tiistai 30. lokakuuta 2012

Tunnemylläkkää

Eilen oli kumma päivä. Ensin sain hirveät kilarit töissä. Ihan syystä (tällä kertaa, toim. huom.). Eräs organisaatiomme ulkopuolinen konsultti oli hääräillyt omiaan mun lempilapsen parissa. Sehän ei käy. Laitoin konsultin aika suorin sanoin ruotuun. Aloitin puhelin: veemäinen pilkunviilaaja viestinnästä täällä terve.

No, asia saatiin kuntoon. Kunnes pääsin tarkemmin tarkastelemaan, että mitä kyseinen herra oli saanut ko. hiekkalaatikolla aikaiseksi. Ei jeskamandeera! Olin kirjaimellisesti repiä hiukseni päästä. Vai mitä sanotte seuraavasta lausemuotoilusta:

"Loppukäyttäjä ei ole IT-yksikön liiketoimintasovellusten kohderyhmä, vaan hän tavoittaa järjestelmäalustojen tai hallinnointijärjestelmien tarjoamat palvelut muiden yksiköiden liiketoimintasovellusten kautta (esim. intranet) tai alla olevien infrapalveluiden kautta (esim. Helpdesk)."

Eipä tämä vielä riittänyt. Juuri ennen töistä lähtöä sain puhelun. Puhelun, että läheinen yhteistyökumppanini on saanut YT-neuvotteluissa potkut. Menin sanattomaksi. Sovin hänen seuraajansa kanssa palaverin. Muuten sanoin, että olen sanaton, mykistynyt ja suruissani, ja ehkä saan jotakin muutakin suustani keskiviikkona olevassa palaverissa kuin "eikä, miksi, tosi kurjaa, mä en ala". Tosi paha mieli. Yhteistyökumppanin kanssa kun on ollut tosi kiva tehdä töitä, ja kun on synkannut henkilökemioidenkin puolesta. Nyt surettaa. Näitä YT-uutisia on kuulunut taas ihan liikaa.

Kun pääsin kotiin, olin aivan uuvuksissa. Mitäpä keksii neiti? Sotkee koko ruokailualustan ruualla ja kaataa vielä mukillisen maitoakin päälle. Purin kieleni vereslihalle, etten olisi huutanut kapteeni Haddockin kaltaista kirosanalitaniaa ääneen. Laitoin lapsen jäähylle omaan huoneeseensa ja siivosin sotkut laskien sataan. 

Ei ihme, että illalla väsähdin jo alta aikayksikön. Päivä oli ollut täynnä ääripään tunteita, niin hyvässä kuin pahassa. Minä kun herkkänä ihmisenä reagoin vahvasti kaikkeen. Onneksi päivään mahtui myös muutamat hyvät naurut ihanien kollegoiden kanssa, ettei ihan jääty miinuksen puolelle. Ja onneksi tällaisia päiviä ei tule ihan joka päivä vastaan, ei, Luojan kiitos, edes joka viikko.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Dieetille

Tyttösemme joutuu dieetille. Enemmän se tekisi terää mammalle, mutta nyt on laitettava vaakakuppiin lapsen hyvinvointi.

Ainon tuotokset ovat olleet viimeiset neljä kuukautta todella löysää, lähes maitokakkaan verrattavaa. Lisäksi pienen iho on lehahdellut vaippa-alueelta tulipunaiseksi lähes joka toinen päivä. Samalla iho on ollut rikki, kuuma ja kosketusarka. Onpa ollut iltoja, jolloin itseäkin on alkanut itkettää vaipan pukeminen selvästi kipeälle lapselle. Illat ja yöt ovat pelastaneet Bepanthen ja hahtuvaimu ihoa vasten.

Tähän on saatava joku roti. En halua enää katsoa kipeää lasta. Olkoonkin, että hän ei näytä kipuilevan vatsaansa ja rupsautuksetkin saavat vain hihityksen aikaiseksi, päästäjässä itsessään. Tyttö tuntuu muutenkin perineen äitinsä herkän suoliston. Auta armias, jos tyttö (tai äiti) syö tuoretta leipää tai suuren määrän parsakaalia... Jätän tarkemmat kuvaukset kertomatta, te lukijat voitte päätellä lopun ;-)

Kysyimme korvakontrollissa neuvoa lääkäriltä. Huomisaamusta lähtien tyttösemme syö kaksi viikkoa gluteenitonta, maidotonta ja munatonta ruokaa. Se toki vaatii vähän erikoisjärjestelyitä mm. hoitopaikassa, mutta olen valmis sen tekemään. Tänään ostoslistalle päätyi mm. tattarihiutaleita, Yosa-jogurtteja ja kauramaitoa. Kaksi viikkoa ja sitten aloitamme ruokien palautuksen yksi kerrallaan.

Jos eliminaatiodieetti toimii ja paljastaa oireiden takaa jonkun ruoka-aineen, hyppään ilosta ilmaan. Helpompaa on osata välttää oireita aiheuttavaa ruoka-ainetta, kuin kärsiä ikävistä oireista. Jos selvyyttä ei saada ja oireet jatkuvat, sitten lähdemme tarkempiin tutkimuksiin. Onneksi useimmat tämänikäisten ruokayliherkkyydet menevät iän karttuessa ohi.

