lauantai 31. joulukuuta 2011

Uusi vuosi


Minulla on tapana kirjoittaa vuoden vaihtuessa edellisen vuoden "testamentti". Mitä edellisen vuoden aikana opin elämästä ja ennen kaikkea itsestäni. Yleensä en ole myöskään tehnyt kuin yhden uuden vuoden lupauksen. Kasvaa ihmisenä. Siinä on mielestäni lupausta ja haastetta tarpeeksi. Etenkin tällaisella kärsimättömällä jääräpäällä, jollainen tunnustan olevani. Mutta nyt aion tehdä poikkeuksen. Aion tehdä uuden vuoden lupauksen. Mutta en itselleni, vaan tuolle rakkaalle pienelle. Hän on lupaukseni ansainnut.

Kuuntelen sydäntäni
Intuitio on ollut tärkeä osa valintojani jo pitkään. Aiemmin en kuunnellut sen viestejä, ja huomasin, että päädyin usein tekemään vääriä valintoja. Toki teen niitä edelleenkin, mutta intuitiota kuuntelemalla on elämä helpottunut huomattavasti. Tunteet ja intuitio ohjaavat yleensä oikeaan suuntaan. Vilpitön vanhempi viestii rehellisesti ja opettaa sitä samaa myös lapselleen. Olen tehnyt tiettyjä valintoja tulevan elämäni suhteen, mutta en kirjoita niistä vielä täällä, ennen kuin olen asioista virallisesti sopinut.

Olen läsnä
Lapsi tarvitsee vanhemman huomiota. Jakamatonta sellaista. Aika pian vauva antaa palautetta, jos olen paikalla, mutta en ole läsnä. Jo puolivuotiaana hän on mestari huomaamaan, jos ajatukseni tai huomioni on jossakin muualla kuin tässä hetkessä. Tiskivuori tai pyykki saa odottaa, tärkeintä on olla pienen kanssa. Koska pyykkiä tulee aina uutta, samoin tiskiä, mutta tätä hetkeä pienen kanssa en saa koskaan takaisin.

Rakastan lasta ehdoitta
Tunnistan jo nyt lapsessani samoja piirteitä kuin itsessäni. Hän vaikuttaa yhtä kärsimättömältä kuin minä itsekin olen. Se muistuttaa minua tästä haasteesta, jonka itse yritän selättää. Aino on selkeästi herkkä. Minun tehtävä on tukea Ainoa tässä herkkyydessä ja oltava hänen tukenaan uusissa tilanteissa. Tehtäväni on myös osoittaa, että uusien asioiden ei tarvitse olla pelottavia, vaan hienoja ja jännittäviä.

Rakkaus on rajoja
Tuleva vuosi tuonee mukanaan ensimmäiset uhman osoitukset. Haluan asettaa lapselle rajat. Onneksi olemme näistä rajoista isän kanssa samaa mieltä. Rajoja saa myös kokeilla. Turvallisesti, äidin ja isän kanssa.

Syli on avoin ja rakkautta riittää
Uskon, että aidosti rakastetusta lapsesta kasvaa luottavainen ja rakastava aikuinen. Sylini on aina Ainollemme avoin. Rakkaus on ja näkyy. Lupaan myös kertoa rakastavani.

Opin virheistäni
Teen jatkuvasti ihmisenä ja äitinä virheitä. Ne ottavat päähän, mutta olen oppinut sietämään niitä paremmin kuin ennen. Mutta yhdestä virheestä oppii enemmän kuin kymmenestä onnistumisesta. Siksi aion opettaa lapselleni, että epäonnistuminen ei ole katastrofi. Ja että virheiden määrällä ei mitata ihmisarvoa.

Pidän yhteyttä ystäviini 
Vanhemmuus on tällä hetkellä elämäni tärkein juttu, mutta elämään kuuluu muutakin. Tapaamiset ystävien kanssa ja omat harrastukset auttavat lataamaan akkuja. Vanhemman esimerkkiä seuraamalla lapsi oppii, että myös kodin ja perheen ulkopuolisilla sosiaalisilla suhteilla on arvoa ja merkitystä. Ja että tärkeitä suhteita täytyy hoitaa ja huoltaa. 

