torstai 30. elokuuta 2012

Kolmiodraamaa

Tässä postauksessa en puhu mistään ihmissuhdehässäköistä. Niihin ei ole mitään kiinnostusta, saati jaksamista. Puhun kodin, parisuhteen/lastenkasvatuksen ja töissäkäymisen kultaisesta kolmiodraamasta.

Olen nyt ollut töissä kaksi viikkoa. Tänään tuli se odotettu ahaa-elämys (kiitos mahtavan palaverikumppanin). Muistin taas, miksi rakastankaan omaa työtäni ja sormeni suorastaan alkoivat syyhytä, kun mietin tulevia projekteja ja haasteita. Olen taas todella innoissani. Se on hyvä merkki. Samalla minusta tuntuu, että reilun vuoden jälkeen minulla on jotakin aivan omaa. Oma työni, joka on minulle tärkeä. Myös se tuntuu hyvältä.

Suhteeni työhön on kuitenkin kokenut muutoksen. Työ ei ole koko elämä, eikä sille tarvitse uhrata vapaa-aikaansa, hermojaan, saati sitten terveyttään. Se Oikea Elämä on jossakin aivan muualla, kuin työpaikalla. Tämän oivaltamiseen ei riittänyt 35 elettyä vuotta, vaan sen sai aikaan nyt tuo makuuhuoneessa uinuva taaperomme. Kiitos siis rakas Aino, että laitoit elämäni oikeaan tärkeysjärjestykseen!

Mutta se, että kykenee järkevään aivotoimintaan työpaikalla, tanssaa (yhdessä Isämiehen kanssa) ruuanlaitto-, siivous- että pyykkäysrumbaa ja yrittää viettää vielä laadukasta perhe/ parisuhdeaikaa, on osoittautumassa aikamoiseksi kolmiodraamaksi. Muutamana iltana olen ollut niin naatti (osansa tekee pinnalle pyrkivä lenssu), että olen kömpinyt vällyjen alle heti tyttösen mentyä nukkumaan. Olen aina ollut illan torkku, mutta on aika huisia, että minä olen nukkumassa jo ennen kahdeksaa. Mutta jostakin sitä on voimat kiskottava, kun armoton herätyskello kilkattaa neljänä aamuna viikosta klo 5:20.

tiistai 28. elokuuta 2012

Sen sun seitsemät kokkaukset

Ennen lasta söimme Ison Rakkaan kanssa mitä sattuu. Usein mietimme vasta kotiin päästyämme, mitä söisimme tai söimme pelkkiä voileipiä ja jogurttia. Itse kun en välttämättä kaipaa kahta lämmintä ateriaa päivässä. Nyt, kun olen takaisin töissä, syön päivisin salaattia tai keittoa, jotta illalla jaksan syödä vielä ruokaa kotonakin. Kun haluan näyttää tyttärellemme hyvää esimerkkiä ja syödä samaa ruokaa kuin hänkin.

Aiemmin kerroin, että työn alla on ollut koota seitsemän viikon ruokalista. Se on nyt vihdoin valmis ja tällä viikolla kokattiin ensimmäistä viikkoa tuolta listalta. Tein myös ostoslistat kullekin viikolle. Yksikään resepti ei ole omasta päästäni (vaikka tykkäänkin soveltaa ohjeita). Pääosa reseptikunniasta kuuluu Hellapoliisille, Pirkka.fi:lle ja Yhteishyvä.fi:lle.

Aika vähän listallamme on valmisruokia, mutta niitäkin käytämme. Pirkan falafelit, Apetit kasvispyörykät, kalapuikot, maksalaatikko (vain vanhempien syötäväksi) ja pinaattikeitto/letut ovat niitä useimmin pöydässämme näkyviä valmisruokia. Näitä kuitenkin max kerta viikkoon. Suurimmaksi osaksi sen takia, että todella nautin ruuanlaitosta.

Muutama perusperiaate minulla oli mielessäni, kun kasasin listaa. Olen yrittänyt kasata listaan kaksi kala-ateriaa per viikko. Samoin kauden kasviksia käytetään mahdollisimman paljon. Ja ruuan pitää olla joko valmis alle puolen tunnin tai sitten on esim. viikonloppuna aikaa tehdä ruokaa ajan kanssa. Minun hermoni kun eivät kestä työpäivän jälkeen kuunnella nälkäraivareitaan kiskovaa esiuhmaikäistä. Itse olen aika untuvikko esim. linssi/papuruuissa, ja niitä aion lisätä seuraavaan tekemääni ruokalistaan. Aion siis tehdä tästä ruokalistasta vol2-version tulevaisuudessa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Verskin ruuanlaitto- ja kokkausvihjeisiin.

lauantai 25. elokuuta 2012

Anonyymit besserwisserit

Meinasin ensin kommentoida suoraan Onian oivaan Intonaatio-blogiin, mutta sitten ajattelin, että teenpä sen täällä omassa blogissani, kun aihe on mietityttänyt jo pidemmän aikaa.

Minua ihmetyttää nämä blogistanian anonyymit besserwisserit. Jotka osaavat kaiken, jaksavat kaiken, pystyvät kaikkeen ja tietävät muidenkin puolesta, kuinka elää, olla ja kasvattaa lapsia. Ja kehtaavat sitten vielä anonyymeinä tulla nillittämään toisen blogeihin. Säälittävää. Itse olen onneksi (ainakin toistaiseksi) välttynyt näiltä ihanilta nillittäjiltä (joilla ei taida sitä oikeaa elämää ollakaan, kun kaikki aika menee elämän suorittamiseen). Onko elämä sitten niin ihanaa, kun vetää itsensä ja oman jaksamisensa äärirajoille, ja antaa siten esimerkkiä lapsille, että äidin kuuluukin olla se taakkansa alle uupuva harmaa hahmo, joka ei jaksa enää iloita mistään?

