Mammakaverini Kati haastoi minut kirjoittamaan ajatuksiani ranskalaisesta lastenkasvatuksesta. Haaste, jonka otin mielelläni vastaan, osoittautui kuitenkin sen verran haasteelliseksi, että sen hiomiseen on mennyt lähes viikko.
Lähiviikkoina on mm. Hesarissa viitattu jenkkitoimittaja Pamela Druckermanin vaavinkasvatusoppaaseen French Children Don't Throw Food. Hän ihailee ranskalaisten tapaa kasvattaa lapsiaan, joka vähentää lapsista aiheutuvaa riesaa ja luo lisää tilaa vanhemmuuden ja aikuisuuden iloille. Joku tuossa lauseessa mättää. Lapsi ja vanhemmuuden ilot. Ihan kuin ne olisivat toisensa poissulkevia asioita?
Druckermanin teesi lehtijuttujen pohjalta on siihen suuntaan, että ranskalaiset vanhemmat eivät liikaa jousta omista menoistaan tai haluistaan. Ja tästä syystä ranskalaisista lapsista kasvaa hyväkäytöksisiä ja itsenäisiä. Kolmikuisina ranskalaiset vauvat eivät tarvitse enää ruokaa yöaikaan ja pienet lapset leikkivät hiljaa, kun vanhemmat istuvat illallista toisten aikuisten kanssa.
Jaa, aika harvassa ovat minun tuttavapiirissäni ne vauvat, jotka eivät syö enää kolme kuukautta täytettyään. Taitaa olla parinkymmenen tuntemani vauvan joukossa huimaavat kaksi. Käyttävätkö ranskalaiset vanhemmat huudatusunikoulua, jolloin vauvan tarpeisiin ei vastata ja vähitellen vaavi oppii, ettei kukaan tule, vaikka kuinka huutaisi. Sydäntäni särkee pelkkä ajatus siitä, että pieni vauva joutuisi yksin itkemään, eikä kukaan tule lohduttamaan yön pimeinä, pitkinä tunteina.
Kaikki ei ole mustavalkoista. Nautin toki aikuisseurasta (ilman lapsia), mutta yhtä mukavaa on lasten ja aikuisten sekaseura. Lapset touhuavat omiaan, tulevat välillä syliin, juttelevat. Lapset ovat osa perhettä, osa sosiaalista kanssakäymistä. Ranskalaiset ajattelevat, että vanhempien parisuhde ja oma aika on tärkeää.
Totta kai se on tärkeää. Mikään suhde, oli kyse ystävyydestä tai parisuhteesta, ei pysy kasassa hoitamatta. Lapsiperheessä aikuisten kahdenkeskinen aika on luonnollisesti vähäisempää kuin lapsettomassa perheessä. Sille vain pitää etsiä uusia muotoja.
Hesarin politiikan toimittaja Heli Suominen kirjoittaa: "Ranskassa lasten saaminen ei tee vanhemmista palvelijoita, jotka joustavat kaikessa." En ole kokenut kertaakaan tämän yhdeksän kuukauden aikana olevani mikään palvelija. Me olemme se, joka päätämme, mitä syödään, milloin mennään nukkumaan ja mitä laitetaan päälle. "Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon." Kuka sanoo? Minä olen sitä mieltä, että jokainen perhe valitkoon oman tiensä. Sädekehää ei kukaan nosta eikä kiillota, toimit vanhempana miten vain. Lapsilähtöisyys tuskin tarkoittaa, että lapsia ei ikinä ojenneta ja vanhemmat elävät täysin lapsen ehdoilla. Aion kasvattaa tyttäreni lapsilähtöisesti, ja siihen kuuluu, että nukutaan yöt, syödään hyvin (tarpeen vaatiessa myös öisin), käyttäydytään siivosti niin julkisilla paikoilla kuin kotonakin, ja vanhemmilla on myös omaa aikaa ja elämä.
Syyllistämisiä ropisee sen sijaan panssariin, halusit tai et. Toisten mielestä palaat mammalomalta liian aikaisin töihin, toisten mielestä yösyötöt pitäisi olla historiaa puolen vuoden iässä, toiset kauhistelevat, miten hankalalta kestovaippoja käyttävän lapsen liikkuminen näyttää. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Valikoiva kuulo ja muisti on hyvä äidin lisävaruste. Ja jos kertoo, että meillä menee hyvin, niin vastaukseksi saa: "odotahan vaan hampaita/ konttaamista/ päiväkotiin menoa". Ihan kuin jostakin NYT hyvin olevasta asiasta ei saisi iloita. Juuri nyt. Toki niitä ikäviä juttuja tulee. Väistämättä. Kolahtaneita takaraivoja, ensimmäisiä asfaltti-ihottumia, hammasoireita ja vielä vähän lisää sairastamisia. Mutta saisiko nämä sairastaa sitten, kun sen aika on ja iloita nyt hyvin olevista asioista?
Druckermanin mukaan ranskalainen nainen ei muutu toiseksi ihmiseksi äidiksi tultuaan. Hän on äidiksi tultuaan edelleen sama nainen.
Totta hemmetissä on. Äitiys on tuonut elämääni paljon uusia ulottuvuuksia ja mielelleni haasteita. Olen joutunut työstämään keskeneräisyyttäni ja itseänikin harmittavia luonteenpiirteitä. Tuo Pieni Rakas on pistänyt minut selkä seinää vasten vain olemalla oma itsensä. Ja minulle tämä on tehnyt vain hyvää.
Ranska on myös niitä harvoja maita, jossa lasten fyysinen kuritus on sallittua, myös lain mukaan. Luunapit, selkäsauna, millä nimellä sitä haluakaan kutsua. Rakastava vanhempi ei käytä "kasvatuksellista väkivaltaa" missään tilanteessa. Ajatuskin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta saa minut voimaan fyysisesti pahoin.
En teilaa, että ranskalaisessa lastenkasvatuksessa kaikki olisi suoraan pielessä. Ranskassa asiat tehdään toisin, enkä minä ole oikea henkilö arvioimaan, onko suomalainen, lapsilähtöinen kasvatustapa yhtään sen parempi kuin ranskalainenkaan. Ranskalaisesta vanhemmuudesta jokainen suomalaisvanhempi voi poimia ne sopivat rusinat omaan pullaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!