Vaalit

Aiempina vuosina minulle on ollut selvää jo hyvissä ajoin ennen vaalipäivää, ketä äänestän. Minulla on tapana käydä äänestämässä vasta virallisena vaalipäivänä, ja sen jälkeen pitää saada vaalipullaa. Kyllä, perinteitä pitää kunnioittaa.

Tänä vuonna ei ole yhtä selvää ehdokasta, jolle automaattisesti ääneni annan. Puolue on selvillä. Vaalikoneista ei tälläkään kertaa ole mitään apuja, jokainen ehdottaa ihan outoja puolueita ja kukin vaalikone vielä eri ehdokkaita, vaikka omasta mielestäni vastaan samalla tavalla kaikkiin kysymyksiin. Lisäksi olen ärsyyntynyt ihan älyttömiin vaalisloganeihin ja -lupauksiin.

Satuinpa toissa lauantaina jäämään suustani kiinni erään ehdokkaan kanssa. Hän ajoi tärkeitä asioita: lasten ja nuorten pahoinvointi on saatava enemmän framille, lapsille pitää saada riittävästi hoitopaikkoja läheltä kotia ja koulujen luokkakokoja ei saa entisestään kasvattaa. En voinut kuitenkaan olla kiinnittämättä huomiota ko. ehdokkaan napaan. Se kun oli aika lailla pullistunut. Ihmettelin omassa päässäni, miten kenties valituksi tullut, kohta kolmen lapsen äiti aikoo osallistua aktiivisesti kunnallispolitiikkaan? En uskaltanut sitä sentään ääneen sanoa.

Ehdokkaalleni olen laittanut seuraavia kriteereitä:
- puolue: vihreä
- ikä: jonkin verran elämää nähnyt, joko omanikäinen tai vähän vanhempi, ei mitään teiniä
- aiemmin halusin äänestää ehdottomasti naista, nyt voisin äänestää miestäkin, jos hän vaikuttaa paremmalta kuin joku naisehdokas
- toivoisin, että ehdokkaalla olisi perhe. Tällöin hän todennäköisesti ajaa meille tärkeitä asioita.

Erään ehdokkaan esittelyssä kolahti muutama seikka. Sama syntymävuosi kuin meikäläisellä: 1976. Nainen. Ja mitä sanotte tästä: "Luen sukupolveni pieniin ja suuriin avainkokemuksiin Mauno Koiviston presidenttikauden, peruskoulun, hammashuollon, Muppet Shown, grungen tulemisen, laman, Mac-jäätelön ja Tähtien sodan." Voin kompata noihin moneen. Ehdokkaani on vihdoin löytynyt, paria päivää ennen vaaleja!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Kiitollisuutta

Etukäteen pyydän jo anteeksi, jos aiheutan jollekin korvamadon.



Tässä biisissä on vain niiiin hyvät sanat. Sopivat tähän tilanteeseen. Jukka Pojan / Raappanan rennon letkeä, aurinkoinen musiikki on oivallista piristystä tällaiseen loppusyksyn päivään.

Olen erityisen kiitollinen tyttösemme hyvistä unista. Eka vuosi meni pitkälti puolen tunnin päiväunilla. Niitä nukuttiinkin pitkään kolmet. Sitten määrä väheni kahteen, mutta pituus pysyi aina maksimissaan kolmessa vartissa per unikerta. Nyt, kun tyttönen on jättänyt päiväunensa yhteen kertaan, on unet pidentyneet reilusta tunnista kahteen. Amen, vihdoin! Lienee tyttö tullut geeneissä vanhempiinsa, tässäkin asiassa. Me molemmat olemme lapsina olleet näitä pikaunisia. Minulle ovat aivan utopiaa muut taaperot, jotka vetelevät monituntisia päiväunia.

Yöunet sen sijaan ovat sujuneet jo pidemmän aikaa. Vähän ennen seitsemää taaperomme pistelee suuhunsa (omalla lusikalla) ison puuroannoksen. Sitten iltalaulu, yövaippa ja yöpuku päälle, iltamaito ja nukkumaan. Tyttö jää hyvillä mielin omaan sänkyynsä, höpöttelee unileluilleen hetken ja nukahtaa sitten.  Tavallisesti yön aikana ei tarvitse käydä tyttären huoneessa kertaakaan. Toisinaan tarvitsee, yölliset kauhukohtaukset kun ovat rantautuneet meidänkin huusholliin. Mutta olen todella kiitollinen noista koko yön unis. Vielä kun taapero nukkuisi kuuteen, eikä heräisi lauantaiseen tapaan puoli viideltä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Suukkoja suukkoja

Miehen palattua kotiin, on suukkoja jaeltu tavanomaistakin enemmän. Eilen tyttösemme aiheutti meille vanhemmille naurunpyskähdyksen. Aino istui isämiehen käsivarrella. Menin halaamaan molempia ja isä moiskautti minulle suukon. Sen jälkeen taapero on vähän väliä ollut huulet törröllään "mulle kans" ilme kasvoillaan. Ja jos ei ala suukkoa kuulua, alkaa korviähivelevä kirkuminen. Aivan mainio tapaus tuo lapsonen!