Ja tästä lähin lupaan kysyä itseltäni joka aamu yhden kysymyksen:
Miten juuri tänään voin voida hyvin, ja nauttia elämästäni?

tiistai 27. joulukuuta 2011

Vuosi sitten

Tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Fiksusti työpaikan naistenhuoneessa. Sen näyttäessä kahta viivaa, istuin pöntön kannella ja mietin puolisen tuntia, mitä tämä tarkoittaakaan. Olin tuolloin jo pidemmällä raskaudessa kuin luulin. Olin laittanut pahoinvointini aiemmin syksyllä diagnosoidun ruokatorven haavauman piikkiin ja väsymys, no, tähän aikaan vuodesta en ole koskaan aiemminkaan ollut pirteimmilläni.

Eipä loppupäivänä töistä tullut mitään. Mutta vaikka kuinka yritin valmistautua ja varautua vauvan tuloon, jäi se kuitenkin pitkälti ulkoiseksi valmistautumiseksi. Olihan meillä kaikki vauvaa varten valmiina jo pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Mutta totuushan on se, että vauvaa varten ei osaa valmistautua. Etenkin, kun on ensimmäistä kertaa asialla. Kaikki tulee niin uutena, eikä asioita osaa vielä siinä vaiheessa, kun vauva on vatsan sisäpuolella, miettiä siitä näkövinkkelistä, kun hän on syntynyt. Mutta eipä hätää, ei äidin ja isän kuulukaan olla valmis vauvan syntyessä. Koska kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, vauva opettaa. Ja yhdessä oppiminen on ihanaa.

Nyt, vuoden kuluttua plussasta, olen yllättynyt monesta asiasta. Raskausajan raskaudesta ja siitä kaikesta, mitä vauva on tuonut tullessaan ja mihin kaikkeen hän vaikuttaa vain olemalla olemassa. Mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois, vaikka valvotut yöt, huutohetket, korvia vihlovat ääniharjoittelut ajoittain tuntuvatkin raskailta. Tänä iltana nostan maljan vuosi sitten elämämme muuttaneelle ihmeelle perheemme ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Tallinnassa.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulua

Tänä vuonna joulun tulo tuntuu aivan erityiseltä. Vauvahan tästä joulusta ei vielä muista mitään, mutta silti mieli on kovin herkillä. Kyynel on käynyt jo monen monta kertaa silmäkulmassa parina päivänä. En muista tällaista herkistymistä aiempina jouluina.

Olo on rauhallinen, kiireetön, mutta ennen kaikkea kiitollinen. Minulla on syytä olla niin paljosta kiitollinen. Sen kaiken rinnalla selkäkipu ja huonosti nukutut yöt unohtuvat. Nyt on hyvä pysähtyä nauttimaan, iloitsemaan ja rentoutumaan. Kaikki, mitä tarvitsen, on tässä. Vierellä Iso ja Pieni Rakas.

Hämäys ja harhautus

Ainolla on joskus vaikeuksia keskittyä syömiseen. Milloin ohikulkeva äiti, milloin kaaoksessa oleva vierashuone, milloin jokin muu kiinnittää tytön huomion ja syöminen jää toisarvoiseksi. Vaikkakin Aino pitää soseiden syömisestä, niin joskus jokin muu on kiinnostavampaa kuin ruuan saaminen. Tässäkin kirpparilta kahdella eurolla löydetty Brion Pelle-soittorasia on osoittautunut oivalliseksi apuvälineeksi. Kun sen laittaa ruokapöydäle soimaan, malttaa tyttökin keskittyä syömään vilkuilematta ympärilleen joka lusikallisen välissä. Eli hämäys ja harhautus toimivat.

