Ensimmäinen äitienpäivä

Koko viikonloppu on yhtä juhlaa. Eilen meillä oli jopa kahdet bileet. Ensin menimme serkkuni ja äitini kanssa toiselle serkulleni kylään. He olivat loihtineet pöytään ihania salaatteja, stifadoa ja mansikkapannacottaa. Vaikka vatsa kiitti, harmitti, että meidän piti tuolta kiitää jo seuraavaan kyläpaikkaan. Miksi kaikki kivat jutut tapahtuvat aina samana päivänä?

Etenkin harmitti se, että tuolla serkkuni luona olisi vierähtänyt helposti tunti jos toinenkin. Emme ole olleet yli vuosikymmeneen missään tekemisissä, mutta kun viime syksynä tapasimme tauon jälkeen, huomasimme omaavamme yhtä erikoisen huumorintajun. Nyt meillä synkkaa paremmin kuin koskaan. Tästä olen iloinen, koska olen serkussarjassamme ns. väliinputoaja. Vanhemmat serkut ovat lähes kymmenen vuotta vanhempia ja nuoremmat taas kymmenisen vuotta nuorempia. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että ikä on yhä vahvemmin vain numero. Sielujen yhteisellä sävelellä sillä ei ole mitään merkitystä.

Iltasella huippumeno jatkui entisten työkavereiden seurassa. Meidät oli kutsuttu sydämellisen pariskunnan kotiin, joka on todella tyylikäs. Ei sillä tavalla tyylikäs, että se olisi kylmä tai keinotekoisen oloinen, vaan isäntäpari on tehnyt kodistaan sisustuslehtiin kelpaavan, persoonallisilla, lämpimän kodikkailla yksityiskohdilla kuorrutetun unelman. Itse vain haikailen noin hyvästä sisustussilmästä.

Tällä kertaa mukana olivat myös karvaisemmat puoliskot. Yleensä olemme tavanneet vain naisseurassa ja illan teemana on ollut aina herkuttelu. Aloitimme tapaamaan kvartaaleittain, kun olimme samassa paikassa töissä. Nyt meistä kuudesta enää yksi on kyseisen konsernin palveluksessa, mutta menoa se ei ole laimentanut. Ehkä tästä kertoo sekin, että yksin seurueemme naisjäsenistä ihmetteli eilen ihania herkkuja notkuvan ruokapöydän ääressä, että miksi miehet ovat niin hiljaa. Ehdin vastata miesten puolesta: "kun eivät saa meiltä naisilta suunvuoroa". Tähän miehet vastasivat yhteen ääneen: Amen ja kaikki päädyimme nauraa rätkättämään päälle. Todellakin, meiltä ei puhetta puutu ja aina, kun tapaamme, tuntuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi korkeintaan viikko, ei muutamia kuukausia. Kaikki  ovat aivan huipputyyppejä ja saan olla todella onnellinen, että yhteytemme on säilynyt vuosien varrella. Eräs näistä on tullut erityisen läheiseksi, kun hän on kertonut omasta keskosena syntyneestä pojastaan ja tämä ihaNainen piti minut myös (maidon) pumppausrumban aikana järjissäni.

Tänä aamuna kömmin tukka pystyssä sängystä. (Minä kun en halua aamiaista sänkyyn, vaan syödä sen pöydän ääressä.) Olohuoneessa minua odotti tyttäreni omin pikku kätösin tekemä äitienpäiväkortti. Liikuttavaa!

Aamiaiseksi siippani oli loihtunut kaikenlaisia herkkuja alkaen amerikkalaisista mustikkapannukakuista ja croissanteista ja päättyen macaronseihin ja lasilliseen kuplivaa. Kyllä kelpaa! Aiemmassa postauksessa hehkutin aineettomien lahjojen puolesta. En silti valita, kun pienestä rasiasta paljastuivat nämä:

Kuva: Kalevala-koru (Ainoa-korvakorut). 

Mieheni sanoi, että tyttönen oli nämä itse valinnut. Ei hassumpi valinta! Nämä pääsevät heti tänään korviin, kun lähdemme anoppini kanssa äitini luokse nauttimaan äitienpäivälounasta. Viime yöt ovat olleet aika levottomia. Toivon, että isoäitien viihdyttäessä pikkuprinsessaa me saisimme isukin kanssa vedettyä päiväunet. Ihanaa, ettei ole koko viikonloppuna tarvinnut kokata!

Lopuksi lainaan erään FB-kaverini toivotusta:
"Hyvää sunnuntaita kaikille äideille, äitiydestä haaveileville, äidin luona juhlapäivää viettäville tai omaa äitiään kaipaaville!"