On äärimmäisen kiehtovaa seurata, millä vauhdilla taaperomme oppii uutta. Lähes päivittäin sanavarastoon ilmestyy uusia sanoja ja ymmärrys kasvaa valonnopeudella, ja uusia juttuja pitää päästä kokeilemaan heti, eikä vasta huomenna. Hienomotoriikka kehittyy valtaisaa tahtia ja näkee lapsesta, että hän on itsekin innoissaan uusista taidoistaan. Oman lapsen kasvua on ihana seurata!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Mies kotona!

Viime yönä Isämies palasi kotiin. Aloin jo torstaina laskea tunteja siihen, kun rakkaan kone laskeutuu. Vaikka yksinolossa oli puolensa (mm. sai tehdä asiat tasan oman pään mukaan), aloin jo loppuviikosta olla niin väsynyt tämän jatkuvan sairastelun ja huonojen yöunien takia, että toivotin Isämiehen kotiintulleeksi erittäin lämpimästi. Viikolla meitä viihdyttivät niin nelijalkainen ystävä emäntänsä, mahtavan työkaverini kanssa, ihana mammakaverini sekä äitini, joka jaksoi leikkiä pienen kanssa, kun oma puhti oli valunut sadepisaroiden mukana viemäriin.

Yh-viikolla huomasi, kuinka kestofani olen. Ei tullut mieleenkään laittaa kertsiä tytön jalkaan, vaan joka päivä kiikutin vaippapussin pesutupaan. En koe tätä (kestovaippojen) pesurumbaa mitenkään vaikeana tai työläänä. Onpa meillä illalla aikaa keskustella Isämiehen kanssa päivän tapahtumista ja mieltä liikuttavista asioista, kun kokoamme kaksissa tuumin seuraavan päivän vaippoja.

Vaikka olemmekin eläneet tiiviisti yhdessä Ainon syntymästä lähtien (kukaan meistä ei ole vielä ollut yötä poissa kotoa), niin ymmärrän, kuinka hyvää myös teki, että toista oli oikeasti Ikävä. Kyllä mä joskus ihmettelen, miten tuo jaksaa katsella meikäläistä. Maailman toiseksi lyhytpinnaisinta, nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää, ärsyyntyneenä vattumaista ja teräväkielistä ämmää, joka pahimmillaan valittaa kaikesta ja on välillä pahansisuinenkin jatkuvien kipujen takia. Mutta kai mussakin on ne puolensa. Puolet, johon tuo mies rakastui kohta neljä vuotta sitten ja jotka saivat hänet vastaamaan myöntävästi kosintaani karkauspäivän 2009.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että perhe/työarjen yhdistäminen ei ole sujunut aivan kitkatta. Kun on työpäivän haasteiden jälkeen aivan puhki, tekisi mieli vain rötvätä sohvalla. Mutta ei pysty. Toisen pitää viihdyttää neitokaistamme, kun toinen ährää keittiössä ruuan tai siivoamisen kanssa tai hoitaa pyykkihuoltoa. Se, että jatkuvasti on väsynyt, aiheuttaa kitkaa ja tällöin unohtaa helposti ne kauniit sanat ja läheisyyden. Tai ne jäävät kakkoseksi, kun ei vaan jaksa. Ei ihmekään, että näitä kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun tuntuu, että voisi koko ajan tehdä jotakin, mutta silti kotona näyttää jatkuvasti siltä, kun täällä ei olisi kuukausiin siivottu. Ja missä välissä sitä parisuhdetta hoitaa, kun lapsi menee nukkumaan klo 19 ja itse tuntia myöhemmin, että jaksaa nousta, kun kello soittaa 5:20?

Mammatuttavani muistutti, että välillä on hyvä olla vaimo ja mies, eikä pelkästään äiti ja isä. Että muistaisi, mihin toisessa rakastui ja mikä saa liittomme toimimaan ja mikä on ne "meidän jutut". Tästä olemme monen monituista kertaa keskustelleet. Kerran kuussa kahdenkeskistä aikaa. Jollakin tapaa. Se on meidän lupauksemme toisillemme, että lapsemme koti, meidän parisuhteemme, voi hyvin.

Ja meillä on tapa, joka toimii. Kun itse tiedän, miten teräväkielinen osaan olla suuttuessani ja kuinka helposti kiehahdan, olen keksinyt keinon viestiä vaikeista asioista. Olen kirjoittanut miehelleni jo useamman kirjeen (alkaen kosinnasta). Osa kirjeistä on käsitellyt tunteita, osa käytännön elämäämme, osa kipeitä, vaikeitakin asioita. Yhtä kaikki, paperille olen saanut vuodatettua tuntemukseni juuri sellaisina, kuin ne minun sisälläni tuntuvat, ilman, että alan syytellä "sä et koskaan, sä aina". Tämä toimii! Sitten, kun mies on lukenut kirjeeni, olemme käyneet hyvinkin hedelmällisiä keskusteluita monista aiheista. Voin suositella!