Sitä varten hyvinvointiyhteiskunta on olemassa, että sen tarjoamia palveluita voi käyttää, kun niitä tarvitsee. Ja tarvetta ei kukaan ulkopuolinen voi määritellä. Perheet, tilanteet ja ihmiset ovat erilaisia. Minusta sen myöntäminen, että kaipaa ja tarvitsee joskus apua, on rohkeuden ja järkevyyden merkki. Ei ihmisen tarvisekaan revetä joka paikkaan. Minä olen hyvä esimerkki tästä. Aiemmin (ennen äitiyttä) yritin tehdä kaiken, revetä kaikkeen, olla kaikessa tekemisessäni hyvä erinomainen. Mitäpä siitä seurasi? Ensin elämänpiiri kaventui niin, etten halunnut enää tehdä mitään. Sitten elämästä katosi ilo. Huomasin, että entinen positiivari ei jaksanut iloita, saati sitten nauttia mistään. Lopuksi minua odotti uupumuksen musta suo, josta kömpiäkseni sain tehdä kovin töitä. Se opetti.

Siispä anot nillittäjät, hankkikaa elämä ja nauttikaa siitä ja antakaa kaikkien kukkien kukkia. Jookos?

perjantai 24. elokuuta 2012

Äiti, kadotitko itsesi?

Joskus tuntuu, että olen sairastunut äitiyteen. Että naiseuteni on hautautunut äitiyden kuoren alle. Se näkyy mm. seuraavilla oiremuodoilla:

1. Shoppailu
Ostan vaatteita ja tavaroita lapselle, mutta milloin viimeksi ostin vaatteita tai jotakin muuta itselleni? Tosin tunnustan, että ostin töihinpaluuta varten uusia vaatteita. Pakko, ei sinne voi verkkareissa/ äitiysvaatteissa mennä. Mutta tuota ennen en ostanut uusia vaatteita itselleni kuin... raskausaikana. Jo oli aikakin!

2. Kuulumiset
Kun minulta kysytään, mitä kuuluu, alan vastauksen: "meille kuuluu hyvää". Kysyjä on todennäköisesti kiinnostunut siitä, mitä MINULLE kuuluu, mutta unohdan itseni ja vastaan perheemme kuulumisilla. Etenkin, jos lapsukainen on tehnyt jotakin eriskummallista/ uutta/ mielenkiintoista viime aikoina. Mahtaa olla rasittavaa.

3. Harrastukset
Meidän perhe... Siis minä harrastan.... öö, tuota. Harrastan blogin pitämistä ja niiden lukemista, kirjojen lukemista (just joo, en edes muista viimeksi luetun opuksen nimeä) ja liikuntaa (väljässä merkityksessä). Onpa mahtavan kiinnostavat harrastukset.

Aina välillä mietin, millaisen naisen mallin haluan lapselleni antaa. Sellaisenko, joka on aina valmis uhrautumaan, unohtaa itsensä ja oman hyvinvointinsa? Sellaisenko, joka elää vain muiden ehdoilla? Onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen äiti on mielestäni paras roolimalli, jonka voin tyttärelleni antaa.

tiistai 21. elokuuta 2012

Työpäivästä selvitty

Eka työpäivä oli eilen. Eka päivä sitten toukokuun 2011. Työkaverit "varoittelivat", että parin viikon päästä ei edes tunnu siltä, että olisin poissa ollutkaan. Kun laitoin sunnuntai-iltana Naamakirjaan, "Apua, huomenna töihin. Mitä siellä kuuluu tehdä?" Sain seuraavia vastauksia:

Juoda kahvia? (Mä en juo vieläkään kuin erittäin harvoin kahvia, kun se on pääosin pahaa:-)
Etsiä atk-tukihenkilö laittamaan uudet salasanat, kun vanhat ovat unohtuneet. Sit lopun päivää ihmettelet mitä muut ovat tehneet.
Vaihtaa kuulumisia työkavereiden kanssa, juoda kahvia ja kaivata lasta, lähinnä.

Eka päivä meni pitkälti maileja purkaessa (muistin jopa salasanani) ja uuteen puhelinhärveliin (Lumia800) tutustuessa ja totta, teemukin ääressä tovereiden kanssa turistessa. Tällaisen tekniikkafriikin on kiva saada uusi leikkikalu. :-) Kalenteri alkaa täyttyä ja arki arkaa rullata. Me likes.

Moni asia tuntuu olevan ennallaan. Ne rasittavimmat tyypit saavat edelleen ärsytyskynnyksen nousemaan, samojen haasteiden kanssa painitaan kuin ennenkin (mihikäs ne julkishallinnosta häviäisivätkään). Mahtavinta on nähdä ne kivat tyypit taas tauon jälkeen ja tehdä heidän kanssaan töitä.

Ainakin mitä tulevaan työlistaan on uskominen, hommaa tulee riittämään. Ja se on hyvä se. Inhoan olla töissä, jos ei ole järkevää tekemistä. Peukaloiden pyörittäjäksi minusta ei ole.

P.S. Ja olihan minulla Ainoa valtava ikävä pitkin päivää, mutta se tuntui lähinnä siltä, että odotin iltapäivää, että pääsin pienen murun luo kotiin. Viime viikolla erossa olo oli rankempaa, kun samalla jännitin, miten hoitoonlähtö sujuu. Nyt, kun tiedän, miten hyvin Aino viihtyy hoitopaikassaan, on töissäolokin helpompaa.


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ainon huone

Vihdoin tytön huone on valmis. Onhan hän nukkunut siellä jo kuukausitolkulla, mutta aina on jotakin pientä viilaamista ollut tehtävänä. Halusin, että koko huone on valmis, ennen kuin otan siitä kuvia ja laitan tänne julki.

