takaisin.
Nyt, kun olemme vihdoin terveitä, ja olen saanut sitä omaa aikaa, olen tajunnut, kuinka tärkeää se on jaksamisen kannalta. Silloin myös kotonaolon motivaatio säilyy. Eilen olin kinesioteippauskurssilla, tänään pääsen ystäväni kaveriksi koiralenkille. Paitsi että oma aika on tärkeää, on myös vertaistuki. Pääsen tänään ties kuinka pitkän tauon jälkeen tapaamaan mammakavereita kasvotusten. Tiedossa on vaatekutsut. Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!