P.S. Haluaisiko joku, että kirjoitan kestovaippailusta oppaan/ postauksen tänne?

torstai 18. lokakuuta 2012

Ylivarovaisuus vie hengen - kyllästymisellä

Katja Ståhl kirjoitti taannoin Iltalehden kolumnissaan osuvasti lapsenkasvatuksesta. Olen pitkälti hänen kanssaan samaa mieltä. Meidän kanssa samalla hiekkalaatikolla käy eräs isä parivuotiaan poikansa kanssa. Poika sai jonkun pienen naarmun käteensä kesähelteillä. Isä sai ihan hirveän kohtauksen pikkunaarmusta (näin sen, ehkä puolisenttinen, joka ei edes vuotanut verta). Mitä tästä seurasi: lapsonen joutui (helteestä viis) leikkimään pari viikkoa lapaset kädessä ja isä kulki jälkikasvustaan koko ajan käsivaran päässä.

Ei saa sitä, ei saa tätä. Siinähän kaventuu sekä aikuisen että lapsen elämänpiiri, kun kaikki pitää kieltää. En sano, että lapsosta pitäisi kasvattaa pumpulissa, tai toisena ääripäänä antaa teloa itseään vapaasti. Mutta jos lapsi ei ikinä kolhi itseään leikeissä, ei tämä myöskään ikinä opi varomaan. Ja kun tulee pipi, on vanhemman tehtävä selittää, miksi kävi, niin kuin kävi ja olla paikalla lohduttamassa.

Sama juttu on lasten kautta harrastaminen. "Meidän Sara tanssii balettia, kun minä en päässyt aikoinaan oopperan balettikouluun." "Meidän Tinosta tulee NHL:n kovin hyökkääjä. Multa kun meni junnuna polvi..." Voisiko lapsi itse valita sen harrastuksensa (toki vanhempien opastuksella ja tuella)?



keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Oireita?

Minä alan olla todella kyllästynyt sairastamiseen. Kuukauden päivät olen ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Huomenna menen taas lääkäriin. Ehdin olla antibioottikuurin jälkeen kolme päivää "terve", kunnes yskä iski entistäkin pahempana. Kuulostan kuulemma siltä, että seuraavalla yskäisyllä mukaan tulevat myös keuhkot. Mukaan estradille ovat astuneet myös astmaoireet, kipuilevat korvat ja aivan tukossa ja lukossa oleva pää. Jospa lääkäri keksisi jonkun keinon saada minut kuntoon. Olisi jo aika.

Toki päällä oleva tauti vie voimat, mutta olen alkanut miettiä, että voiko jatkuvan, pohjattoman väsymykseni takana olla muutakin kuin lenssu, töihinpaluu ja fibromyalgia? Olkoonkin, että noissakin on jo riittämiin ja ettei kolmiodraama työ-perhe/parisuhde-arjen aloitus ei ole ollut ihan kivutonta, ainakaan meikäläiselle. Tyttö tuntuu sopeutuneen hoitoon enemmän kuin hyvin.

Voisin nukkua kaksitoistatuntisia öitä ja silti olen jatkuvasti väsynyt. Tuntuu, ettei ajatus kerta kaikkiaan juokse. Unohtelen itsestäänselviä asioita ja esim. lähettämiäni sähköposteja. On tosi noloa tunnustaa, etten muista, mitä kirjoitin eilen lähettämääni meiliin. Aivoni tuntuvat kerta kaikkiaan olevan jossakin ihme hyytelötilassa. Kurkussa on jatkuvasti pala ja normaalistikin matala verenpaine on vajonnut vieläkin alemmas. Välillä mietin, kuvittelenko vain? No, toivottavasti lähipäivinä saan selvyyttä molempiin asioihin.

P.S. Kuka näitä laskee, mutta enää reilut kaksi vuorokautta isämiehen kotiinpaluuseen!

maanantai 15. lokakuuta 2012

Yksinhuoltajaviikko

Isämies on tämän viikon työmatkalla. Oman alansa konferenssissa ulkomailla. Vaikka olenkin onnellinen hänen puolestaan, että hän saa oppia uutta ja tavata oman alansa kollegoita, minun on tunnustettava, että pieni kateuden pistos käy sydämessäni.

Nyt, kun takana on jo kuukauden kestänyt oma sairasteluputki ja olen väsynyt paitsi katkonaisiin yöuniin (näistä kiitos kuuluu fibromyalgialle, ei heräilevälle lapselle), ja työkiireet painavat päälle, en välttämättä kilju riemusta viikosta esiuhmaikäisen ainoana vanhempana.