Tämä aarre on pelastanut meidät jo monen monta kertaa, muulloinkin kuin syödessä. Kun Aino saa huutoraivarit, on Pelle tällöinkin apuna. Kun soittorasian laittaa soimaan vasten vauvan korvaa, niin aika pian huuto taukoaa ja Aino alkaa kuunnella musiikkia. Kun Aino on pahalla tuulella, Pelle saa hänet nauramaan. Kun olisi unten aika, ja Aino vaan vispuuttaa levottomana päätään ja käsiään, auttaa Pelle myös rauhoittumisessa. Varsin hyvin käytetty kaksieuronen siis.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Räplään puhelinta, tunnustan

Luin Taloussanomien jutun Räpläystä 24/7, meidänkin perheeseen tuli älypuhelin. Juttu kuulosti niiiin tutulta.

Sain mammalomalle jäädessäni anopilta vanhan nokialaisen. Viikon verran jaksoin sillä naputella tekstareita, kunnes sormenpääni olivat niin hellänä, etten voinut tehdä juuri mitään. Marssin myymälään ja ostin samannäköisen älypuhelimen (vain vanhempaa ja yksinkertaisempaa mallia) kuin mitä minulla oli töissä. Ja tottakai puhelimeen piti saada nettiyhteys.

Puhelimen avulla on niin helppo tarkistaa kaverien kuulumiset, saderintama vaunulenkille lähtiessä tai uusimmat uutiset. Kännykkä kulkee aina mukana ja sen avulla em. tsekkaus on mahdollista missä. Ja onhan tuo väline usein ainoa keino olla päivän aikana yhteydessä muihin aikuisiin. Ettei puhumani kieli kuulostaa guuguulta, kun palaan puolen vuoden päästä töihin. Silti arvostan kasvokkaistapaamisia niin paljon, että silloin kännykkä saa olla laukussa tai taskussa.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Mikä yllättänyt äitiydessä?


On tullut muutamaan otteeseen keskusteltua eri äitien kanssa, mikä asia on yllättänyt äitiydessä.

Minulla oli raskausaikana monia ajatuksia vauvan syntymän jälkeisestä ajasta. Että täysimetän puolivuotiaaksi, osaimetän vuosikkaaksi, teen kaikki soseet itse ja sitä rataa. Kuinka vähän loppujen lopuksi tiesinkään. Nyt, kun maidontuotanto on ajettu alas, tunnen haikeuden joka kerta sydämessäni, kun näen äidin imettävän lastaan. Surutyö kestänee vielä aikansa. Katkera en silti suostu olemaan. Soseista olen ottanut nyt sen kannan, että parempi tarjota sekä omatekoisia että kaupan soseita. Ettei sitten reissussa tule ongelmia.

Me päätimme kestoilla vauvan synnyttyä, mutta en voinut kuvitella, miten siihen hurahtaisin. Selailen usein vauvan päikkäreiden aikana kestovaippakauppoja netissä ja kuolaan ihanien kuosien perään. Harmittaa kovin, että meidän vaippavarastot ovat tällä hetkellä niin täydet, ettei uusille vaipoille ole tarvetta.

Se, miten pieni lapsi voi muuttaa vanhempiaan, on ollut suurin yllätys. Tunnustan olleeni hyvinkin suorituskeskeinen perfektionisti. Ainakin mitä töihin tulee. Äitinä en voi olla kumpaakaan. Vaikka tekisin kaikkeni, niin siltikin voisin tehdä jonkin asian paremmin. Ja äitiyteen kuuluva syyllisyys on seurana, teit asiat miten hyvin tahansa. Mutta kappas, en ole ottanut tästä stressiä.

