Ihana ikä

Tänään näin kaupungilla paljon juhla-asuisia nuoria naisia (liian) lyhyissä mekoissaan, menossa juhlimaan isoa päivää. Samalla kun nuorten ilakointi pisti aidosti hymyilyttämään, samalla huokaisin, miten tuota ikää ei ole yhtään ikävä.

Tunnen olevani nyt kolmevitosena eniten kotonani itsessäni. En viitsi, osaa tai jaksa enää teeskennellä. Minulla ei ole myöskään mitään tarvetta pönkittää itseäni muiden kautta tai muita lyttäämällä. Annan tilaa ja aikaa. Jos näen jotakin kivaa tai kaunista, sanon sen ääneen. Kaikista ankarin olen omalle itselleni, ja vanhana perfektionistina on joskus vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä itsessäni. Mutta kun näen sen muutoksen, joka minussa on vuosien varrella, lähinnä viimeisen kuuden vuoden aikana tapahtunut, muutos on huima. Olen tavattoman onnellinen siitä työstä, jota olen itseni eteen tehnyt. Koska työstä on oikeasti tehty ja pitkä matka taivallettu. Sitä kautta minusta on tullut kliseisesti parempi ihminen ja parempi minä. Lähemmäs sitä ihmistä, joksi minut on tarkoitettu.

Ajattelen myös niin, että sielujen sympatia ei katso mitään piirrettä ja ikä on vain numero. Se, että jonkun kanssa sielut soivat samaa sävelmää, on mahtava juttu, eikä sillä ole mitään tekemistä rodun, sukupuolen, iän tai minkään muun vastaavan kanssa. Kun näin tapahtuu, on se aina yhtä suuri ilo.

P.S. Kottarainen bloggasi samasta aiheesta juuri tänään. Hauska yhteensattuma.