Ensimmäisenä yleisnäkymä huoneeseen. Oikealla ensin toinen lapsosen leikkilaatikoista. Meillä on puolet leluista "piilossa", puolet käytössä. Kun lelulaatikoita aika ajoin vaihtaa, ei tule kyllästymistä. Sitten Ikean Stuva-kaappi Ainon vaatteille. Juuri sopivan kokoinen meidän tarpeisiin. Tuo rahi on taittopatja. Pinniksessä on edelleen reunapehmusteet, kun lapsonen on perinyt levottoman nukkumistyylinsä mammaltaan. Pehmusteidenkin kanssa pitää välillä olla avustamassa alaraajojen poistoa pinnojen välistä yöaikaan.

Verhot löysin jostakin nettiputiikista. Niissä on kiva lintu- ja lehtikuviointi. Ostin kaksi pakettia verhoja, kun ajattelin toisesta parista tehdä Ainolle päiväpeiton, jahka tämä siirtyy isojen lasten sänkyyn. Matto on Hobby Hallista. Ajattelin, että vaaleanbeige täyspuuvillainen matto on helppo pitää puhtaana ja pestä. Erityisesti ihastuin maton pitsireunukseen.


Huoneen vasemman puolen ovat valloittaneet perintöhuonekalut. Etualalla sata vuotta vanha lasten keinutuoli, joka tulee mieheni suvusta. Siinä riitti urakkaa, kun ensin poisti viisi kerrosta vanhaa maalia, hioi tuolin maalaussvalmiiksi, maalasi kolme kerrosta pohjamaalia ja sitten vielä kolme kerrosta sävytettyä maalia. Tämä "vanhan" sävyinen maali löytyi Tikkurilalta, joka on tehnyt Vanhan ajan värit -värikartan, joka on täynnä ihanan nostalgisia sävyjä. (Ensin aioin maalata tuolin paloautonpunaiseksi, mutta nähtyäni nämä vanhat sävyt, ei asiaa tarvinnut kahta kertaa miettiä.) Nyt, kun keinutuoli on ollut valmiina muutaman päivän, Ainon lempihupia on kiivetä keinutuoliin, keinua ja tulla alas. Uudestaan ylös, keinumaan ja alas. Uudestaan. Uudestaan. Loputtomiin.

Taaempana näkyy herttainen, pieni jakkara, jonka mieheni isä on aikoinaan tehnyt. Maalasin sen samalla sävyllä. 
 

Huoneen "epäsopivin" kaluste on isoisäni isän matka-arkku vuodelta 1852. Se on kuulemma reissannut Ameriikassa asti laivalla, jolloin hiiri oli pureksinut kuvassa näkyvän reiän päästäkseen käsiksi matkalaisen eväisiin. Kirjoitin epäsopivin, koska sävymaailmaltaan se ei sovi vaaleaan huoneeseen lainkaan. Mutta sille ei ole muutakaan paikkaa. Sisäänsä se kätkee todella suuren määrän kaikenlaista tavaraa. Ajatuksenani on viedä tuo tunnearvoltaan kallisarvoinen kaluste mökille (jonne se tyylinsä puolesta sopisi paremmin) ja ostaa tuonnempana tilalle pöytä ja tuolit.


P.S. Palaan huomenna töihin. Pitäkää peukkuja, tätä mammaa vähän jännittää.

lauantai 18. elokuuta 2012

Minä

Pitkään mietin tämän postauksen tekoa. Mutta kun Eevi siihen rohkaisi, päätin minäkin kirjoittaa. Olen ollut äiti yli vuoden. En kuitenkaan halua hävittää itseäni äitiyden haastavan arjen keskelle. Kuka tuolta äitiyden kuoren alta löytyy? Sitä valotan tässä postauksessa, josta todennäköisesti tulee pitkä. Ota vaikka voileipä, että jaksat ;-)

Joskus pitää pysähtyä ja kuunnella.
Herkillä korvilla. Koska se sisin ei huuda lujaa
ja sen äänen kuulee vasta, kun
sen ääreen pysähtyy ja
hiljentyy kuuntelemaan. 

Silloin muistaa jälleen
paremmin,
mistä on tullut,
millaiseksi kasvanut
ja
millaista on haaveilla ja unelmoida.

Olen kasvanut yksinhuoltajaäidin kasvattamana. Perheeseemme ei ole koskaan kuulunut miestä. Äitini kasvatti minut siten, että nainen pystyy kaikkeen siihen mihin mieskin (paitsi siittämään lapsia). Olen sellainen, että yritän tehdä asiat itse. "Minä itte." Vaikken osaisikaan/ jaksaisikaan/ kykenisikään. Minulla on ollut iso kynnys (opetella) pyytämään apua. Olen mieluummin tehnyt homman vaikka hammasta purren itse. Toisaalta, minulle ei tee tiukkaa teroittaa sahaa tai vaihtaa autonrenkaita. Sinänsä olen tästä tyytyväinen. Mutta Isämiesparka on joskus kovilla, kun haluan yrittää tehdä asiat itse. Vasta raskausaikana opin pyytämään apua. Minun EI tarvitse pystyä tekemään kaikkea, eikä kukaan sitä minulta odotakaan (paitsi minä itse).

Huumorini on vähän erikoista. Huomaan tämän parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. Itseironiani on joskus kovansorttista ja se tuntuu joillekin vaikealta sulattaa. Kuten eräs idolini, Aino Suhola kuvaa:

"Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä. Koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Jos kaadut nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaadut aina vaan, ajattele,
ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä.
Niin komeasti mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule elämässään hupia puuttumaan.".

Pidän nauramisesta ja huumoria meidän perheessä riittää. Nauraa rätkätämme milloin millekin. Onneksi siipallani on yhtä vinksahtanut huumorintaju ja naurunaiheet kuin meikäläisellä.

Olen ujo. Olen ollut ujo lapsesta saakka. Moni tuttavani on sanonut, että ei voisi uskoa, että olen ujo. Uusiin tilanteisiin meno jännittää minua aina, etenkin, jos tapaan uusia ihmisiä.  Ensiminuuttien mentyä huomaan kuitenkin höpötteleväni kuin vanhojen tuttujen kanssa. Minulla riittää puhetta, kun vaan unohdan ensijännitykseni.