Se on yllättänyt, miten paljon tunteita vauva herättää. Niin positiivisia kuin negatiivisia. Tunteiden määrä lienee sama, mutta vaihteluväli on suurentunut entisestään. Tämän saa tuta myös isä. Valitettavasti. Olen välttänyt kaikkien mahdollisten liikuttavien elokuvien, tv-sarjojen ja dokumenttien katsomista, koska alan vetistellä kuin Niagara. Herkistyn sellaisista asioista, jotka eivät liikuttaneet minua aiemmin. Ja kliseisesti sitä rakkauden määrää, jota omaa lastaan kohtaan tuntee, ei voi sanoin kuvata. Se on jotakin niin suurta ja upeaa. Myös se on yllättänyt, miten paljon vauvan kanssa täytyy käsitellä myös omia negatiivisia tunteita. Mitä kurjemmalla fiiliksellä olet itse, sitä pahemmin vauvankin kanssa menee. Vauva vaistoaa vanhemman stressitilan ja ketutuksen ja tällöin esim. nukutus kestää tupla-ajan normaaliin verrattuna.

Huolen määrä tuntuu olevan äideillä vakio. Syökö vauva tarpeeksi, juoko tarpeeksi, mikä itkettää, sattuuko johonkin. Kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran täyden yön, herää äiti vähän väliä hereille, että onko nyt kaikki varmasti hyvin ja hengittääkö vauva.

Kokonaisvaltaisuus ja mustavalkoisuus. Se, miten tämä homma on todellakin 24/7 työtä ilman vapaapäiviä. Toki ymmärsin, että vauva muuttaa tullessaan kaiken, mutta ei siihen osaa silti varautua. Ja se, miten mustavalkoisesti asiat usein nähdään. Olet joko tai, ei sekä että. Et voi vain osakestoilla tai kantaa silloin tällöin. Olet mukamas joko täyskestoilija viherpiipertäjä, joka käyttää vauvalla vain luomuvaatteita ja tekee kaikki soseet itse omin pikku kätösin viljellyistä luomuvihanneksista sekä kannat lastasi aina joko kantoliinassa tai repussa. Tai sitten olet täyskertistelevä kerskakuluttaja, joka ostaa vauvalle merkkivaatteita vain P.o.P:lta tai Stockmannilta, ja kärräät lastasi hypersuperdesignvaunuissa, joiden hinta on nelinumeroinen. Et voi muka olla mitään tuolta väliltä. Itse väitän toisin. Asioita voi ja pitää tehdä, niin kuin itsestä parhaalta tuntuu ja joita jaksaa tehdä. Ristiriitaisia ohjeita ja suosituksia satelee joka suunnasta. Suositukset ovat VAIN suosituksia. Näin kohta puolivuotiaan vauvan äitinä usutan toimimaan rohkeasti omien arvojen ja tuntemusten mukaan. Jokainen tietää itse, millaiset tavat toimivat juuri tässä perheessä. 

Ehkä eniten on yllättänyt se, johon viittasin jo aiemmassa postauksessani. Miten paljon äidit kilpailevat keskenään. Kenen raskausaika oli kamalin, kenen synnytys pisin, kenen vauva oppii ensimmäisenä sitä, tätä, tuota. Onko tässäkin asiassa pakko kilpailla?

Vertaistuki rok. Haen tukea jo raskausaikana tutuiksi tulleilta äideiltä, joilla kaikilla on samanikäinen lapsi kuin itsellä. Samoin perhevalmennuksesta tuttujen äitien kanssa on mahtavaa tavata. Jotenkin se lohduttaa, että muillakin kärsitään rikkonaisista öistä, soseiden aloitusongelmista, vatsavaivoista, hampaiden tulosta tai rokotuksen aiheuttamista oireita. Ja toisilta voi kysellä, että onko muilla ollut vastaavaa kuin meillä.

Se on myös yllättänyt, miten sitä jaksaa, vaikka kuinka väsyttäisi. Viime yönä sain nukuttua sellaiset ruhtinaalliset nelisen tuntia. Silti on vain pakko jaksaa touhuta vauvan kanssa. Ja kyllähän sitä jaksaa. Kummasti sitä saa uusia voimia, kun vauva nauraa ääneen tai kiljahtelee riemusta äidin kasvot nähdessään.

