perjantai 26. elokuuta 2011

Ei kannata olla superäiti

Luin Hesarista hyvän jutun: "Superäideillä" on kohonnut masennusriski


Artikkelissa kerrotaan, että "Washingtonin yliopiston tutkimuksessa selvisi, että masennukseen viittaavista oireista kärsivät useammin työssäkäyvät äidit, jotka uskoivat selviävänsä kodin ja työn yhdistämisestä ilman mainittavia uhrauksia tai apua. Vähemmän masennusoireita oli äideillä, jotka eivät vaatineet itseltään tai työuraltaan yhtä paljon."


Minun mielestäni tässä ei ole mitään yllättävää. Äitiyttä EI voi suorittaa ja varsinkaan yhdistää täydelliseen työn hallintaan. Yksi ihminen ei repeä kaikkeen. Johonkin suuntaan pitää tehdä myönnytyksiä. Millaisia myönnytyksiä tämä äiti tekee tulevaisuudessa, kun aikanaan palaan takaisin töihin, jää nähtäväksi.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Työpaikalla käymässä

Kävin eilen työpaikalla. Ensimmäisen kerran sitten... kesäkuun. Oli aivan ihana tavata työkavereita, halia ja vaihtaa kuulumisia. Niin montaa ihmistä tuntui vauva-arkemme kiinnostavan. Useiden ihmisten kanssa on viesteilty muutenkin, ja se on osatekijä, joka pitää mamman järjissään kotona.

Käyntini vahvisti mielessäni kaksi asiaa. Äitiyslomalla on ihana olla, eikä töihin ole tällä hetkellä yhtään ikävä. Mutta toisaalta, tuo työ ja työyhteisö on juuri SE, johon haluan vuoden päästä palata. Syitä on monia. Haasteelliset, mielenkiintoiset työtehtävät, joissa voi myös kasvaa, mielenkiintoinen toimintaympäristö ja ala, joka oikeasti kiinnostaa. Ihana pomo ja mahtavat kollegat eivät ole pienin syy palata.

maanantai 22. elokuuta 2011

Äidin mielenterveyden raaka-aineet

Puhtaat vaatteet.
Ulkoilu.
Lämmin ruoka, vähintään kerran päivässä, mieluiten kaksi.
Aikuinen juttuseura. Säännöllisesti.
Netti ja vertaistuki.
Ei vauvaan liittyvä tekeminen, oli se sitten ruuanlaittoa, siivoamista, marjanpoimintaa tai vaikka kaupassakäyntiä. Oma aika, käytti sen sitten millä tavalla tahansa.
Toimiva tukiverkosto.
Riittävän pitkät yöunet ja/ tai taito nukkua päikkäreitä. Muuten alkaa v-käyrä nousta uhkaavasti ja isi tekee pitkää päivää, ettei tarvitse tulla tulta syöksevän lohikäärmeen luokse iltaisin töistä.
Toimivat apuvälineet, mm. sitteri ja kantoreppu.

Onnea on

Pikkuneidin nimiäiset ovat nyt ohi ja ihanaa, kun tyttöstä saa nyt kutsua oikealla nimellä muidenkin kuullen. Juhlat menivät hyvin ja neitikin oli varsin edustuskelpoinen. Sinänsä harmitti, ettemme voineet kutsua kaikkia haluamiamme ihmisiä paikalle, koska nytkin tupa oli tungokseen asti täynnä ja hikikarpalot helmeilivät useammankin otsalla. Tunnelma oli tiivis, mutta lämmin. Vieraat viihtyivät ja puheensorina oli vilkasta. Oli ihana nähdä hymyileviä, rakkaita kasvoja. Yritin painaa tunnelman mieleni perukoille, sitä kun ei saa tallennettua kuviin, vaikka kuinka yrittäisi.

Nimeksi valitsimme jo raskausaikana Aino Vilhelmiinan. Vilhelmiina on isoäitini toinen nimi ja etunimeksi halusimme perinteisen suomalaisen nimen, joka sopii yhteen sukunimen kanssa.

Viime yönä en saanut yösyötön jälkeen heti unta, vaan kuuntelin isin hiljaista kuorsausta ja katselin noita kahta elämäni tärkeintä ihmistä. Miten olenkaan onnekas? Rinnallani on upea aviomies ja vieressäni pieni Rakas. En väsy ikinä katselemaan noita ihastuttavia pieniä kasvoja ja niiden lukuisia ilmeitä. Etenkin nukkuvassa lapsessa on jotakin todella liikuttavaa ja lempeää. Tämän voittaa vain vauvan vahva katse, kun hän katsoo suoraan silmiin. Tai hampaaton hymy, joka ulottuu silmiin asti, tai pikkuinen nyrkki, joka rystyset valkoisena puristuu sormeni ympärille.

torstai 18. elokuuta 2011

Leijonaäiti

Sanan varsinaisessa merkityksessä, olen leijonaäiti. Syntynyt heinäkuun lopussa.

