perjantai 29. heinäkuuta 2011

Synttäripäivää tulehduksen merkeissä

Toissapäivänä toinen rinta alkoi oireilla. Se oli vähän arka. Eilen tilanne paheni ja olo alkoi olla aika kipeä. Rinta oli kosketusarka. Uskoin sen menevän ajan kanssa ohi. No, illalla iski hervoton hedari ja olo meni tosi huonoksi. Tänä aamuna tilanne ei ollut yhtään parempi. Soitin terveydenhoitajalle ja onnistuin saamaan ajan lääkärille. Hän totesi alkavan rintatulehduksen. Tuomio: kymmenen päivän antibioottikuuri. Onneksi tuli mentyä, tämä ei kuulemma muuten olisi mennyt ohi.

Enpä olisi arvannut joutuvani lääkärin vastaanotolle synttäripäivänäni, mutta minkäs teet. Pääasia, että asia on nyt hoidossa. Nyt vain pitää toivoa, ettei pikkuinen saa lisää masuvaivoja tästä kuurista.

Olen saanut todella paljon onnitteluita synttärieni johdosta. Se tuntuu todella hyvältä ja taas muistin, kuinka ihania ihmisiä rinnallani onkaan. Eräs onnittelu jäi erityisen hyvin mieleen: "Paljon onnea! Eka synttäripäivä äitinä!" Tämä kolahti. Lujaa.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Äidin neurooseja

Ah, kuukauden päivät vauvaelämää on muistuttanut niistä kaikista neurooseista, joita äiti-ihmisellä voi olla.


Maito-neuroosi
Saako vauva tarpeeksi maitoa? Mitä sitten, jos se ei jaksakaan imeä rinnalla? Mitä tehdä, kun vauva vain leikkii rinnalla tai heiluttelee vain raajojaan syömisen sijaan? Kukaan ei etukäteen kertonut, että tässä hommassa tulee hirveä hiki. Etenkin kesällä.


Vaippaneuroosi
Pissaako vauva tarpeeksi? Entä jos kakkaa ei kuulukaan pariin päivään? Kun näkee, että toinen ähisee vatsavaivojaan, eikä osaa niitä mitenkään auttaa, tulee avuton olo. 


Mä en voi -syndrooma
Mä en voi lähteä vauvan kanssa mihinkään, koska se alkaa ihan varmana huutaa viimeistään kassajonossa. Ja tällä en tarkoita mitään pikkukätinää, vaan meidän draamaprinsessamme tekee tarpeensa tiettäväksi sillä äänenvolyymilla, että heikkohermoisimpia kolmen kassan päässä alkaa hirvittää. Tai sitten (jos sellaista edes tapahtuu), neiti ei kiihdy nollasta sataan enää alle kolmen sekunnin.


Vauva ei nuku öisin -fobia.
Alussa pelkäsin, ettei vauva nukkuisi öisin. Tai niillä väleillä, kun se voisi nukkua. Vauva kun piti herättää kolmen tunnin välein syömään, oli se miten uninen tahansa. Nyt, kun takana on ensimmäinen kelloton yö, totesin, että tuo meidän kakarahan nukkuu jopa neljä tuntia putkeen. Saa nähdä, jatkuuko neidin unirytmi tuollaisena, vai olenko parin yön jälkeen zombi. Tosin pystyn nukkumaan päivälläkin, jota en ennen pystynyt tekemään, kun päikkärit vaikuttivat heti yöuniini.


Mikä unohtui -neuroosi.
Toistaiseksi olemme käyneet niinkin kaukana kuin Järvenpäässä kummitätini luona vauvan kanssa. Vauvalle tarvitsee yllättävän paljon kaikenlaista mukaan. Nyt viikonloppuna meidän olisi tarkoitus lähteä mökille. Onko vaaville kaikki tarpeellinen, kassillinen vaatteita, vaippoja, harsot, pullot, korvike, plus se kaikki muu tavara, jota päivittäin tarvitsen vauvan hoitamiseen? Todennäköisesti on, mutta perillä voin varmaankin pohtia, että kuka on unohtanut pakata mun omat tavarat. Onneksi kauppa löytyy vain muutaman kilometrin päästä, jos jotakin oleellista jää. 


Lohdutan itseäni, että vuoden aikajänteellä kaikki alkaa taas organisoitua uudelleen. Nyt elämä tuntuu järjestymättömältä kaaokselta, jota rytmittävät vaipanvaihto, vauvalle höpöttelyt ja maitotehtaana toimiminen. 

