Olen miettinyt tämän kirjoituksen kirjoittamista kauan. Nyt ajattelin pukea sanoiksi ne tunteet, jotka ovat pitkään myllänneet tuolla sisällä. Ehkäpä ne möröt pienenevät, kun kirjoitan ne sanoiksi.
Mielessäni asuu mörköjä. On asunut siitä lähtien, kun Aino syntyi. Vaikka Aino syntyi isona keskosena ja hyvillä viikoilla, silti asiat painavat mieltä. Kuulemma saattavat painaa jopa vuosia.
Sanotaan, että vanhemmuuteen kasvamiseen tarvitaan se koko yhdeksän kuukauden aika. Totta. Mitä, kun siitä otetaan yli kuukausi pois? Olin äitinä ja M isänä aivan raakile tyttösen syntymän aikaan. Olimme valmistaneet kodin vauvaa varten, mutta henkinen valmistautuminen oli vielä täysin kesken, kun tyttö tuli maailmaan. Onhan se aina, mutta olimme alussa aivan pihalla. Selviydyimme, kun saimme sairaalassa tukea viikon ajan ennen kotiutumista. Silti sairaalasta lähdön hetkellä tuntui kauhistuttavalta, että miten ne meidät täältä päästävät pois? Uskovatko nuo oikeasti, että osaamme hoitaa tätä pientä ja pidettyä sen hengissä?
Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saa tällä tavoin itkeä. Meillähän oli ja on ollut kaikki hyvin. Toisin on niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja painineet ties miten vaikeiden sairauksien kanssa.
Onnekseni olen huomannut, että vanhemmuuteen kasvetaan. Se ei mieltäni enää paina. Mutta ne muut isot möröt kasvavat mielessäni sitä isommiksi, mitä enemmän aikaa kuluu. Etenkin, kun suunnitelmissa siintää viimeistään ensi vuonna uusi raskaus.
Keskosuus. Mitkä olivat syyt keskosuudelle? Onko odotettavaa, että toinenkin lapsi (sitten aikanaan) syntyy keskosena? Alanko jo alkuraskaudesta laskea LA miinus kuukausi? Entä jos pikkukakkonen syntyy vieläkin pienempänä keskosena kuin Aino?
Sektio. Onko minussa rakenteellinen vika, kun kohtu ei supistunut vai oliko se kohtutulehduksen ja aikaisten viikkojen yhteisvaikutus? Pystyykö kohtuni supistumaan ts. voinko synnyttää alateitse? Suurin haaveeni tällä hetkellä on saada kasvattua kupeissani lapsi täysiaikaiseksi ja saada synnytettyä hänet alateitse. Sektio on synnytys siinä missä alateitsekin tapahtunut synnytys, tiedän. Se on fakta. Mutta se ei vie sitä kiveä pois sydämeltä, että minulta jäi jotakin kokematta. Jotakin tästä kivusta kertoo niin suolainen valtameri poskillani, etten näe kunnolla kirjoittaa.
Imetys. Tässä imetysmyönteisessä kulttuurissa on vaikeaa, jos imetys ei sujukaan niin kuin toivoisi. Minä tunnen joka kerta sydämessäni viillon, kun näen äidin imettävän. Minäkin olisin halunnut. Toivottavasti saa vielä joskus lapsen rinnalleni.
Pikkukakkosella on kovat toiveet täytettävänä. Toivon, että joku joskus osaisi vastata kysymyksiini. Edes osaan. Niillä voisin sulkea mörön pimeään kaappiin pois mielestäni mellastamasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!