Mutta asiaan. Olen huomannut itsessäni nousevan leijonaäidin. Kun makuuhuoneeseemme tuli pörräämään ampiainen, heitin heti peiton tyttäreni päälle ja sanoin, että pistä vaikka sitten minua (vaikka inhoan ampiaisia yli kaiken). Sama juttu viikonloppuna, kun olimme mustikkametsässä. Yhtäkkiä havaitsin kyykäärmeen luikertelevan maassa. Tällöinkin sain kauhean kohtauksen, että "väännän sinut tuhannen solmuille, jos edes ajatteletkaan luikertelevasi viittä metriä lähemmäs vauvankoppaa". Jälkikäteen nämä reaktiot laittavat vähän hymyilyttämään, mutta itse tilanteessa, koen, että tuo on ainoa tapa reagoida.

torstai 11. elokuuta 2011

Siivoaminen ja äitiys - mahdoton yhtälö

En ole koskaan ollut maailman siistein tai järjestemällisin ihminen. Kotona on aina tavarat vähän epäjärjestyksessä. Yleensä etsin joka aamu kelloani ja kännykkääni, kun jätän ne joka ikinen ilta eri paikkaan. Eräänä päivänä etsin aurinkolasejani todella kauan, kun en ollut tottunut, että olivat kerrankin niiden omassa suojakotelossaan.

Kakkavaippapussi on keittiössä aina täynnä (juu, emme ole vielä siirtyneet kestovaippoihin, kun ne ovat tyttösellemme vielä liian isoja). Tavaroita on pitkin pöytiä ja pyykkikassi on jatkuvasti odottamassa vuoroaan.

Olkapäälläni istuu se pikkupiru, joka muistuttaa, että minun pitäisi tuoksua pullalta ja Tolulta yhtä aikaa. Kotona pitäisi olla tuoksuva ruoka (ja mielellään jotakin vehnästäkin) valmiina, kun siippa saapuu päivätyöstään perheen leipää ansaitsemasta kotiin ja kotona kaiken pitäisi olla tiptop. Mutta kun ei ole. Uskon, että vauvalle on tärkeämpää hänen kanssaan vietetty laatuaika, kuin se, kuinka kirkkaasti kylppärin kaakelit kiiltävät. Minua epäsiisteys rassaa, mutta se on  toissijaista, jos pitää valita jommasta kummasta: ajanvietosta tyttären kanssa tai siivoamisesta. Toisaalta nautin kyllä siivoamisesta, kun siinä näkee kädenjälkensä niin konkreettisella tavalla. Mutta kun siihen ei oikein irtoa aikaa.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Äiti-natsismia

Nyt, kun minusta on tullut se "nettiäiti", johon viittasin jo aiemmassa blogikirjoituksessani, yhä useammin netissä tulee vastaan äitinatsismi. Siis se, että kun äiti on jostakin asiasta tiettyä mieltä, hän kylmästi teilaa kaikki muut, jotka ajattelevat asiasta toisin. Oli kyse sitten kestovaipoista, imetyksestä, vauvan nukkumisesta, "harrastuksista" tai niiden puutteesta, päiväkodin aloittamisiästä, purkkiruuista tai kotitekoisista soseista tai ihan mistä vaan. "Meidän tapa on se ainoa ja oikea."

Ihmettelen, mistä tämä natsismi kumpuaa. Miten jonkun toisen tapa elää (vauvan kanssa tai ilman) on parempi kuin toisen? Ehkä tämä liittyy omaan elmänkatsomukseeni, että minulle on aina ollut helppo hyväksyä erilaisia tapoja ajatella. Että mustan ja valkoisen väliltä löytyy paljon eri harmaan sävyjä. En ole koskaan ollut sitä mieltä, että oma tapani ajatella asioista olisi se oikea tai paras. Mieluusti keskustelenkin eri näkökulmista, koska tällöin se laajentaa myös omaa näkövinkkeliäni ja pääsen kyseenalaistamaan omat ajattelumallini ja toimintatapani. Eri mieltä pitää ja saa olla. Hus pois siis moinen natsismi!

maanantai 8. elokuuta 2011

Lapselle värikästä


Kuva täältä.

Kun olin raskaana, en halunnut ostaa vauvalle mitään vaaleanpunaisia hörhellyksiä. En pidä mistään pastelliväreistä muutenkaan. Nykyään on lisäksi trendikästä puhua sukupuolineutraalista kasvatuksesta, pukeutumisesta nyt puhumattakaan.

Vauvanvaatteissa kammoksun sekä vaaleanpunaisia hörhelöitä että retroa. En halua pukea lastani samoihin räikeisiin väreihin, joihin minut ihanissa 70-luvun froteehirvityksissä puettiin. Ei! Olisi se miten trendikästä tahansa. Räikeät kuviot, ja kaikki ne sävyt, jotka voi vauvan vaipasta löytää, ei kiitos! Mieluummin selkeitä värejä ja kuoseja, tyyliin Marimekko.