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Kummimietintöjä


Olemme kovasti miettineet kummiasiaa viime päivinä, kun päätimme pitää nimiäiset elokuussa. Kutsuisin haltiakummiksi sisaruksemme, mutta kun kumpikin olemme ainoita lapsia, ei tämä onnistu. Siispä piti miettiä uudestaan ja rajaukseksi tuli seuraavaa: kenen arvomaailma on lähinnä omaamme, kuka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja tahtoo antaa aikaansa tälle sekä nyt että sitten myöhemminkin?


En halua, että lapsemme kummista tulee mikään automaatti, joka syytää rahaa synttäripäivänä, mutta joka ei ole kiinnostunut olemaan osa lapsemme elämää. Yhteinen aika lapsen kanssa ja yhdessä saadut elämykset ja kokemukset ovat sellaisia, ettei niiden arvoa voi rahassa mitata. Että lapsella on vanhempiensa lisäksi turvallisia aikuisia ympärillä, joihin luottaa missä elämäntilanteessa tai -vaiheessa tahansa, oli ikää 4 v. tai 24 v. Etenkin haluan lapsen elämässä olevan muita aikuisia miehiä kuin vain oman siippani, koska lapsen molemmat isoisät ovat suruksemme maan povessa.


Tätä kautta karsiutui muutama ystävä pois erinäisistä syistä. Itse pidän enää toiseen kummiini yhteyttä, hän on äitini nuorin sisko. "Löysimme" toisemme uudelleen viitisen vuotta sitten oltuamme samassa elämäntilanteessa. Hän on aivan huippu ja tuntuu siltä, että lapsella olisi isoäitien lisäksi myös yksi "varamummo". 

Kuukausi takana - mihin se hävisi?

Kuva täältä.


Ensimmäinen kuukausi on mennyt vauva-arkea opetellessa ja tilannetta ihmetellessä ja tajutessa, että meillä oli nyt vauva. Että tuo se siellä vatsassa möngersi ja hakkasi pikku nyrkeillään äitiä kylkeen. Nyt se jatkaa samaa huitomista pikku nyrkeillään ja jaloillaan masun ulkopuolella. Että tuo nyt asuu täällä. Eikä ole mihinkään muuttamassa seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen. Että tuo on MINUN lapsi, ja minä olen nyt ÄITI. Muistan, kun eräs ystäväni kysyi, että miltä tuntuu olla äiti. En oikein osaa edes vastata, kaikki on vielä jotenkin niin ylivoimaista käsitettäväksi. Sen tiedän, että en olisi ikinä voinut kuvitella olevani näin onnellinen.


Käymään tulleille vieraille pulputan kuin papupata vauvamme ihmeellisyyksistä. Kukaan tuskin kestää seuraani paria tuntia pidempään. Mutta toisaalta, en koe hävinneeni aivan kokonaan vauvalandiaan, kun koen kiinnostusta ystävieni elämää kohtaan. Miten kesäloma meni, mitä työpaikalle kuuluu, miten elämä muuten rullaa? Etenkin nyt, kun olen lapsen kanssa kaksin kotona, tuntuu ihanalta jutella muiden aikuisten kanssa, eikä pelkkää vauvalöpinää tuon tuhisijan kanssa.


Aika kuluu tavattoman nopeasti, jo kuukausi takana?! Arki rullaa omalla painollaan ja rutiinit alkavat löytää tiensä tähänkin perheeseen. Arkea värittää etenkin äidin ruokailuhetkelle ajoittuva raivari, jolloin mikään ei ole hyvin. Se sisältää järjettömän huiskimisen käsillä, vääntelehdinnän ja erityisen surkean ilmeen ja jos äiti ei reagoi näihin kahdessa sekunnissa, myös korviavihlovan huudon. Ja kun lopulta vauva saa ruuan suuhunsa, äitiä katsotaan todella paheksuvin katsein "sun olis pitänyt olla vieläkin nopeampi".


Kateellisena luen netistä maidon ylituotannosta kärsivien kertomuksia. Meillä joudutaan heräämään kuukauden loppuun kellon kanssa kolmen tunnin välein. Väliajalla lypsän 1 - 2 kertaa eli vapaa-aikaa ei juuri jää. Sitten pitäisi vielä mahdollisimman paljon pitää lasta ihokontaktissa ja jossakin välissä pitäisi syödä ja nukkuakin...  Kun aika lailla mietityttää, että olenko tällä tavalla kotiin sidottu seuraavat puoli vuotta? Että elämä on yhtä vaipanvaihto-tissi-lypsy -rumbaa ja että minulla ei oikeasti ole mahdollisuutta lähteä esim. pariksi tunniksi kaupoille vauvan kanssa... Tai kun vauva itkee lohduttomana, kun vatsaa kipristää, eikä osaa muuta tehdä, kuin hieroa, paijata ja pitää sylissä (eikä sekään auta, vaan toinen parkuu naama vääränä).