Tiedän, etten saisi valittaa. Ystäväpiiriini kuuluu muutama yksinhuoltaja ja todellakin nostan hattua kaikille niille, jotka pyörittävät lapsiperhearkea ainoana aikuisena. Nyt vain tuntuu siltä, etten jaksaisi. Siispä olenkin yrittänyt organisoida joka illalle jotakin tekemistä. Eilen luonamme kävi äitini, joka jaksoi viihdyttää taaperoa pari tuntia, kun lämpöilevä äiti sai huilata sohvalla. Tänään ja keskiviikkona on tiedossa kaveritapaamisia ja tiistaina käymme tapamme mukaan vauvauinnissa. Torstaina odottaa sauna ja perjantaina Isämieskin palaa (onneksi) kotiin. Toivottavasti ison suklaalastin kera. Ikävä on jo nyt.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hermot pinnassa

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Töissä käynnistynyt projekti, se, että minulta odotetaan neljässä päivässä viiden päivän työpanosta, kohta kuukauden kestänyt sairasteluputki, syksyn myötä aktivoitunut perussairauteni ja yölliset tytön kauhukohtaukset. Do I have to say more?

Olen pari kertaa miettinyt, että odotettaisiinko minulta neljäpäiväisenä työviikkona viiden päivän panosta, JOS olisin mies? Että minun odotetaan venyvän, kun olen nainen? Leijailen flow-tilaan heti, kun alan miettiä tulevaa, vetämääni projektia. Tiedossa on paitsi haasteita, myös uuden oppimista ja asioiden uudella tavalla mieltämistä. Nyt olemme vasta lähtökuopissa, mutta innolla odotan. Sekä tulevaa projektia, mutta myös sitä, että saan alkaa tehdä normiviikkoa. 

Työkaverini toivotteli torstaina töistä lähtiessäni hyvää viikonloppua. Mä vastasin sarkastisesti takaisin, että "huominen (perjantai) on mun viikon kovin työpäivä. Vuosikkaan seuraneitinä olo voittaa työt sata-nolla haastavuudessaan".

Aino on onneksi terve. Kävimme eilen korvakontrollissa korvatulehduksen jälkeen. Kaikki on hänen osaltaan kunnossa. Kysyimme samaan syssyyn, mitä voisimme tehdä jatkuvasti löysälle vatsalle. Lääkäri ehdotti maidotonta, munatonta ja vehnätöntä dieettiä. Mutta kun tyttöä löysä vatsa ei tunnu kiusaavan, eikä se tunnu kipeältä, emme toistaiseksi ala eliminoimaan tytön ruokavaliosta mitään. Toki taannoin korva- ja silmätulehdukseen syöty antibioottikuuri saa aikaan myös vatsan löysyyttä, vaikka vakikäytössämme onkin vahva maitohappobakteerivalmiste. Jos tämä vielä pitkittyy, tai Aino kipuilevan vatsaansa, niin harkitaan sitten. 

Minullahan todettiin kolmisen viikkoa sitten keuhkoputkentulehdus. Söin antibioottikuurin. Se vei pahimman yskän mukanaan, mutta silti vieläkin yskittää ja tuntuu, ettei keuhkoissa ole kaikki ihan kondiksessa. Toisen puolen korvaa on särkenyt vähäsen jo pari viikkoa ja pientä lämpöilyä on ollut kohta kuukauden. Ehkä pitänee hakeutua uudelleen lääkärin vastaanotolle. Nyt kun ei oikeasti olisi aikaa ja motivaatiota sairastaa yhtään.

Syksy on tuonut ilokseni taas perussairauteni eli fibromyalgian a.k.a. pehmytkudosreuman. Koko kroppani on ollut pari viikkoa todella kipeä. Kuin olisin tehnyt edellispäivänä vähän liian tiukan treenin joko kuntosalilla tai jumpassa ja kroppaa kolottaa. Minun kroppani tuntuu tältä 24/7. Olen niin tottunut tähän, mutta silti ärsyttää, kun joka paikkaa särkee ja olen väsynyt, vaikka takana olisi katkeamaton yöuni. Useimpina arki-iltoina olen painunut petiin jo kahdeksan maissa, jotta saisin parannettua oloani edes mahdollisimman pitkillä unilla. 

Ilonamme ovat olleet myös pikku murusen yölliset kauhukohtaukset. Onneksi ne ovat yleensä ajoittuneet alkuiltaan/ yöhön. Tyttö huutaa kauhuissaan, silmät selällään, mutta on silti täysin unessa. Hänet saa onneksi rauhoittumaan paijaamisella tai sylitelyllä. Ensimmäisen kerran tuollaisen tullessa vastaan olimme ihmeissämme ja vähän säikähdimmekin, mistä on kyse. 

Kovin paljon olisi mielessä asioita ja aiheita, joista postata. Toivottavasti saan revittyä jostakin aikaa kirjoittaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mistä tiedät, että kodissasi asuu taapero?

Näistä merkeistä voit varmistua, että kodissasi asuu taapero:

- Juuri siivoamasi asunto näyttää siivotulta vain, jos taapero ei ole kotona. Jos taapero sattuu olemaan kotona, koti ei näytä koskaan siivotulta.

