Tuo meidän vaaperomme on paljastunut aikamoiseksi humoristiksi. Hän nauraa rätkättää hassuille sattumuksille ja mikäs sen suloisempaa, kuin ääneen naurava vuosikas. Nauru tarttuu väistämättä. Silloinkin, kun en välttämättä sitä tahtoisi. Esimerkiksi kun tyttö päristelee ruokaansa siten, että ruoka on pikku pisaroina pitkin pöytää, ruoka-alustaa, syöttötuolia ja sen alustaa tai vaatteita ja hiuksia mainitsemattakaan. Mutta minulla ei vaan pidä pokka, kun tämä nauraa hihkuu ja nauttii uudesta, opitusta taidosta.
Ja jos me nauramme ääneen, alkaa Ainokin nauraa. Etenkin ilta-aikaan, kun koko perhe on vähän väsynyt, on nauru hyvinkin herkässä. Tänään en saanut unilaulua laulettua puolta säkeistöä pidemmälle, kun yritin olla hihittämättä hysteerisesti tyttäremme koomisille ilmeille. Onneksi Johanna Iivanainen hoiti lauluosuudet minunkin puolestani.
Sinänsä mahtavaa, että huumoria riittää. Se kun on välillä vähän hakusessa omaa tahtoaan testaavan raivottaren seurassa. Ilo antaa voimia joskus haastavaankin arkeen ja auttaa unhoittamaan ne rankat hetket. Onneksi.
Meilläkin siskon nauru tarttuu veikkaan, veikan nauru tarttuu minuun ja päinvastoin. On aivan mahtavaa nauraa pienen vauvan (ja isommankin lapsen) kanssa kilpaa!
VastaaPoista^Todellakin! Täällä me hihitetään ja hörötetään vähän väliä.
VastaaPoistaOlen usein miettinyt, kuinka paljon useammin äitinä tulee naurettua kuin aiemmin. Siis mikä todenäköisyys, että on räkättänyt ääneen arkiaamuna ennen seitsemää?? Toisaalta sitten tulee sellaisia raivon ja turhautumisen tunteita koettua, joista ei aiemmin ollut hajuakaan. Aikamoinen tunneskaalan laajentuminen siis.
VastaaPoistaKiitos Kati kommentistasi! Tuo on kyllä niin totta. Tunneskaala on venynyt kaikista päistä. Ja mitä lyhemmäksi pinna lyhenee, sitä voimakkaammin nuo ääripäät ovat käytössä.
Poista