Mutta hampaaton, tahaton hymy, läpitunkevan vahva katse, vauvantuoksu, hassut ilmeet, iloiset kiljahdukset saavat tämän kaiken rumban tuntumaan arvokkaalta ja järkevältä. Silloin unohtuvat paskamutsifiilikset ja toivottomat, öiset seurusteluhetket, jolloin tuntuu, ettet nukahda ikinä. 

Vaikka imetys ei edelleenkään toimi toivotulla tavalla, vauva kasvaa hienosti. Vajaassa kolmessa viikossa painoa on tullut 680 grammaa lisää ja pituutta tyttö on venähtänyt 4,3 senttiä. Jotta saisin mielestäni nuo rauhattomat imetysongelma-ajatukset, kutsuin ensi viikoksi imetystukihenkilön käymään.

Brion koivuinen pinnasänky on makuuhuoneessamme  vain ja ainoastaan rekvisiittaa. Sen suurin käyttöfunktio on toimia jättimäisenä tavaralaarina. Sinä, tyttäremme kuulut meidän väliimme nukkumaan. Siten heräilyihisi on mahdollista reagoida ilman nousemista sängystä.

Isyysloma on kyllä taivaan aarre. Tosin isäsi oli tuon ajan kesälomalla, eikä isyyslomalla, mutta jokatapauksessa on ihanaa, että isä voi olla kotona auttamassa arjen opettelussa. Kolme viikkoa hurahtaa vain aivan liian pian. Ensimmäisenä päivänä, kun mies palasi töihin, oli hukassa oleva olo. Mitä mun pitäisi nyt tehdä, miten pärjään tuon nyytin kanssa kaksin?

Minä ajattelin aikaisemmin, ettei minusta tule "nettimutsia". Sellaista, joka googlettaa kaikkea mahdollista vauvaan liittyvää ja roikkuu keskustelupalstoilla muiden maidontuoksuisten mammojen kanssa. Mutta kappas, vertaistuki on mahtava asia ja tuntuu lohdulliselta, että muutkin painivat samojen ongelmien kanssa, mitä itsekin miettii pienessä mielessään. Ja google on osoittautunut tuoreen äidin hyväksi ystäväksi ja tiedonlähteeksi. Esikoisen kanssa kaikki kun on opettelua.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kotona kolmestaan

Tuoreen isän katse kertoo kaiken. Hän ei anna minun työntää vaunuja, vaan haluaa välttämättä työntää niitä itse ja SE katse, kun hän pitelee vauvaamme ja puhuu hänelle, se saa minut onnesta sekaisin. Heti kotiinpäästyämme hän päivitti Facebook-kuvakseen kuvan vauvan pikku kätösestä pitämässä kiinni isin isosta sormesta.

Tämä vauva-arki alkoi kuin hyökyaalto, ei mitään pehmeää laskua, vaan saman tien hirveässä hormonimyräkässä täyspäivätyöhön, tai oikeastaan ilman vuorovapaita kolmivuorotyöhön. Miten tällainen rääpäle pidetään ylipäätään hengissä? Olen kaikesta epävarma ja olo on avuton, etenkin, kun kyseessä on esikoinen.

Nyt jälkikäteen (mitä jälkikäteen ? :-) sitä ymmärtää, miten järisyttäviä ne hormonit ovatkaan. Nyt voi jo naureskella niille alun hysteerisille itkukohtauksillekin. Alussa itketti kaikki. Kun piti herätä kolmen tunnin välein syöttämään tai lypsämään, itketti, kun vauva tuhisi onnellisena vieressä, itketti, kun imetys ei sujunutkaan ihan ongelmitta, itketti, kun mies hellitteli vauvaa, itketti, kun vauva vaan oli niin ihana. Itketti, koska hormonit niin sanoivat. Muutenkin elämä tuntui yhdeltä vuoristoradalta. Kun vauvalla oli hyvä päivä, elo oli kohtalaisen autuasta. Seuraava päivä olikin haastavampi ja olin valmis irtisanoutumaan hommasta, koska eihän tällaisesta urakasta kukaan selviä täysjärkisenä!