Siippani mielestä olen maailman kärsimättömin ja jääräpäisin ihminen. (Ja hän sentään tuntee ison joukon ihmisiä :-) Totta. Olen todella kärsimätön. Kun innostun jostakin, pitäisi saada heti valmista, oli kello vaikka puoli kaksi yöllä. Jos deadline on ylihuomenna, minun deadlineni on viimeistään huomenna. Ja jääräpäisyys. Siitä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kun päätän jotakin, minua saa aika lailla suostutella, että pyörrän pääni. Kun saan päähäni jotakin, saa olla aika velho, että saa pääni käännettyä. Osittain jääräpäisyyteni vuoksi olen jaksanut myös uskoa unelmiini. Palaan (toivottavasti) maanantaina unelmatyöhöni, jossa en suinkaan olisi, jos en olisi jaksanut uskoa unelmiini. Vaikka monta kertaa näytti siltä, että saan haudata unelmieni työn viestintäalalla. Mutta niin vain elämä järjesti asiat siten, että unelmastani tuli totta.

Nuorempana haaveilin omasta runokirjasta. Nyt kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta haave ei ole unohtunut. Josko joku päivä saisin runojani julkaistua. Vaikka omakustanteena.

En ole kovin järjestelmällinen ihminen kotona. Esim. aina kotoa lähtiessä rannekelloni on hukassa. Kun en jätä sitä mihinkään vakipaikkaan. Mutta töissä minulla on jämpti tapa pitää asiat ja paperit järjestyksessä. Siten asioita on helpompi hallita. Minulla oli taannoin pitkä keskustelu äitini kanssa siivoamisesta. Hän kun on liiankin siivousintoinen ja aina ollessaan meillä, hän siivosi. Ja hänen jäljiltään emme koskaan löytäneet mitään (hänen looginen järjestyksensä on aivan eri, kuin meidän). Siispä avasin sanaisen arkkuni, että meitä pieni epäjärjestys ei haittaa, ennemmin ahdistaa se, että hän siivoaa meillä, emmekä löydä hänen jäljiltään mitään. Piti jyrähtää asiasta aika suoraan, jotta äitini uskoi (jääräpää hänkin).

Minusta on tullut äitiyden myötä aika suorasanainen. Jos olen eri mieltä tai näen jonkun epäkohdan, avaudun siitä. Annan palautetta, jos kohdalleni sattuu huonoa palvelua tai epäkurantti tuote. Jos joku etuilee kauppajonossa, en enää jää sanattomaksi. Usein minua kuitenkin harmittaa, etten keksi mitään nokkelaa sutkautusta noihin tilanteisiin, vaan suustani pääsee mieleen ensimmäisenä pälkähtänyt sammakko (eikä se ole aina järkevin, saati sitten korrektein).

Minulla on ollut silmälasit kymmenvuotiaasta. Minulla on piilaritkin, mutta niiden kanssa tuntuu, että kasvoiltani puuttuu jotakin. Miinusta on kymppi, eli olen puolisokea ilman laseja. Viihdyn laseissa, enkä ole harkinnutkaan laserointia. Minulla oli kaksikymmentä vuotta takapuoleen ulottuvat hiukset. Kunnes 2003 sain niistä tarpeekseni, ja hiukset lyhenivät ensin polkkamittaan, sitten lyhyemmiksi. Viihdyn lyhyissä hiuksissa enemmän kuin hyvin, eikä niitä pitkiä kutreja ole tippaakaan ikävä, vaikka kampaajani itki krokotiilinkyyneleitä hiuksia leikatessaan. Raskausaikana aloin käyttää hameita ja mekkoja ja se vaihde on jäänyt päälle. Pidän kyllä verkkareita, sortseja ja muita "lököpöksyjä", mutta kun lähden ihmisten ilmoille, päälleni lähtee aina hame tai mekko. Yksi päivä laitoin housut jalkaan, ja voi kun ne lahkeet tuntuivatkin ikäviltä. Talvella on vähän ikävämpi pukea kolmet sukkikset päällekkäin, että tarkenee, mutta itsepähän olen pukeutumiseni valinnut.

Olen todella kellontarkka. Jos meidän pitää olla klo 12 jossakin, me olemme paikalla klo 11.55. Äitini hoki koko lapsuuteni ajan, että "mieluummin kymmentä vaille kuin kahta yli". Lapsen kanssa tuohon viittä vaille -olemiseen ei aina kykene, mutta tavoitteena se on.

Äitini on suurtalousemäntä. Lienen jo äidinmaidossa saanut rakkauden hyvää ruokaa kohtaan. Nautin leipomisesta ja ruuanlaitosta pitkän kaavan mukaan, uusien reseptien testaamisesta ja niiden syöttämisestä vieraille. Minulla on paha tapa testata jotakin uutta reseptiä aina, kun meille tulee vieraita. Onneksi tähän asti kaikki leipomukseni ovat onnistuneet. Huom. tähän asti. Aion tässä lähitulevaisuudessa laittaa blogiin julki tekemäni seitsemän viikon ruokalistan arkeamme helpottamaan. Rakastan juhlien järjestämistä, suunnittelua, koristelua ja leipomista, mutta en nauti itse juhlien keskipisteenä olemisesta.