- Ruokaa löytyy ruokapöydän ympäriltä kaikkialta. Vähintään kerran kahdessa viikossa saat viedä syöttötuolin suihkuun, koska se on täynnä kovettunutta ruokajähmää. Tämä siis, vaikka pyyhit lapsen kädet ja naaman, pöydän ja syöttötuolin sekä alustan ruokailun jälkeen.

- Alat toistella usein sanoja: Ei ja älä. Oli kyse sitten sohvalta pää edellä hyppäämisestä, ruualla leikkimisestä tai vessapaperin metritolkulla lattialle kiskomisesta.

- Mm. edellämainitusta syystä kylppärin ovi on nykyisin aina kiinni.

- Löydät kengästäsi pari viikkoa kateissa olleen huulirasvan/ duplon/ maissinaksun.

- Olet laittanut jemmaan jemmannut alalaatikoista kaiken särkyvän ja tärkeän pois pienen tuholaisen ulottuvilta. Paikkaan, jota et sitten tarpeen tullen mitenkään muistamaan (eli jemma muuttuu mystisesti paikaksi nimeltä hukka).

- Kodissasi on jatkuvasti muotinäytös. Vuorotellen lapsi pukee päälleen joko omia tai vanhempiensa vaatteita ja tulee ylpeänä näyttämään, kuinka hän hienosti osaa itse pukea. Mitä sillä on väliä, että pipo on väärinpäin ja saappaat väärissä jaloissa?

- Syöt herkkuja vasta, kun lapsi on mennyt jo nukkumaan. Voit syödä leipää vasta, kun lapsikin on syönyt oman ruokansa. Muuten lapsi mussuttaisi vain leipää ja itse ruoka jäisi syömättä.

- Perheessäsi on jäsen, joka puhuu hollantia muistuttavaa taaperokieltä, jossa välillä erottuu tunnistettavia sanoja. Taapero vetää myös armottomat kilarit, jos läsnäoleva vanhempi ei heti tajua, mistä on kysymys.

- Lasket monena päivänä useamman kerran päivässä kymmeneen, samalla syvään hengittäen ja hampaita yhteen purren. Ainakin minulla nousee välillä savu korvista, kun lapsi leikkii ruualla tai sotkee tahallaan.

- Nautit siitä, että lapsesi nukkuu jopa kahdentoista tunnin yöunia heräämättä kertaakaan. Mutta samalla haikeudella muistelet niitä vauvavuoden alkukuukausia, kun lapsi vain nukkui tai möllötti paikallaan lattialla. Nyt pitää muuntautua taaperon huvituskoneeksi.

- Ihmettelet, kuinka ihmeellisen pienistä asioita vuosikas vetääkään palkokasvin nenäänsä. Se, mikä oli kiva juttu vielä viime viikolla, ei olekaan sitä enää tänään, vaan aiheuttaa valtaisat raivarit.

- Tunnet onnistumisen iloa, kun taaperoa pyytää laittamaan levittämänsä tavarat  takaisin lelu/ vaippakoriin ja tämä oikeasti tekee niin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Herkkusuu Minä-Itse

Viime keväiset ruokaongelmat ovat onneksi haalea muisto vain. Tytölle tuntuu uppoavan nykyisin kaikki ruoka.  Aiemmin haastavat pasta ja riisikin ovat alkaneet maistua. Osaksi kiitän tästä Ainon hoidossaoloa. Siellä kun isommat pistelevät annokset poskeen, tyttö haluaa tehdä saman perässä. Tosin hoitotäti joskus nauraa, kun Aino pistelee samanmoisen annoksen poskeensa kuin nelivuotias hoitokaveri. Itsekin olen huomannut moisen. Tyttösen ruoka-annoskokoa on pitänyt kasvattaa. Muuten hän alkaa äänekkäästi vaatia lisää murkinaa meidän lautaseltamme.

Pidämme ruokakasvatuksessa saman linjan, kuin mitä meillä Isämiehen kanssa on ollut lapsena. Kaikkea pitää ainakin maistaa. Ja herkut ovat minimissä. Leivonnaisia saa maistaa, mutta karkeista yritämme lapsosemme pitää niin kauan erossa kuin se vain on mahdollista. Niitä kun ehtii syömään ihan kylliksi sitten isompana. Ja kun meillä on Isämiehen kanssa karkkipäivä, sama on edessä Ainollakin. Tosin nyt syömme karkit vasta sitten, kun tyttö on unten mailla.

Viime viikkojen aikana Ainosta on paljastunut uusi puoli: hän on samanmoinen herkkusuu kuin vanhempansa. Kuinkas muuten? Tein tuossa eräänä päivänä kylmäsavulohi-pestopastaa. Tyttö tykkäsi siitä niin, että karjumalla pyysi lisää ja maiskutteli pitkään perään lusikallisten välissä. Myös pizza, hapanimeläkastike, sienipiirakka, teriyakilohi yms. tuntuvat maistuvan. Ihanaa, kun koko perhe voi syödä samaa ruokaa!