torstai 14. heinäkuuta 2011

Painotuskailua

Erehdyin käymään puntarilla ja hetken mietin jo suurta muutosta, etsin pikatietä raskauskilojen kadottamiseen. Pohdin kaalikeittodieettiä, mitä tahansa. Oma keho tuntuu tyhjältä ja keskeneräiseltä. Oma kroppa tuntuu vieraalta. Vatsa on pehmeä ja osittain tunnoton, ainakin sektiohaavan läheltä. Yksikään ihmedieetti, jota olen kokeillut (ennen raskautta) ei ole tehnyt minusta laihaa tai onnellista. Miksi se tekisi nytkään? Paineet kilojen karisteluun syntyvät jossain muualla kuin pääni sisällä. Minä olen nyt onnellinen, olen onnellinen ilman ainuttakaan pudonnutta kiloa. Voisin olla ulkomuotooni PALJON tyytyväisempikin, mutta tällä hetkellä se ei tunnu tärkeältä tai panostamisen arvoiselta asialta. Minulla on jotain niin upeaa, jotain niin ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä ei vaa'an lukema voi koskaan musertaa  -  ikioma, ihana pieni tyttäremme.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Sairaalassa käyty

Kävimme vielä imetyskontrollissa sairaalassa. Saimme kätilöltä ohjeita, miten toimia. Katsotaan, mitä Primperan-kuuri saa aikaiseksi. Yritän olla stressaamatta, vaikka imetys ei toimikaan. Jotenkin olin etukäteen ajatellut, että imetys on se helpoin juttu, mutta ei. Vauva ei jaksa imeä pitkään, ja loppu pitää antaa pullosta. Joudumme herättämään vauvan joka kolmen tunnin välein. Tämä siksi, että neidin paino lähtisi hyvin nousuun. Tuntuu raa'alta herättää pieni keskellä yötä, kun toinen on aivan syvässä unessa. Mutta ei auta. Päivisin joka syötön välissä pitää vielä lypsää. On tässä urakkaa!!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Vihdoin kotiin!

Sairaalassa vauvelimme kellastui porkkanaksi. Bilirubiini sai sen aikaiseksi ja niin vauvamme pääsi "solariumiin". Onneksi yö tuplavaloissa ja päivä yksinkertaisissa valoissa riitti ja arvo laski normaaliksi, eikä enää tämän jälkeen noussut. Minäkin voin hyvin, olen toipunut sektiosta hyvin. Särkylääkkeitäkään ei tarvitse enää nappailla kolmen tunnin välein. Sektiohaava on niin nätti kuin voi olla (ei kai siitä kaunista saa millään)..


Kotiin pääsimme 6.7. Nyt saamme olla kaikki kolme kotosalla. Tosin bilirubiinikontrollissa piti vielä käydä sairaalassa. Onneksi sekin meni hyvin, eli arvo ei ollut lähtenyt enää nousuun. Sen sijaan imetys ei oikein toimi. Maitoa tulee kyllä, mutta tyttö ei jaksa kovin pitkään imeä rinnalla. Eli lisäksi pitää antaa joko lypsettyä maitoa tai äidinmaidonkorviketta. Kunpa maito pian nousisi kunnolla ja vauva jaksaisi olla rinnalla!!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Synnytys ja sairaala-aika

Jotakin lämmintä huljahti noin kahdelta yöllä. Kauhuissani ajattelin ensimmäisenä, että lantionpohjanlihakseni ovat sanoneet sopimuksen irti ja olin laskenut alleni. Kun nousin vessaan, hulahti lisää lämmintä nestettä. Päässä raksutti ja sitten lamppu syttyi  -  nyt meni lapsivedet! Minut meinasi vallata epäusko, juurihan päivällä olin Laura-ystävälle valittanut, että “vielä pitää kestää tämän mahan kanssa näitä helteitä viisi viikkoa”. Mutta lorinasta ei voinut erehtyä, vaaleanpunaista nestettä valui minusta, vaikka kuinka yritin pidätellä. Soitin Kätilöopistolle ja sieltä pyydettin näytille, kun en ollut maanantaisen neuvolakäynnin jälkeen varma, oliko vauvan pää kiinnittynyt vai ei. Tuleva isikin heräsi ennätysnopeasti. Onneksi olin juuri pakannut sairaalakassinkin valmiiksi, vain hygieniatarvikkeet piti pakata mukaan. Taksi tuli nopeasti ja vähän ennen kolmea kaarsimme Kättärin rampille. Olimme molemmat epäuskoisia, nytkö se tapahtuu? NYT se todella lähti käyntiin, nyt ei enää käännytä takaisin. Silti mietin, että miten jo nyt? Melkein viisi viikkoa etuajassa?!