Tässä sekava pintaraapaisu siihen, kuka on Elli. Toisella kertaa lisää. Kysyäkin saa.

perjantai 17. elokuuta 2012

Syksy on ovella

Lempivuodenaikani syksy on aivan oven takana. Tuumasinkin tänään Isämiehelle ulkona ollessamme, että sää tuntuu kuin mittarissa olisi kolmekymmentä päivää enemmän kuin onkaan. Vuoden yhdeksäs kuukausi on muuten lempikuukauteni vuodesta. Ah, miten odotankaan että olohuoneemme ikkunan takana oleva lempeä koivujättiläinen värjäytyy taas keltaiseksi. Rakastan syyskuun lempeitä, pimeneviä iltoja, jolloin saan taas kliseisesti kaivaa kynttilät esille ja käpertyä sohvan nurkkaan teemukin kanssa kuuntelemaan haikeita rakkauslauluja. Tuskin kukaan nauttii loppusyksyn rännästä, jatkuvasta pimeydestä ja kylmyydestä, mutta nuo ihanat alkusyksyn tunnelmat, niitä odotan jo. Ja se ajatus, että pääsen pian taas puolukka- ja suppilovahverometsään, saa sormeni kihelmöimään innosta.

Syksy tarkoittaa myös sitä, että lapsosellemme ei enää riitä hiekkalaatikolle pelkät farkut, vaan on oltava lämpimämpää ja myös vettäpitävää yllä. Tuttavaperheemme osti jälkikasvulleen yli kahdensadan euron haalarin. Olin oikeasti pyörtyä, kun kuulin haalarin hinnan. Minä en maksa ikinä mistään haalarista noin kovaa hintaa. Etenkään nyt, kun tyttösemme on ottanut jonkun kasvuspurtin. 10kk painokontrollineuvolassa toukokuussa terkka oli huolestunut tyttösemme kasvusta (me emme, koska takana oli juuri päättynyt 12 viikon sairasteluputki. Kenelle muka ruoka maittaa sairaana?). No, nyt yksiveeneuvolaan mennessä pituutta oli venähtänyt viisi senttiä ja painoa tullut reilu kilo lisää. Mietin, minkä kokoisia vaatteita tuolle pirpanalle pitää ylipäätään jatkossa ostaa? Jatkuuko kasvuspurtti vai kuten todennäköistä, kasvutahti alkaa hidastua.

Tämän ongelman eteen tulimme perjantaina, kun kävimme ostamassa lapsellemme välikausihaalarin. Ensin olin kurkkinut Naamakirjan vaatekirppisten valikoiman ja todennut, juu, ei ole mun paikka. Saati sitten Huuto.net. Molemmissa äidit kilpaa huutelevat kolminumeroisia summia jostakin merkki-ihQukuosihaalarista. Käytettynä? Kuulemma jotkut ovat ottaneet tämän haalari/vaatehamstrauksen ihan harrastuksekseen. Eli ostavat jostakin kausiloppuunmyynnistä viimeiset tietynkuosiset vaatteet/haalarit hyvällä alella ja myyvät ne sitten hinkuville mammoille ylihintaan. Ja nettoavat kuulemma tästä ihan hyvät rahatkin. Minulle hypetetyt kuosit eivät aiheuta rytmihäiriöitä tai riemunkiljahduksia. Mitä sillä kuosilla on väliä, kunhan vaate toimiva tarkoituksessaan, oli sitten kyse bodysta tai ulkovaatteista?

Kukin käyttäköön varansa miten haluaa, mutta meidän perhe yrittää ostaa laatua järkevällä hinnalla. Tärkeintä on mielestäni se, että puku istuu ja oikeasti vedenpitävä. Olen kuullut niin paljon hyvää Kappahlin välikausihaalarista, että sellainen meille sitten kotiutui.
Kuva: Kappahl.fi verkkokauppa

Tyttö on nyt kokoa 74. Ostimme haalarin koossa 80 hyväksyen sen tosiasian, että se on keväällä auttamatta liian pieni. Mutta pitäähän puvun olla sopiva. Koko 86 näytti valtaisalta säkiltä tyttösemme päällä. Onneksi tuohon hintaan toisen puvun osto ei kirpaise niin paljoa. Nyt jo mietityttää, miten käy viime keväänä alesta ostamamme koon 80 toppahaalarin?

Millä perusteilla te lukijat ostatte lapsillenne ulkovaatetta?

torstai 16. elokuuta 2012

Ihana arki

Minä tunnustan rakastavani arkea. Rutiineja, toistuvia asioita (joita nuorena vannoin pakenevani niin pitkään kuin mahdollista), ruuanlaittoa, siivoamista, hampaidenpesuja, liha-perunasoselaatikkoa ja karjalanpaistia.

Toisinaan tuntuu, että arki tekee niskalenkin ja silloin alkaa pinna kiristyä. Kun juuri siivottu koti ei vuosikkaan kolmen minuutin huoneessa olon jälkeen enää näytä siltä, että sen eteen tehtiin juuri tunti töitä. Kun astianpesukone on aina täynnä, pyykkivuori kasvaa ja olohuoneessa on kaksi pyykkitelineellistä täynnä.

Tämä kolkytplus-elämä ei ole extemporeita. Tai no, kyllähän me voidaan lähteä ex tempore jonnekin, mutta se vaatii valmistelua ja suunnittelua (jolloin en enää itse kutsuisi sitä ex temporeksi). Ei ole paksuja romaaneja, pitkiä iltakävelyitä käsi kädessä, maailmaa parantavia illanistujaisia kavereiden kanssa. En enää kykene valvomaan iltakymmentä pidempään.

Toisaalta olen miettinyt, miten rennosti olen tämän taaksejääneen vauvavuoden elänyt. Luulin, että olisin (perfektionistina) stressaava ja (tietämättömyydestäni ja osaamattomuudestani) ahdistunut mamma. Olinkin joissakin kurveissa (erityisesti sen kolme kuukautta kestäneen lenssuaallon aikana), mutta suurimmaksi osaksi vuosi on mennyt rentona, nauttien ja kolmijäsenisen perheen elämää yhdessä ihmetellen. Hyvä mulle!

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Odotahan vaan...