Herkkusuun lisäksi meille on muuttanut myös Neiti Minä-Itse. Hän on hyvin temperamenttinen ja lyhytpinnanen (keneen lienee tullut ;-) ?). Kaikki pitää saada tehdä itse. Syöminen, juominen, pukemistakin yritetään kovin. Sain eräältä foorumilta hyvän vinkin. Kun harson sitoo lapsen vyötäisille ja laittaa lopun harson roikkumaan syöttötuolin reunalta alas, ei haittaa, vaikka itse syövä lapsi vähän sotkisikin. Eipähän tarvitse joka ruokailun jälkeen vaihtaa kaikkia vaatteita. Sen kun vain heittää harson pyykkiin. Ja nyt, kun Aino harjoittelee itse mukista juomista (useimmiten se menee päristelyksi ja pelleilyksi), nokkis on so last season.

Nämä muutokset tuntuvat tulevan aalloittain. On aikoja, jolloin tuntuu, ettei mikään muutu ja sitten yhtäkkiä tuntuu, että parin viikon sisään tulee valtavasti uusia juttuja. Tuntuu, että näistä uusista taidoista (mm. sohvallekiipeäminen) iloitsee yhtä paljon sekä tuo rakas riiviö, että me vanhemmat.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kaipaan

Äitiys on tuonut tullessaan paljon kaikkea uutta. Eräs parhaimmista sen mukanaan tuomista asioista on uudet ystävyyssuhteet ja vertaistuki. En olisi ilman Ainoa (tai tätä blogia) törmännyt muutamaan ihastuttavaan naiseen ja heidän jälkikasvuunsa. Vertaistukea parhaimmillaan.

Varsinkin esikoisen kanssa kun on vähän pihalla. Se kuuluisa äidinvaistokaan kun ei kerro kaikkea eikä pelasta kaikista ongelmatilanteista. Tällöin on ihana kuulla, että muillakin on samanmoisia haasteita.

Ja mitä kautta äidit tänä päivänä purkavat tuntojaan? Netin. Ennen istuttiin ehkä enemmän hiekkalaatikolla ja toisten vanhempien kanssa kahvipöydässä. Tänä päivänä tuntoja jaetaan yhä enemmän sähköisissä kanavissa. Se, mitä saan bloggaamalla ja muiden blogeja lukemalla ja kommentoimalla, on minulle todella tärkeää.

Tästä pääsenkin aasinsillalla aiheeseen, joka on mietityttänyt jo pidempään. Kun menin töihin, viikottaiset tapaamiset perhevalmennusporukan kanssa jäivät. Putosin pois säännöllisistä mamma-taapero -tapaamisista. Osaa tapaan vielä muskarissa ja satunnaisesti leikkipuistossa. Ken oloni yksinäiseksi. Kaipaan hektisen työarjen keskelle lapsiperhearjen vertaiskokemuksia ja -tukea ja tätä hässäkkää ymmärtäviä kanssakulkijoita rinnalleni. Toki te blogimaailmasta tutut olette tässä korvaamattomia, mutta kaipaan myös kasvokkaiskontakteja. Sitä, että joiden kanssa tapasimme säännöllisesti vielä muutama kuukausi sitten, muistaisivat meidät myös nyt. Että en ole kokonaan kadonnut työmoodiin ja -maailmaan, vaan olen silti ennen kaikkea Äiti. Kaipaan sitä, että toiselle ei tarvitse selittää, miksi silmänaluset ovat entistäkin tummemmat, pinna vähän kireällä tai paidassa tahra. Heidän kanssaan ei tarvitse stressata olohuoneesta, jonka lattia on täynnä leluja, vaikka ne juuri viisi minuuttia aiemmin kasasin lelulaatikkoon. Joiden kanssa ei tarvitse miettiä, puhunko liikaa tai liian vähän lapsesta. Jotka Ymmärtävät.

torstai 4. lokakuuta 2012

Vapaailta

Olemme isoäitien patistamina viettäneet isämiehen kanssa monta monituista laadukasta vapaailtaa. Milloin ollut tiedossa erinomaista ruokaa, milloin elokuvaa, milloin teatteria. Mitä meidän milloinkin on tehnyt mieli tehdä.

Nyt on koittamassa jännittävät paikat. Marraskuussa juhlimme neljättä hääpäiväämme. Ihana Isämieheni lahjoi minua syntymäpäivänäni, ja antoi lahjakortin Haikon kartano -viikonloppuun. Päätimme jo kesällä vanhenemistani juhliessamme ajoittaa lahjakortin käyttö hääpäivämme tienoville. Mikä tuosta tekee jännittävän? Kun me menemme nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, tyttösemme menee ensimmäistä kertaa yökylään mummilaan. Aino on ollut pisimmillään yhdeksän tuntia jomman kumman mummin hoidossa, mutta ei vielä kertaakaan yökylässä. Meillä ei ole ollut tarvetta saada pidempää kahdenkeskistä aikaa. En paheksu niitä vanhempia, jotka ovat jo aiemmin laittaneet pilttinsä yökylään. Kukin tavallaan, tässäkin asiassa.