I fell in love again

Laulelin toissapäivänä Ainolle Rajattoman Kevät-levyn kappaleita. Tyttö tuntuu tykkäävän niistä. Ehkäpä siksi, että kuuntelin paljon levyä viime keväänä ja hän tunnistaa kappaleet.

Siinä lasta sylissäni keinutellessani, hän tuntui katsovan suoraan sydämeni syövereihin, syvälle sieluuni. Koin valtavan rakkauden tulvahduksen käyvän lävitseni. Kuinka tuota pientä voikaan rakastaa näin paljon? Ei näin suurille tunteille riitä edes sanoja.

Pidin sitä sanahelinänä, kun kuulin lapsellisten tuttavieni hehkuttavan rakkauttaan lapsiaan kohtaan. Ei sitä tunnetta ymmärrä. Tietää vain, että olisi valmis kävelemään vaikka tulen halki tuon pienen puolesta. Sekunnin sadasosaakaan empimättä.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Meidän vauva on paras vauva

Lausahdus tuli mieleen sen erään valmisruokayhtiön mainoslauseesta. Mutta olen huomannut huolestuttavan seikan. Kaikkea lapseen liittyvää pitäisi suorittaa. Se saa kiiltävimmän kruunun, kuka pahoinvoi pisimpään ja rankimmin raskausaikana, kenen harjoitussupistukset veivät aikaisemmin sairaslomalle, kenen synnytys kesti yli kaksi vuorokautta.

Nyt, kun lapset ovat tässä maailmassa, kilpailu jatkuu. Kuka hymyilee ensimmäisenä, kuka saa ensimmäisenä hampaita, kuka kierii ensimmäisenä. Ja sitten puhutaan suloisilla termeillä kuten lapsentahtisuus. Kunhan meidän jälkikasvumme on se kaunein, nopein ja voimakkain, kehittynein ja osaavin yksilö kaikista.

Itsekin vertaan tytärtämme muihin. Siltä ei voi välttyä muita vauvoja tavatessa. Tuumaan vain, että "kappas, naapurin Kaisa osaa jo kääntyä" tai "onpa Kari taitava, kun osaa jo istua". En suostu lähtemään tähän kilpajuoksuun mukaan. En. Tämä kilpajuoksu kun on loputon suo. Aino kehittyy omaa tahtiaan, joka on kuitenkin eri kuin kenelläkään muulla vauvalla. Ainolle on yksi ainoa oikea kehitystahti. Hänen omansa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Ensimmäinen

Kun nyt kirjoittuttaa, kirjoitetaan sitten urakalla.

Tajusin itsenäisyyspäivänä, että tämä itsenäisyyspäivä on Ainon ensimmäinen. Samalla tajusin, että jokainen päivä on hänen ensimmäisensä. Niin myös tuleva joulu ja pääsiäinen.

Pitäisi muistaa, että nauttisin näistä päivistä, jotka ovat neitokaisellemme ensimmäisiä. Ja jotka ovat aivan erityisiä, kun kyseessä on esikoinen. Yksikään näistä päivistä ei tule takaisin ja mahdollisen pikkukakkosen kohdalla tilanne on jo aivan eri. Liian usein päivistä nauttiminen jää arkisen arjen pyörityksen, loppumattomalta tuntuvan väsymyksen ja tunteen, että on unohtanut jotakin tärkeää, jalkoihin. Kerran päivässä huikaiseva onnen tunne valtaa minut. Juuri tässä minun kuuluukin olla. Juuri nyt. Elän elämäni parasta aikaa. Olkoonkin rankkaa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

Hipelöin ja hihkun


Ainoa ei kiinnosta kääntyminen juurikaan. Paitsi puoli-istuvassa asennossa on aina käännyttävä kyljelleen. No, ehkä tämä tietää meille vanhemmille sitä, ettei tarvitse vähään aikaan etsiä kierimällä piiloon mennyttä vauvaa. Hyvä niin.

