Aino vähensi syömistään huomattavasti ollessaan lenssuputkessa. Tätä kesti iloiset kolme kuukautta. Alussa revin hiuksia ja olin todella epätoivoinen, miksei lapsi syö. Kun pahin tauti helpotti, ja vähäruokaisuus vain jatkui, totesin, että tätä vauhtia hiuksia repimällä minusta tulee pian kalju ja en voi saada millään kikkakolmosilla tyttöä syömään enempää. Kun suu menee kiinni, se menee suoraksi viivaksi, eikä sinne saa sen jälkeen upotettua yhtään ainutta lusikallista ruokaa. Ei, vaikka siinä olisi tyttösen lempiruokaa tarjolla. Olemme kokeilleet eri ruokavariaatioita, sormin syömistä, lusikalla, kylmää, lämmintä, kuumaa, keitettyä, soseutettua, letuksi paistettua, kaupan tädin tekemää, omatekoista. Lähes kaikkea, mitä mieleen tulee. Mielessäni siinsivät ne pilttipurkillisen kokoiset annokset, joita tyttö veteli ennen sairastumistaan.
Anoppini (joka on entinen terveydenhoitaja) totesi eräs päivä lakonisesti, että yksikään lapsi ei ole pohjoismaissa nälkään kuollut. Painokäyrä menee miinuksella, mutta menee kuitenkin koko ajan samalla käyrällä. Olen tätä yrittänyt itselleni tolkuttaa, kohtuullisen hyvin tuloksin.
Enää en (suuremmin) ota stressiä syömisistä. Toki tyttö syö vähän, mutta pääasia on, että hän syö kuitenkin jotakin. Yritämme pitää pöperöt kohtuullisen monipuolisina, vaikka tuo epeli söisi mieluiten vain munakasta, kotitekoista lihapullaa, perunarieskaa, Talk-muruja ja päärynäsosetta. Ehkä tuo piiperoinen joskus tajuaa, että ruokailu on nautinto ja on kiva syödä enemmänkin kuin kaksi lusikallista tai kourallista ruokaa. Ehkä. Jos ei, niin voivoi, asialle ei oikein mitään mahda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!