Minusta otettiin labranäytteet ja kun crp-tulehdusarvo oli koholla, minut otettiin päivystysosastolle 4 sisään. Sain antibioottitipan ja menin nukkumaan, sen mitä jännitykseltä pystyin. Aamulla otettiin taas labra ja sitten odoteltiin iltapäivällä olevaa tutustumiskäyntiä sairaalaan. Se oli sinänsä huvittava kokemus, minulla oli tippa kädessä ja sairaalakaapu päällä, ja muut tutustujat katselivat minua vähän uteliaina.

Iltapäivällä laitettiin tippumaan oksitosiini, että synnytykseen saataisiin vauhtia. Supistuksia alkoi tulla, mutta kohdunkaula aukesi vain kolme senttiä. Tippa ehti tippua kuutisen tuntia, kunnes se laitettiin taas yöksi pois, josko luonto käynnistäisi synnytyksen toden teolla. Yöllä minulle nousi 38 asteen kuume ja tärisin kuin horkassa. Se kuitenkin laski Panadolilla. Mutta yö ei tehnyt ihmeitä. Aamulla tippa laitettiin uudelleen tippumaan. Kateellisena katselin niiden viiden muun synnytyssalin supistuskäyriä, joita pystyin synnytyssalimme monitorista seuraamaan. Omat supistukseni olivat kärpäsenkakkaa niihin verratuna, vaikka laittoivatkin puuskuttamaan. Koko ajan tulehdusarvo vain kohosi ja lääkärit alkoivat epäillä kohtutulehdusta. Crp ehti kohota yli sadan ja torstaina klo 13:30 tehtiin kiireellinen sektiopäätös. Siippa vietiin vaihtamaan vaatteita, kun minut kärrättiin muutamaa kerrosta ylemmäksi leikkuusaliin. Siinä vaiheessa alkoi todella jännittää, kun tajusin, että pian vauva oikeasti tulisi maailmaan.

Sain spinaalipuudutuksen ja ehdin maata leikkuupöydällä valmisteltavana tovin, kunnes tuleva isi tuli paikalle. Pelotti, jännitti ja samalla olin valtavan innostuksen vallassa, nyt vauva oikeasti tulee maailmaan! Spinaali toimi kuin unelma, tunsin vain, että jotakin venytetään alavatsallani, mutta mitään kiputuntemuksia ei ollut. 14:08 synnyit maailmaan yhdeksän (meille kymmenen) pisteen tyttönä. Mitoilta 2505 grammaa ja 44 senttiä.

Pieni vauva kääräistiin kapaloon ja tuotiin isäsi pideltäväksi rinnalleni. Hetken saimme ihmetellä pientä tulokastamme ja sitten pöllämystynyt, tuore isä ja vauva lähetettiin synnytysosastolle, kun minä lähdin heräämöön. Ne pari tuntia, jotka jouduin olemaan heräämössä, tuntuivat todella pitkiltä. Odotin malttamattomana perheeni luokse pääsyä. Aika tuntui vain matelevan. Vapisin kuin horkassa. Sen sijaan jalat alkoivat pelata jo yllättävän pian. Kun olin varautunut siihen, että spinaali vie koko alaruumiini tuntemukset useiksi tunneiksi. Ja kun pääsin vauvan ja isän luokse, loppupäivä menikin sumussa. Siitä ei ole mitään muistikuvia. Ensimmäiset muistikuvat ovat vasta seuraavalta päivältä.

Sairaalassa oli helppo olla. Mikäs siinä täysihoitolassa ollessa, viisi kertaa päivässä tulee valmis ruoka eteen, kätilöt neuvovat, miten vastasyntynyttä pitää käsitellä, sektiokivut pidetään kipulääkkeillä kurissa ja vaatteetkin häviävät pyykkikorista itsekseen. Kolmantena sairaalapäivänä saimme perhehuoneen, joka oli ihana asia. Enää isin ei tarvinnut rampata kodin ja sairaalan väliä, vaan saimme harjoitella perhearkea 24/7. Isi osallistui tyttären hoitoon huolella, ja sai siitä kätilöiltä paljon kiitosta.