Nytpä mietin, mitä tuolloin teemme? Ensiksikin minua houkuttaa mennä johonkin kauneushoitoon. Olen käynyt viimeksi kosmetologilla... en edes muista, niin kauan siitä on. Ihoni voisi kaivata jotakin hemmotteluhoitoa. Toki kylpylän altaatkin tuntuvat houkuttelevilta, samoin illalla odottava ihana illallinen kahden. Mutta mitä sitten? Vaikka tyttäremme nukkuukin pääosin yönsä läpi ilman herätyksiä, on univelkaa silti kertynyt. Luulen, että kun olemme päivän nauttineet kylpylän antimista, ja sen jälkeen herkutelleet vatsamme täyteen muutaman viinilasillisen kera, on houkuttelevinta painaa päämme hotellin sileisiin lakanoihin ja nukkua piiiiitkään. Ah, miten romantillista, eikö totta?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Tehokas syksy

Kun lukee NaamaKirjan päivityksiä, alkaa hengästyttää. Joku aloitti uuden projektin (jo olemassa olevan kahden lisäksi), toinen sai lopputyöstään huippuarvosanat, kolmas tekee (vaatimattomasti) kolmea työtä, neljäs suursiivosi kotinsa ja laittoi ylimääräiset tavaransa myyntiin.

Vautsi, mitä aikaansaavuutta! Syksy on yleensä minullekin tehokasta aikaa. Tuntuu, että kun ilmat viilenevät, saan sen kutosvaihteen silmään. Tänä syksynä on toisin. Kiitos osittain kroppaani vaivaavan taudin, mutta myös perhe-elämän ja työn yhdistämisen. Tuntuu, että millekään ylimääräiselle ei ole aikaa. Viikot vain vilistävät ohi. Työpäivien jälkeen pyöritetään ruuanlaitto-siivous-pyykkäys-rumbaa ja samalla yritän viettää jälkikasvun ja Isämiehen kanssa laadukasta perhe-elämää. En silti valita. Nautin rutiineista ja arjen pyörimisestä. Joskus tulee vain sellainen olo, että olisi kiva ehtiä enemmän.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Sairasta menoa, vol2

Pikkuneiti parani silmä- ja korvatulehduksesta antibiooteilla nopsasti. Mitä nyt vatsa on vieläkin sekaisin lääkekuurista, mutta muuten pikku tohottaja on entisellään. Hyvä niin.

Nyt sairastupaa miehittää tämä mamma. Yskä alkoi kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten kävin lääkärissä, sain toimimattoman yskänlääkkeen. Ei siinä mitään, että pitää yskiä päivisin, mutta öisin olen saanut jopa puoli tuntia kestäviä yskänkohtauksia, jolloin happikaan ei tahdo kulkea. No, tänään kävin sitten uudestaan lääkärissä. Kuten olin itsekin arvellut, keuhkoputkiinhan se oli taas päätynyt tämäkin pöpö (Taustatiedoksi kerrottakoon, että tällä tyypillä on ollut yhteensä 30 hengityselininfektiota (keuhkoputkentulehdusta ja keuhkokuumetta, ja juu, ei ole kirotusvihrettä)).

Nyt olen sitten sairaslomalla tämän viikon kera antibioottien. Onneksi pieni rakas on hoidossa, niin saan oikeasti levättyä. Pikaista toipumista toivotan myös kaikille muille sairasteleville!

Blogimaniaa

Tunnustan olevani blogien uhri. Mistäkö sen tiedän:

- Innostun jostakin uudesta asiasta/ tuotteesta vain siksi, kun siitä kohkataan jossakin blogissa. Päädyn googlettelemaan asiaa ja randomilla todennäköisyydellä se löytyy kuukauden sisällä myös meiltä.

- Otan valokuvia lapsestani tai Isämiehestä ajatuksena se, miten rajaan kuvan, ettei kummankaan kasvot näy kuvassa, että tarvittaessa voin julkaista kuvan täällä.

- Innostun poikkeamaan seitsemän viikon ruokalistastamme, kun jossakin blogissa tehtiin niiiiin hyvännäköistä ruokaa ja totta kai sitä pitää päästä heti kokeilemaan.

- Mietin monesti, miten tästä tai tuosta asiasta kirjoittaisin blogiini. Usein, kun yöllä herään, minulla on täydellinen blogipostaus mielessäni. Kun herään aamulla, ovat runollisen kauniit sanat muisto vain ja tyydyn kirjoittamaan tätä tyypillistä liibalaabaa harmitellen, kun ne juuri oikeat sanat tulivat mieleen yöllä, eikä silloin, kun istun tämän koneen ääressä.

- Huomaan puhuvani muista blogisteista arkielämäni osana. Kun Eevi kirjoitti niin... Kun Sascia kehui sitä. Kun Onia teki pastasalaattia...

- Ekaksi, kun ehdin katsoa koneeltani jotakin ei-töihin liittyvää, yleensä käyn tsekkaamassa lempiblogini läpi.

Juu, nostan käteni ylös. Koukussa ollaan. Mutta ei kai tämä paha asia ole?