torstai 16. lokakuuta 2014

Vain (ruuhkavuosi)elämää

"Vain elämää, ei sen enempää
On kaikki tää, koita ymmärtää
Vain elämää, ei sen enempää
Myös kesä syksy tää kohta taakse jää."

Juujuu. Elämäähän tämä on. Ruukavuosiksikin näitä kutsuttaneen. Ei meikäläistä rasita enterot, lenssut, hampaiden tulo tai kihomadot (huh, pysytköötkin pois)! Eniten kismittää kuitenkin jatkuva väsymys ja ajan puute.

Univelan maksuaika lienee erääntynyt vasta vuosia hautajaisteni jälkeen. Ainakin mikäli sitä pandakarhua on uskominen, joka aamulla tuijottaa meikäläistä peilistä takaisin. Mutta aika on se, mitä kaipaan eniten. Arjessa.

Aamusella sutaisen naaman konttorikuntoon ja kiiruhdan toimistolle seitsemäksi. Toimin asiantuntijatehtävissä työssä, josta oikeasti nautin. Päivä on täynnä sähköpostiin tai pöydälle tipahtavia tehtäviä, palavereita ja miljoonan asian päässä pitämistä, suunnittelua ja koordinointia. Hektistä, monipuolista, ihanaa. Äkkiä huomaan, että kello onkin kolme ja pitää lähes juosta, että ehdin lähijunalle hakemaan lapsia. Sitten alkaa kotiTYÖaika, jossa minua tarvitaan joka hetki.

Kun pääsemme lasten kanssa kotiin neljän korvilla, lämmitän edellisenä päivänä tehdyn ruuan. Sitten yritän saada molemmat lapset syömään siten, ettei ruokaa löytyisi Lokki-valaisimen lisäksi kaikkialta muualtakin. Siten, ettei pöydällä olisi yhtään kaatunutta maitolasia ja kiukkuellikin malttaisi pysyä rasiassaan. (Meillä on Ainolla pienenpieni pillerirasia, jonne uhmakiukku a.k.a. kiukkuelli laitetaan, kansi kiinni ja sitten voi taas olla hyvällä tuulella. Suosittelen!).

Sitten laitan lapset Pikku Kakkosen ääreen, mutta äiti jatkaa: pitää siivota sikolätiksi muuttunut ruokapöytä, purkaa ja täyttää astianpesukone, tehdä seuraavan päivän ruoka valmiiksi, käydä purkamassa pyykinpesukoneen sisältö kuivaushuoneeseen, laittaa uusi koneellinen pyörimään, silittää seuraavan päivän työvaatteet (ja toivoa, että ne ovat vielä aamullakin siinä kunnossa, että ne kehtaa laittaa päälle), ohimennen pestä törkeän näköinen vessanpönttö, lavuaari ja kylppärin peili. Ja tässä välissä ottaa kolmekymmentäkaksi kertaa Oiva pois tv-tasolta telkkaria repimästä. Ping, Pikku Kakkonen loppui ja alkaa Taaperoiden Viihdytystunti.

Täh, eikö ne taaperot muka viihdy/ leiki keskenään? Ehkä muiden perheissä, meillä ne vain painivat, tappelevat, märisevät ja rikkovat paikkoja/tavaroita, jos silmä välttää. Jos Ainolle ei P2:n jälkeen suo huomiotaan, alkaa niin hermojaraastava märinä, että kaikki perheenjäsenet alkavat hyppiä seinille. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, alkaa show heti. Pitää olla vanhemman aikaansaamaa actionia. Ei riitä, että lapsi viihdyttäisi itseään edes sisaruksen suosiollisella avustuksella, vaan siihen tarvitaan vanhemman apua.

Mitä sitten kaipaan? Että lapset leikkisivät keskenään. Edes vähän aikaa. Että saisin vaikka kymmeneksi minuutiksi töiden jälkeen nostaa jalat divaanille ja vain olla tekemättä mitään. Olla jonkun tarvitsemattomissa. Olen kokeillut tätä. Huonoin tuloksin. Heti on sota pystyssä. Isompi kurmuuttaa pienempää heti, kun silmä vältt. Oiva kiipeää ruokapöydälle, repii telkkaria irti seinästä, silppuaa vessapaperirullallisen paperia sentti kertaa sentti -siipaleiksi, pesee hammasharjalla siskonsa kenkiä tai yrittää syödä purkillisen ksylitolipastilleita. Isompi repii sälekaihtimia, kiipeää ikkunalaudalle (ja putoaa sieltä), repii kirjoja (siksi en lainaa kirjastosta kirjoja), tyhjentää sukkakorin pitkin poikin asuntoa, legoista, pehmoleluista ja magneeteista nyt puhumattakaan.

Hermoni totta totisesti kaipaisivat hengähdyshetkeä. Päivissä ei ole yhtään joustonvaraa. Ilta alkaa rauhoittua vähän ennen seitsemää. Silloin pikkuveikka syö iltapalan ja samaan aikaan isosisko kiljuu epävireisen dinosauruksen lailla, että kuolee nälkään. (Mitäs ei syönyt pari tuntia aiemmin tarjolla ollutta päivällistä?). Sitten veikan iltapesut, pusut ja nukkumaan. ja replay siskon kohdalla.

Iltakahdeksalta hiljaisuus on laskeutunut residenssiimme ja on aika. Se VAPAA-aika? Mikä vapaa? Silloin on aika mennä itse nukkumaan. Tai sitten hoidan blogia, yritän ylläpitää sosiaalisia suhteita, rentoutua, venytellä, joskus lukeakin jotakin. Se muutama sananen, jota ehtii sängyssä miehen kanssa vaihtaa ennen valojen sammumista, on se ainoa "vapaa" aika. Täytyy tunnustaa, että ikä painaa. Edes viikonloppuisin emme valvo kymmeneen, kun emme yksinkertaisesti jaksa. Aamulla kun iloinen pikkupoika kiekaisee "minä heräsin" kellon osoittaessa tuskin vielä viittä.