Sen sijaan meidän neitiämme kiinnostaa kaksi asiaa ylitse muiden. Kaiken hiplaaminen on yksi. Oli kyse sitten äidin tai isän naamasta, sohvatyynyistä, pehmoleluista. Yksi lempparilelu on tällä hetkellä ylitse muiden: biojätepussin suojakuori. Sitä Aino jaksaa rapistella lähes loputtomiin. Vanhempien naamaa on myös kiva puristella ja se varmistaa, että neidin kynnet pidetään lyhyinä. Naamaa myös vatkataan kuin muovailuvahaa siihen tahtiin, että voisi luulla, että jälkikasvumme on tuleva plastiikkakirurgi.

Toinen lempipuuha on hihkuminen. Tai pikemminkin kiljuminen. Mitä lujempi ääni, sen parempi. Sitten, kun kurkusta saadaan kajautettua hieno ja kova ääni, leviää pienille kasvoille mitä levein hymy. Pahimmillaan volumetaso lähenee melurajaa ja korvatulpat tai kuulosuojaimet olisivat tarpeen. Ainakin mamman pinna alkaa kiristyä, kun jälkikasvu harjoittelee äänenkäyttöä lukemattomia tunteja päivässä.

P.S. Ja unohdin mainita kolmannen asian. Tekniset vempeleet, oli kyse sitten kännykästä, tietokoneesta tai kaukosäätimsestä, kiinnostavat lastamme yli kaiken. Ainoa on ihan turha yrittää viihdyttää muilla keinoin, kun tv tai tietokone on päällä. Hän suorastaan suuttuu, jos hänet viedään kiehtovan näytön äärestä pois.

My way or your way?

Ennen Ainon syntymää pelkäsin äitini ja anoppini kommentteja ja opastusta vauva-asioissa. Pelkäsin, että he tuputtaisivat jatkuvasti neuvojaan. Anopin kohdalla pelko on osoittautunut turhaksi. Siitäkin huolimatta, että hän on aikoinaan työskennellyt kymmenen vuotta neuvolan terveydenhoitajana ja tietää siten "kaiken". Häneltä saa kyllä tarvittaessa neuvoja, mutta hän odottaa, että kysymme niitä. Hän ei tuputa, ei neuvo, eikä ohjeista. Hyvä niin.

Oma äitini on se murheenkryyni. Hän tuputtaa, ohjeistaa ja on neuvomassa koko ajan. Ja millä? Minun syntymävuoteni ohjeistuksilla. Ou jee! Suurin osa noista ohjeistuksista ei enää tänä päivänä edes pidä paikkaansa. Mutta yritäpä sanoa se yli-innokkaalle isoäidille...

Pahin yhteenotto sattui itsenäisyyspäivänä kummitätini luona. Meillä on tietyt nukutusrutiinit, joita toistamme, oli yö tai päivä. Nämä rutiinit eivät äidille käy. Usein nukuttaessa Aino itkeskelee vähän ennen nukahtamistaan. Äitini ei tätä kestä, koska "vauvaa ei saa huudattaa". Ymmärrän toki, että vauvan itku tuntuu hänestä pahalta, koska itse olin todella itkuinen ja paljon sairasteleva, vaativa vauva aikoinaan. Minä ärähdin kovaan ääneen, että meidän perheessä toimitaan meidän asettamien tapojen mukaan. Sitten, kun lapsenlapsi on mummolassa, toimitaan mummolan säännöin. Mutta tällöinkin pitää kunnioittaa niitä sääntöjä, joita lapsen vanhemmat ovat hänelle asettaneet. Luojan kiitos, tätä komppasi myös lastentarhanopettaja-kummitätini.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Kiljukaula ui

Kävimme taasen vauvauinnissa. Vähän jännitti, kun yksi kerta oli jäänyt viimeviikkoisten rokotusten jälkeen välistä. Mutta kappas, uintikerta sujuikin varsin mallikkaasti ja neiti nautti ensimmäistä kertaa uinnista. Sen tiesi siitä, että ääntä meidän kiljukaulalta alkoi tulla jo altaassa. Ja muutama hymykin saatiin aikaiseksi. Se on hyvä merkki, koska aiomme jatkaa uintia intensiivijakson päätyttyä jouluna.

perjantai 2. joulukuuta 2011

5 kk mittarissa

Aino on nyt viisi kuukautta. Minne tämä aika on oikein kadonnut?