Kun vauva tupsahti maailmaan ja postiluukku alkoi syytää tuliaisia tuttavilta ja sukulaisilta, olin ilahtunut. Ilahtunut siitä, että niitä hörhelöitä ja vaaleanpunaisia unelmia tuli sittenkin. Ettei minun tarvinnut niitä itse ostaa, vaan vauva sai kaikenmaailman ihastuttavia pitsiunelmia lahjaksi. Meidän vauva näyttää taatusti tytöltä.

Itse en ollut koskaan erityisemmin pinkkien hörhelöunelmien perään edes lapsena. Mieluummin laitoin jalkaan reilut housut ja nepin poikien kanssa hiekkalaatikolla. Saa nähdä, tuleeko tästä tytöstä röyhelö-pinkkiprinsessa vai äitinsä kaltainen poikatyttö, joka rymyää metsässä.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Minusta on tullut me


Sen jälkeen, kun meistä (nyt se tuli taas :-) tuli perheellisiä, on sanavarastoomme iskenyt salakavalasti eräs mielenkiintoinen ilmiö: lauseet alkavat sanoilla "meillä" tai "miten teillä". Äiti sitä, isi tätä. Minä on muuttunut meiksi :) Me, me, me. 


Tämä symbioottinen ajanjakso on varmasti ihan normaali, mutta jotenkin tuntuu huvittavalta, miten sanavarasto on muuttunut. Miten minä muutuinkaan tällaiseksi? Toivon sen olevan ohimenevää samalla tavalla kuin tämä ohikiitävä vauva-aika. 

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Imetys - kirosana?


Suomessa on kovin imetysmyönteinen kulttuuri. Lasta pitäisi imettää vähintään puolivuotiaaksi. Olen lukenut kymmeniä kertoja rintamaidon ja imetyksen eduista lapselle. Osaan ne melkein ulkoa. Jos lasta ei imetä, leimataan helposti "huonoksi" äidiksi. Imetys on tosi herkkä asia - siitä tai lähinnä sen lopettamisesta syyllistetään helposti ja jokainen äiti varmasti miettiin asiaa riittääkö maito vai ei ja tähän kun lisätään vielä sukulaisten ja muiden kyselyt, että "tuleeko sieltä tissistä jotakin", niin johan saadaan imettävä äiti hermostumaan oikein kunnolla. Mitä mun rinnat kuuluu kenellekään??

Jos imetyksen onnistuminen olisi tahdosta ja yrittämisestä kiinni, niin täysimetyksellä mentäisiin ja imettäisin vielä naapurienkin lapset päälle. Mutta kun ei. Tämä asia kun ei ole tahdosta kiinni. Voin tahtoa vaikka itseni väsyksiin, mutta se ei muuta sitä faktaa, että näistä rinnoista ei riitä lapselleni tarpeeksi ruokaa. Vähemmästäkin tulee paskamutsi-fiilis.

maanantai 1. elokuuta 2011

Pikku haisuli mökkeilee

Kylläpä mammalle teki hyvää päästä mökille viikonlopuksi. Vaikka vauvan isoäitien samanaikainen ja jatkuva hössötys onkin välillä vähän rasittavaa, oli ihanaa, kun joku muu hoiti arjen rutiinit (ruuanlaiton ja tiskauksen), ja minä sain keskittyä maitokoneena toimimiseen. Kun ylimääräiset kädet halusivat pidellä vauvaa aina, kuin vain oli mahdollista. Kun on vielä tässä vaiheessa niin sidottu kotiin, tekee hyvää päästä "tuulettumaan" välillä. Pitää pyytää siipalta, josko uusintavisiitti olisi mahdollinen ennen kuukauden päästä alkavaa isyyslomaa.

Pikku prinsessamme haisee. Eli kärsii pahanhajuisista vatsavaivoista näin kauniimmin ilmaistuina. En syö pahasti kaasua aiheuttavia ruoka-aineita, mutta vauva ähistelee ja pinnistelee jatkuvasti vatsavaivojen kanssa. On ähistänyt jo pari viikkoa. Iltapäivät ovat pahinta aikaa, onneksi. Nyt suurempaa ähinää on aiheuttanut kakattomuus. Jo neljä päivää. Tänään kokeillaan mallasuutetta (terveydenhoitajan ohje). Jos sekään ei tehoa, huomenna pitää sitten neiti viedä lääkärin tsekattavaksi. Itselle tulee vain avuton olo siitä, että ei itse voi juurikaan tehdä muuta kuin röyhtäyttää hyvin, hieroa vatsaa, kanniskella vaavia vatsa alaspäin ja pitää pystyasennossa. Nämäkään keinot eivät nyt tepsi. Eikä se lohduta, että tämä (ehkä) helpottaa parin kuukauden päästä, kun toisen tuskaista oloa on kurja katsoa nyt.