Viime päivinä olen herkistynyt ennennäkemättömällä tavalla. Tai no, kyllä tällä tavalla tuli vollotettua raskausaikana. Jos en paremmin tietäisi, epäilisin kupeitteni helmoissa kasvavan toisen rakkauden hedelmän. Mutta ei, raskaana en ole. Tiedä sitten, mistä moiset valtaisat tunneaallot ovat kotoisin.
Lauantaina saimme olla juhlimassa mieheni kummitytön ripille pääsyä. Omasta rippijuhlista on parikymmentä vuotta aikaa, mutta silti tuona päivänä palasin tunteissa siihen päivään. Kuinka täynnä tulevaisuuden uskoa, toivoa ja haaveita tuona päivänä olinkaan! Rippinuoret lauloivat saman laulun, kuin mitä me leirillä aikoinaan lauloimme. Jokin näissä sanoissa edelleen puhuttelee.
Jotenkin toivon, että elämä ei kovettaisi. Että tuntisin yhä tunteiden kirjon, enkä kyynistyisi, vaan antaisin edelleen herkkien asioiden koskettaa. Olen saanut synnyinlahjaksi herkkyyden, jota pidän ennemmin vahvuutena kuin heikkoutena.
Tänään laitoin piiiitkästä aikaa radion soimaan. Soitan yleensä musiikkia Spotifysta, ja radio on jäänyt vähemmälle käytölle. Sieltä pärähti soimaan tämä biisi. Kaksi ensimmäistä tahtia ja minä itken kuin vesiputous. Kaija Koon laulama kertoo tarinan minun elämästäni kuuden vuoden takaa. Monta vuotta on mennyt välissä, mutta silti nämä asiat ovat edelleen tuolla sisimmässä vereslihalla. Lienevätkö koskaan eheitä? Mutta kuinka samalla olenkaan kiitollinen siitä, mitä minulla tällä hetkellä on. Ihana aviomies, pieni rakas, jota rakastan enemmän kuin itse elämää. Kaikki on kohdallaan. Ehkä elämä hyvittää sitä, mitä joskus oli väärin ja meni pieleen.
Seuraava, päivähoitoaiheinen postaus pärähtää ajastettuna juhannuksena, kun me vietämme (toivottavasti hyvässä säässä) mökkijuhannusta perinteisine kokkoineen, grillauksineen ja saunomisineen. Hyvää juhannusta itse kullekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!