Neuvolasta saatiin hyviä kuulumisia, paino ja pituus koko ajan kasvavat, omilla käyrillään, hitaasti, mutta koko ajan ylöspäin. Nyt mitat ovat 6170g ja 63 cm. Terveydenhoitaja oli tosi yllättynyt Ainon hyvästä istumaryhdistä (ei toki istu vielä ilman tukea) ja siitä, kuinka tukevasti tyttö jo seisookin. Toivottavasti tämä ei tiedä aikaista kävelemään ryhtymistä. Minä ja M aloimme molemmat kävellä 10 kk iässä. Saa nähdä, ottaako tyttö vanhemmistaan mallia.

Meillä on ollut nyt viikon verran hirveä kakkahärdelli. Tarkoittaa yhdeksää kakkavaippaa päivässä. Se alkoi viime viikonloppuna. En tiedä, onko syynä
a) kutiavat ikenet, tulevat hampaat
b) soseiden joukossa aloitettu liha
c) mun sairastama pöpö (pientä lämpöä ja kaikki lihakset kuin maantiejyrän jäljiltä, ei muita oireita)
d) joku mystinen pikkuvauva-ajan aiheuttaja.

Ja eipä neuvolan terveydenhoitajakaan osannut sanoa mitään. No, se ei ole mikään yllätys. Meidän terkka kun on muutenkin sellainen kohelo, jonka ilomielin vaihtaisin keneen tahansa muuhun meidän neuvolan kollegaan.

On meinannut mennä hermot, kun ehti jo tottua kerran päivässä toimivaan vatsaan. Nyt pahimmillaan joka vaippaa pääsee pesemään ja pesukonetta on saanut käyttää joka päivä normaalin kerran kahdessa päivässä sijaan. Silti ei ole antanut luonto periksi ottaa kertisvaippoja käyttöön. Kestoillen mennään jatkossakin.

Maitoasiaa

Lueskelin tuossa Kiintymysvanhemmuusperheiden blogia. Yleensä siellä on ihan hyvää asiaa, mutta tänään tyrmistyin ihan kunnolla. Aiheena oli Hukkaan heitettyä kultaa. Tekstissä ehdotettiin, että jos maitoa jää yli vauvalta, sen voisi juoda vaikka itse. Yääks, en varmana. Inhoan HYLA-maitoakin sen makeuden vuoksi. Saati sitten ajatus, että joisin omaa maitoani.

Olen tässä viimeisen kuukauden ajan miettinyt koko ajan enemmän ja enemmän maidon pumppaamista. On toki hyvä, että olen tähän asti jaksanut sitä tehdä, mutta motivaatio tehdä sitä laskee päivä päivältä. Mietin, missä vaiheessa lähden ajamaan maidontuotantoa alas. Kun toisaalta tuntuu tosi haikealta luopua siitä ja siirtyä pelkkään vastikkeeseen, kun kuitenkin 2/3 Ainon juomasta maidosta on edelleen mun omaa maitoa. Pyörittelen näitä ajatuksia jatkuvasti päässä. Joka toinen päivä olen lopettamassa pumppaamista, joka toinen päivä mietin jatkamista vielä kuukauden. Eilen tein vihdoin päätöksen, että joskus tämä homma on kuitenkin lopetettava ja päädyin pikkuhiljaa ajamaan pumppausta alas. Vaikka olen melkein oppinut vihaamaan tuota hurisevaa sähköpumppua, on pumppauksesta silti jotenkin tosi haikeaa laskea irti. Varmaan sama tunne kuin imetyksestäkin. Saa nähdä, kauanko tämä "alasajo" jatkuu. Olisi hyvä, että ainakin joulun jälkeen, kun lähdemme reissuun etelänaapuriin, ei tarvitsisi enää pumpata.