Vauvakuume

Kevät ja kärpäset. Ei kun hormonit. Jep, jep. Nyt se on todellakin alkanut, vauvakuumeilu nimittäin. Nyt ei ajatukset pyöri missään muussa. Ystäväni sai vauvan reilu viikko sitten. Hänen ollessa viimeisillään, huomasin kaipaavani sitä omaa mahaa ja vauvan liikkeitä. Katselen haikaillen vauvamasuisia naisia kaupassa. Eksyn raskaus- ja vauvablogeihin jatkuvasti, katselen vaatteita sillä silmällä, että "tuohon mahtuisi mahankin kanssa". Mistä tämä oikein tuli?

Olen miettinyt, että jos lapsi saa alkunsa kesällä, esikoisen ja pikkukakkosen ikäeroksi tulee alle kaksi vuotta. Eihän minulle pitänyt näin käydä. Äitini sanoi, kun kuuli raskaudestani, että hän oli jo luovuttanut toivosta saada olla joskus mummo. Vähän samaa sanoi anoppini. Itsekin luulin vuosia sitten, kun elin vielä katastrofaalisessa suhteessa, että ei, minulle ei koskaan tule lapsia.

En ole koskaan ollut erityisemmin lapsirakas, saati sitten mikään kodin hengetär. Mutta kun tapasin nykyisen aviosiippani, tiesimme alusta lähtien, että haluamme lapsia. Halusimme ensin vain muutaman vuoden nauttia aikuisen dinkkuparin elämästä, matkustella, valvoa pitkään, syödä pitkiä kynttiläillallisia. (Tähän voisi joku kommentoida, että voihan noita tehdä perheellisenäkin, mutta me halusimme tehdä noita kahden ennen perheen perustamista.) Mutta koko ajan meillä oli mielessä se, että lähivuosina meitä on useampi kuin me kaksi.

Mietin, millaista mahtaa olla kahden lapsen kanssa? Etenkin, jos kakkonenKIN perii haastavan lyhyen pinnani. Siinähän äidin ilo repeää, kun on kaksi lasta, toisella on pahin uhma päällä, toisella paha koliikki, ja äidin pinna on lyhyt kuin... no, enpä tähän hätään keksi mitään järkevää vertausta. Sanotaanko, että lyhyt se on. Vaikka Aino on lyhytpinnainen, on hän silti kohtuullisen helppo lapsi. Väistämättä tulee mieleen, että voiko flaksi käydä kahdesti? Entä, jos pikkukakkonen onkin temperamenttinen koliikkivauva, joka vain huutaa kolme ensimmäistä kuukautta?

En voi olla kuitenkaan miettimättä, pitäisikö lasten välissä pitää pidempi väli? Että Aino saisi olla ainokainen, pieni, pidempään? Toisaalta taas koen, että vaikka vauva-aika kahden pienen kanssa on taatusti haastavaa, kun aika kuluu, on lapsista seuraa toisilleen. Ainoana lapsena minun on jotenkin vaikea hahmottaa kahden lapsen tilannetta. Jotenkin ainokaisena kuitenkin koen suurta iloa siitä, että Aino voi saada lähitulevaisuudessa sisaruksen, jonka kanssa kasvaa ja jakaa elämää.  Ja kun en minäkään tästä enää nuorene.

Ja tärkeimpänä, äidin rakkaus on suurinta mitä on. En tiennyt rakkauden määrästä mitään, ennen kuin tuo pienokainen laskettiin ensimmäistä kertaa syliini. Sen rakkauden tähden on valmis tekemään mitä tahansa tuon pienen eteen. Mutta riittääkö rakkautta kahdelle lapselle?

Kaikkea sitä pähkiikin, vaikkei se positiivinen raskaustestikään ole vielä edes kädessä...