Tuntuu stressaavalta, että kalenteri on täynnä näkymättömiä merkintöjä myös vapaa-ajalla. Pitää tehdä sitä, tätä ja tuotakin ja silti kantaa huonoa omatuntoa, että sata asiaa on tekemättä. Vaikka pidän esim. kodin siisteyden suhteen rimaa aika matalalla, meillä pitäisi olla siistimpää.

Mitä jos en tekisikään kaikkea edellämainittua? Meiltä loppuisi puhtaat vaatteet ja astiat kesken. Lapset olisivat enemmänkin mustelmilla. Meillä ei olisi yhtään ehjää kirjaa. Me söisimme vain valmisruokaa ja menisin töihin silittämättömissä vaatteissa. Meillä olisi niin epäsiistiä, ettei siellä voisi asua, saati kutsua ikinä ketään kylään. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin.

Missä vaiheessa muut ehtivät harrastaa, nähdä ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, lukea tai jopa edistää akateemista uraa? Onko muidenkin elämä tällaista kaaosta?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Elossa

Pitää kai kuitata tännekin, että ollaan koko perhe elossa. Onkohan kukaan edes kaivannut?

Paljon on ollut ajatuksia, fiiliksiä ja aiheita, joista postata. Mutta. Pelkkä arjesta päivä kerrallaan selviytyminen on ollut aikamoinen urakka.

Oivan hoidonaloitus on mennyt hyvin. Poika on siellä oma hurmaava, aurinkoinen itsensä. Hoitajakin huokasi, että jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, olisi hänen työnsä iisiä. On meillä ehtit käydä kääntymässä silmätulehdus ja enterorokkokin. Mutta lapsilla on kaikki hyvin. Erityisesti jaksan iloita maailman parhaasta hoitotädistä, jolla molemmat lapset saavat käydä. Reilun kymmenen minuutin matka kotoa hoitopaikkaan on iso kirsikka kakun päällä.

Ainon uhman kanssa olemme eläneet todella vaikeaa vaihetta. Koti on kuin sotatanner 24/7. Seuraavaksi lähdemme purkamaan tilannetta ulkopuolisen avulla. 

Oma töihinpaluuni ei ole mennytkään ihan niin putkeen. Tai no, töihin paluu kylläkin. Pari viikkoa olin pihalla kuin lumiukko. Tuntui, että ohi sujahti liian nopeaan meneviä junia, joihin olisi pitänyt hypätä kyytiin. Nyt, kun olen ollut töissä takaisin kaksi kuukautta, olen päässyt mukaan niihin juniin ja saanut taas otteen omasta työstäni. Rinnallani on aivan upeita ihmisiä lähimpinä kollegoina ja posketon huumori lentää. Viihdyn avokonttorissa ja työssäni, vaikka ehdinkin jälkimmäistä pohdiskella perhevapaani aikana.

Mutta kroppani on reagoinut töihinpaluuseen todella vahvasti. Ensin alkoi oireilla selkä, jota semitutkittiin. Samaten lonkka ja olkapää. Sitten jyrähdin työterveyslääkärille, että nyt on aika tutkia tarkemmin ja tunnustaa, että kahden vuoden aikana määrätyt yhdeksän tulehduskipulääkettä eivät vain toimi. Seurasi ultraääntä, röntgeniä ja magneettikuvausta. Tulossa on vielä hermoratojen sähkötutkimus. Tuloksena lähetteet kolmelle eri erikoislääkärille ja tiedossa kolme leikkausta. Tiivistettynä: Olkapäässä ja lonkassa on ahtaumat. Jälkimmäinen on pakko leikata, muutoin  edessä on hyvin pian tekonivelleikkaus. Ei kiitos, ei vielä alle nelikymppisenä. Lantio on vieläkin "rikki" raskaudesta ja synnytyksestä ja siellä on kroonistunut tulehdus, joka tekee istumisesta hammastenkiristelyä. Käsissäni on paha hermopinne, johon ei auta muu kuin puukko. Olen juossut tutkimuksissa ja viime perjantaina oli juhlapäivä: sain vihdoin nimen jopa kolmekymmentä vuotta vaivanneille asioille, mutta joihin kukaan ei ole aiemmin ollut halukas paneutumaan. Terveydenhuollon toiminnasta (tai lähinnä sen toimimattomuudesta) voisin kirjoittaa pidemminkin, mutta se olkoon oma tarinansa se.

En tiedä, mitä blogille tapahtuu. Haluaisin jatkaa kirjoittamista, koska sanottavaa olisi ja postausideoita olisi pää pullollaan. Mutta tämänkin tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, kun peukalo ja sen kaksi viereistä sormea ovat lähes tunnottomat. Teen jatkuvasti kirotusvihreitä, kun sormet eivät pelaa. Itkettää, kun en saa enää edes lasten nappeja kiinni, juomapulloja auki ja saksien käyttö on yhtä tuskaa. Olen yrittänyt säästää käsiäni, että kykenisin olemaan töissä viimeistelemässä isoa projektia ennen kuin minut kärrätään leikkaussaliin.

Mutta kaikesta huolimatta olen säilyttänyt positiivisen perusvireen. Vihdoin minusta löytyi kuvissakin näkyviä vikoja, joille VOI tehdäkin jotakin. Mäsästä kropasta tulee ehompi, näin uskon.