Olin tänään työyksikköni ensi vuoden suunnittelupäivässä. Koin tärkeäksi, että olen paikalla, vaikka se tarkoittikin yhden lomapäivän siirtoa hamaan tulevaan. Sain tietää, mitä kaikkea yksikkömme pään menoksi (mukaan lukien itseni) on suunniteltu. Oli mahtavaa päästä kärryille siitä, mitä erilaisia projekteja eteen on tulossa. Ehdin niitä nyt sulatella pari päivää ennen maanantaista töihinpaluuta. Muutama tuleva juttu sai jo sormeni kihisemään innosta.

Vaikka päivä oli antoisa ja työkavereita oli pitkästä aikaa kiva nähdä, eniten jäi mielen perukoille kaikumaan useammastakin suusta kuultu "odotahan vaan...". Kerroin, kuinka hienosti meillä nykyisin nukutaan yöt (lähes poikkeuksetta klo 19 - 07 keskeytyksettä), kuinka hyvin nykyisin ruoka uppoaa (ennätysmäiseen tahtiin) ja kuinka upeasti hoidon aloitus on mennyt. Ihan kuin en saisi nauttia näistä NYT hyvin olevista asioista, vaan isompien lasten mammat yrittivät piirtää mieleeni kauhukuvia uhmaikäisen nukutus- ja syömisongelmista, saati sitten hoitoonjäämisraivareista. Turhaan yrittivät. Minä nautin NYT tästä hetkestä. Tiedän, että haasteita tulee jatkossa. Sen verran temperamenttinen tuo jälkikasvumme on osoittanut olevansa. Mutta kannan niitä vasta sitten, kun asia on meillä ajankohtainen.

tiistai 14. elokuuta 2012

Hiekkalaatikkoon mahtuu

Tänään oli hoitopäivä kaksi. Hyvän, eilisen, ekan päivän jälkeen oli jo helpompaa viedä tyttö hoitoon. Kun sitten menin hakemaan tyttöä hoidosta, pienempi hoitotytöistä huusi minulle rappuun: "hei odota". Hän sitten kipitti peräämme, halasi Ainoa ja antoi suukon poskelle ja kuiskasi "huomenna nähdään" ja vilkutti. Liikuttavaa.

En malttanut olla tyttösen kanssa sisällä, vaan lähdimme lähipuistoon, joka olikin täynnä. Ei suinkaan hiekkalaatikkoikäisiä, vaan teinejä, jotka lähes poikkeuksetta valtaavat lähitienoon leikkipuistot ilta-aikaan. Ei siinä mitään, kunhan eivät sotke tai riko paikkoja. Tunsin itseni kovin vanhaksi noita teinejä katsellessani. Yksi erikoisuus, mikä pisti silmään, oli se, että sulassa sovussa olivat yläasteikäiset pikkusisarustensa kanssa samassa laumassa. Omasta lapsuudesta muistan, ettei meillä pikkutenavilla ollut mitään asiaa "isojen" joukkoon. "Ei me mitään räkänokkia huolita" kuului vastaukseksi, kun kysyi, pääsisikö seikkailuihin mukaan.

Olen iloinen, että teinit vielä tänäkin päivänä viettävät aikaa ulkona. Pelasivat palloa ja heittelivät frisbeetä. Sata kertaa parempaa kuin datailu kotona. Eniten kuitenkin hymyilytti se vastaihastunut nuoripari, jotka herkeämättä silittelivät toisiaan ja pussailivat muista välittämättä. Ah, teinirakkaus! :-)

maanantai 13. elokuuta 2012

Eka hoitopäivä takana

Aamu alkoi todella aikaisin. Stressasin tytön ekaa hoitopäivää niin, etten saanut enää (aamu)yhden jälkeen nukuttua silmällistäkään. Näin sieluni silmin, miten tyttö inhoaa hoitopaikkaa, joudun jättämään hänet sinne itkien, ruoka ei maita, eikä päiväunistakaan tule mitään.

Peitin punertavat silmäni jo menomatkalla aurinkolasein, osittain peittämään suolavettä luomillani. Tahdonvoimalla sain käveltyä kymmenen minuutin matkan hoitopaikkaan. Teki mieli jänistää, ottaa tyttö kainaloon ja juosta kotiin, laittaa hoitotädille viestiä: "ei, en mä pysty tähän, en vielä".

Nuorempi hoitotytöistä sanoi tullessamme: "Kiva, kun tulit, Aino." Sekös sai vanhan kyynikon sydämen heltymään. Esittelin hoitajalle kestovaipat (hän kun iloksemme suostuu käyttämään kestoja) ja tytön henkilökohtaiset tavarat. Mukana oli mm. lapsen lempimuki mOmma ja uniriepu. Suuni loksahti auki, kun tyttö veteli ennätysmäärän puuroa ja kokonaisen leivän vielä siihen päälle. Lopuksi suikautin suukon poskelle, ja suuntasin ovea kohti. Tyttö oli tuolloin jo innoissaan menossa isompien tyttöjen perään rakentamaan Duploilla, eikä ollut moksiskaan lähdöstäni.

Minä mietin muutaman hetken, että mitä MINÄ nyt teen, kun tyttö on hoidossa? Lähdin kotia kohti. Pyykkivuori kun odotti selättäjäänsä. Samoin työn alla oleva kiertävä, seitsemän viikon ruokalista (jonka toivon helpottavan arkeamme) odotti loppuviimeistelyä. Siinä vierähtikin mukavasti se aamupäivä, jonka jälkeen lupasin hakea tyttösen kotiin. Onneksi oli tekemistä, etten vain koko aikaa kytännyt kelloa, milloin pääsen hakemaan lapsosen kotiin.

Kun pääsin hoitajan luokse, yllätykset jatkuivat. Onneksi positiivisina: tyttö ei ollut vätissyt lainkaan, vaan oli aurinkoinen itsensä, oli ollut tapansa mukaan innokas leikkijä hiekkalaatikolla, syönyt ison lounaan ja oli vielä puoliltapäivin hereillä häntä hakiessani. Aikamoinen saavutus klo 06:05 heräneelle vuosikkaalle. Kolme kertaa tyttö karkasi hoitajan kanssa jutustellessa takaisin leikkeihin eli selvästikin hän viihtyi hoitopaikassa.

