Vaikka pääasiassa olenkin nopeasti syttyvää ja kihahtavaa sorttia, niin Lähiömutsin bloggaus sai minut muistamaan, että minäkään en rakastunut pieneen välittömästi laitoksella. Jos Lähiömutsi uskalsi kirjoittaa tämän "tabun" julki, niin uskallan minäkin.
Kun Aino tupsahti maailmaan viisi viikkoa etuajassa, olin ensialkuun niin pöllämystynyt koko ennenaikaisesta laskeutumisesta, ettei siinä ehtinyt mitään tunteita ajatella. Minulta jäi kaikki synnytykseen valmistautumiskirjat sun muut lukematta, jotka ajattelin lukea mammaloman alettua. Kolmihenkisen perhearjen opettelu imetyshankaluuksineen yms. veivät oman aikansa. Vasta kun aikaa kului, opimme tuntemaan toisiamme ja saimme arjen rullaamaan, tajusin salaman lailla eräänä helteisenä kesän päivänä, kuinka pakahduttavaa rakkauden tunnetta tuota pientä otusta kohtaan tunnenkaan. Se tunne oli niin valtaisa, että luulin halkeavani. Mieskin säikähti, kun tuli tuolloin ruokaostoksilta kotiin ja löysi sohvala vaimon ja lapsen lisäksi suolaisen valtameren.
Vaikka välillä olen pienen rakkaan ääressä yhtä pihalla kuin ekaluokkalainen aloittaessaan koulun (siltä minusta välillä tuntuukin, että olen äitiydessä ihan vasta-alkajan asteella, vaikka sitä on kohta "harjoiteltu" vuosi), niin silti en vaihtaisi päivääkään pois. Välillä toivon, että niitä raivo/kiukku/harmituspäiviä olisi vähemmän, mutta silti, kun seuraavana päivänä tyttönen on itse päivänsäde, unohtuu edellisen päivän hampaidenkiristelyt nopeasti.
Ennen tuota pientä en oikeasti tiennyt rakkaudesta ja sen suuruudesta mitään, vaikka niin kovin luulinkin. Kiitos sinulle rakas Aino, että opetit minulle, mitä rakkaus on ja kuka minä oikeasti olenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!