Kai minun pitää kunnon blogimutsina (?) kirjoittaa tarinaa meidän juhannuksestamme. Kävimme anopin ja pikkuihmisen (anoppini nimitys tyttärellemme) kanssa nappaamassa Isämiehen töistä jo keskiviikkona iltapäivällä. Siitä motarille ja kohti Satakuntaa. Matka meni tavanomaisesti: tyttö nukkui suurimman osan ajasta, söi puolimatkassa hyvällä ruokahalua ja posotti nukkuen vielä loputkin matkasta.
Odotukseni juhannuksen suhteen olivat kovat, ei niinkään suuret. Saimme nauttia Isämiehen kanssa löylyjen lämmöstä kaksin ja tehdä ruokaa rauhassa, kun anoppi viihdytti jälkikasvuamme. Sen sijaan kaivattu kalojen narrausreissu jäi välistä, kiitos epäotollisen tuulensuunnan. Onneksi katiska pelasti ja saimme kuin saimmekin nauttia haukipaistista, uusista perunoista, grilliruuasta ja kesän ensimmäisestä mansikkakakusta. Nyt maha pömpöttää kaikkien herkkujen syömisen jälkeen.
Juhannus sai mielen herkistymään. "Vuosi sitten juhannuksena en osannut arvata, että vajaata viikkoa myöhemmin sylissä olisi kaksi ja puoli kiloa onnea. Välillä tuntuu, että tämä tunne on rajaton ja halkaisee rintakehän." kuului NaamaKirjapäivitykseni. Samalla yritin muistella, millainen oli juhannus viime tai sitä edellisenä kesänä. Juu, söimme grillimestarina toimivan Isämiehen taikomia herkkuja, minun väsäämääni mansikkakakkua, joimme lasin jos toisenkin hyvää viiniä, pelasimme mölkkyä sukulaispoikain kanssa. Eli ei mitään suuren suurta muutosta lapsettomiin aikoihin. Enkä niitä kaipaakaan.
Aiemmin juhannuksen valvominen on tarkoittanut sitä, että valvotaan ja nukutaan myöhään, nautitaan yöttömästä yöstä. Tällä kertaa valvominen oli pikkuneidin mielestä jotakin aivan muuta. En tiedä, oliko osasyy yölevottomuuksiin se, että oman huoneen rauhaan tottunut pikkuihminen joutui nukkumaan samassa huoneessa vanhempien kanssa. Suurin syyllinen taitaa kuitenkin pilkottaa alaikenestä ja purukaluston käytöstä ja kuolan määrästä tehtyjen salapoliisitulkintojen jälkeen epäilen, että syyllisiä on useampi kuin yksi. Tyttö kun ei anna suutaan katsoa, saati sitten tunnustella. Syyllinen herätti vanhemmat vähintään kerran tunnissa neljän yön ajan. Isämies huokasi eilisiltana: ihana päästä kotiin nukkumaan, toivottavasti neitikin nukkuisi. No, viime yönä piti käydä silittelemässä tyttöä pari kertaa. Luojan kiitos. En olisi jaksanut tuota härdelliä kovinkaan pitkään. Viime yönä tosin Jussi taisi jäädä mieleen päälle, koska näin liian monta kertaa unta, että Aino itkee ja heräsin todentuntuiseen uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!