Tältä mammalta vierähti iso kivi sydämeltä. Lapsi viihtyy hoitopaikassa. Se on ISON ilon paikka. Ehkä jo ylihuomenna pystyn viemään tyttösen sinne ilman suolaista merta poskillani.

perjantai 10. elokuuta 2012

Pidä huolta

Keväällä osallistui Ipanaisen Annin organisoimaan Blogimutsit-haasteeseen. Oli todella kiva tutustua uusiin blogeihin, ja saada sitä kautta pintaraapaisu toisten äitien ja lasten elämään.

Projektin organisoinut Anni lähetti viime viikolla kirjeen, jonka mukana tuli kiva huulirasvarasia (joka tosin tulehtuneilla sormilla on lähes mahdotonta saada auki), pientä suumakeaa, Donald Russelin "lastenkasvatusohjeen" sekä Annin kirjeen. Minua on puhutellut Annin kirjeessä "ota aikaa itsellesi" lause toistuvasti kirjeen saapumista seuraavina päivinä.

Aloin miettiä, mitä olen tehnyt oman jaksamiseni ja hyvinvointini eteen Ainon syntymän jälkeen? Tunnustan, aika vähän. Etenkin keväällä, kolme kuukautta kestäneen lapsosen lenssuputken aikana olin tosi kovilla. Silloin jaksoin vain ajattelumallilla "jaksa vielä yksi päivä".

Työkaverini kysyi minua taannoin personal trainer -kaveriksi. Tarjous kuulosti enemmän kuin hyvältä (etenkin, kun katson alaspäin, tuossa keskivartalolla ja ah, muutenkin leveissä reisissä riittäisi kavennettavaa), mutta. Kun laskin yhtälöä töihinpaluu + päivähoidon aloitus + arjen pyörittäminen + miehen tunnin työmatka suuntaansa (+kelivara), laskin, että tähän yhtälöön ei vielä mikään personal trainer, saati sitten aktiivinen treenaaminen mahdu. Se edellyttää, että olemme saaneet tuon kolmannen asteen yhtälön toimimaan siten, että käppyrä näyttää olevan enemmän plussan kuin miinuksen puolella.

Mutta miten pidän omasta itsestäni ja jaksamisestani huolta?

  • Pidän itselleni kerran kuussa kauneusillan tyttösen mentyä nukkumaan. Laitan kasvonaamion, värjään kulmat ja teen jalkahoidon. Ainakin kuvittelen näkeväni kylppärin peilissä tämän jälkeen freesimmän mamman.
  • Nyt työn alla oleva vanhojen huonekalujen entisöinti on ihanaa. Se on hommaa, jota voin tehdä ihan itsekseni kerrostalomme askarteluhuoneessa. Ilman keskeytyksiä. Vain minä, hiomapaperi, sivellin, maali ja minä. Ajatukset lentävät ja pitkästä aikaa annan tilaa ajatuksen lentää ja unelmien kasvaa. Lisäksi näen konkreettisesti työni tuloksen (jota en taas jatkossa näe niin selvästi, kun palaan töihin).
  • Nautin ruuanlaitosta. Silloin erityisesti, kun saan tehdä sitä rauhassa, uusia makuja ja reseptejä kokeillen. 
  • Liikunnalle minun on pakko pyhittää enemmän aikaa jatkossa. Olin taannoin endorfiinikoukussa ja se on aika mahtava olotila, kun tuntee antaneensa kaikkensa. Selässäni oleva välilevynpullistuma estää tiettyjen lajien harrastamisen, mutta ei kaikkia. 
  • Jatkossa järjestämme kahdenkeskistä aikaa Isämiehen kanssa kerran kuussa. Isoäidit ottavat tyttösen enemmän kuin mielellään hoiviinsa ja me voimme nauttia erilaisista kahdenkeskisistä menoista ja aktiviteeteista kahden kesken.
Anni haastoi tekemään blogilupauksen. Minäpä teen. Liikun yksin tavalla tai toisella kerran - kaksi viikossa. Määrä kuulostaa pieneltä, mutta kun ottaa huomioon, että minulla on kroonista kremppaa siellä sun täällä, selkä on mäsänä ja on perhearki pyöritettävä, minusta pari kertaa viikossa on jo ihan hyvä aloitus.

Miten sinä pidät huolta itsestäsi ja jaksamisestasi? Mikä saa sinut voimaan hyvin?

Tunnemyrskyviikko

Ensiksikin pahoitteluni radiohiljaisuudesta. Se on johtunut siitä, että tämä viikko on ollut minun ja Ainon viimeinen yhteinen. Viimeinen ennen hoidon alkua. Olen viettänyt mahdollisimman paljon aikaa oikeassa elämässä, pois koneelta. Nauttien joka ikisestä hetkestä pienen armaan kanssa.

Viikkoon ei ole mahtunut mitään erityistä. Olemme nauttineet loppukesän aurinkoisista päivistä jopa kolme kertaa päivässä hiekkalaatikkoillen, keinuen ja vauva/taaperokavereita tavaten.

Tämä viikko on ollut minulle kuitenkin henkisesti raskas. Olen käynyt läpi aikamoista tunnemylläkkää ja vähintään kerran päivässä ovat isot kyyneleet valuneet pitkin poskiani. Tyttö on vapaaehtoisesti kesken omien leikkien kiivennyt syliin ja tällöin en ole voinut olla ajattelematta, että ensi viikolla minä en ole enää päiväaikaan ottamassa häntä syliin. En, jos käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. Vaikka rationaalisesti tiedän, että Ainoa odottaa hyvä perhepäivähoitopaikka, silti se tunne, että vien 13-kuisen lapseni hoitoon, aiheuttaa tunnontuskia. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri ikävä tuota pientä armasta tulee työpäivän mittaisen eron aikana. Tai se, ettemme ole välttämättä näkemässä tyttösen ensiaskeleita. Onneksi olen itse ensi viikon vielä lomalla, joten lasku päivähoitoon voidaan tehdä pehmoisesti.

Epäilen, että en selviä tytön viemisestä hoitoon kuivin silmin. Pyrin puremaan hammasta ja jättämään lapsen hoitoon iloisella naamalla. Kyyneleet saavat tulla vasta sitten, kun ovi on sulkeutunut.

Miten teillä lukijoilla on päivähoidon aloitus mennyt? Millaisia tunteita olette käyneet läpi?

lauantai 4. elokuuta 2012

Herkkua on siinä monenlaista

Tuntuu niin kovin pinnalliselta kirjoittaa herkuista ja ruuanlaitosta edellisen postaukseni jälkeen. Mutta toisaalta ruuanlaitto ja leipominen ovat niin lähellä sydäntäni ja tuovat niin paljon iloa, että ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa surullisen postauksen vastapainoksi jotakin tällaista.

Anoppi soitti aamulla ja kysyi, onko meillä suunnitelmia päivälle. Päätimme kutsua hänet päivälliselle ja hemmotella häntä kauden sesongin herkuilla neljän ruokalajiny voimin.

Menumme aloitti kukkakaalisosekeitto, joka sai jujunsa Koskenlaskija-sulatejuuston viherpippuri-version mausta.

Kuva: Kotikokki.net

Seuraavaksi vuorossa oli kliseinen Toast Skagen, joka maistuu aina yhtä hyvälle.

Kuva: Yhteishyva.fi

Pääruuaksi valmistimme kauden sesongin suuresta herkusta, kanttarellista. Teimme kanttarelli-pyttipannua uppomunalla. Resepti löytyy HS:n Ruokatorstai-kirjasta (jossa on aikavirhe, uppomunaa ei todellakaan keitetä kymmentä minuuttia, vaan kolmesta - neljään minuuttia). Resepti löytyy myös verkosta. Me myös jätimme omasta versiostamme kerman pois.

Ilta huipentui Ruoka-Pirkasta löytämääni Kuningatar-keksikakun testaukseen. Rakastan uusien reseptien etsimistä ja niiden kokeilua. Usein vielä testautan uusia reseptejä vierailla. Onnea tai ei, mutta tähän asti ovat kaikki kokeilut (onnekseni) onnistuneet. 

Kuva: Pirkka.fi

Suosittelen lämpimästi testaamaan. Itse tosin taas sovelsin. Käytin mustikka-vaniljarahkaa ja koristelin leivoksiksi kootut annokset mansikoilla ja anoppini omasta pihasta noukkimilla vadelmilla. Ja taas ohjeeseen huom! Ohjeessa sanottiin, että kakku kannattaa koota juuri ennen tarjoilua. Kun tein kakun annospaloina, kävi niin, että palat olivat aika kovia pöytään kannettaessa ja vähällä oli, ettei lusikalla leikatessa koko leivos lentänyt lattialle. Eli kokoa kakku/ leivos puolta tuntia ennen tarjoilua. Silloin se pehmenee sopivasti syötäväksi.

Namnam. Kyllä nyt kelpaa köllöttää sohvalla ison Rakkaan vieressä vatsa herkkuja pullollaan.

perjantai 3. elokuuta 2012

Sydäntä särkee


Tänään aamupäivällä nautin työkaverini ja hänen ihanan koiransa mahtavasta seurasta. Olin kotimatkalla niin hyvällä tuulella, että teki mieli melkein ottaa juoksuaskeleita pelkästä ilosta.

Miten tunnetila pystyikin vaihtumaan niin aurinkoisesta ja iloisesta niin mustaksi ja kyyneleiden täyttämäksi. Miten vieraan ihmisen elämä voi koskettaa näin syvältä? Mahtavan bloggaajan, Prinsessa paskavarpaan poismeno liikutti minut kyyneliin. Miten odotettu ja toivottu raskaus päättyikin äidin menehtymiseen. Kannoin mielessäni poikalasta, joka jäi isänsä kanssa kaksin. En voi kuvitellakaan, miten sydäntä kouraisevalta mahtaa tuntua, kun puoliso siirtyy rajan taa ja jäät odotetun lapsen kanssa kaksin.

Tänään kuulin, että nyt tuo pieni poikalapsi on siirtynyt äitinsä luo. Ajatus tuntui liian pahalta käsittää. Ei, miksi?

En voi edes kuvitella, kuinka pahalta tuntuu menettää oma lapsensa. Ei ole sanoja. Suuret surut jättävät aukon sydämeen ja suuren määrän kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia ehkä ikinä. Kun aikaa kuluu, kivet saattavat muuttua helpommin kannettaviksi, vaikka eivät ikinä häviäkään pois. Sytytän tänä iltana kynttilän prinsessa Paskavarpaan ja tämän pojan muistoksi. Samalla muistan, kuinka kiitollinen minun pitää olla siitä kaikesta hyvästä, jolla minun elämääni on siunattu.

Hoppu hoppu

En ymmärrä äitiäni joskus ollenkaan. Hänellä on jostakin syystä aivan kamala hoppu. Siis Ainon suhteen. Ainon pitäisi JO kävellä, onhan ikää JO kunnioitettavat 13 kuukautta. Ainon pitäisi tehdä KAIKKI tarpeensa pottaan. Ainon pitäisi sitä, tätä, tuota. Äh, en jaksa. En tiedä, johtuuko äidin malttamattomuus siitä, että itse kävelin yhdeksänkuisena.

Aino kävelee sitten, kun hän on siihen valmis. Tyttö kun on sitä sorttia, että varmistelee. Ei uskoisi, että lyhytpinnaisuuteen ja temperamenttisuuteen rimmaa varmistelu, mutta niin se vain on. Aino voisi jo kävellä, sen verran tukevaa on askellus taaperokärryn kanssa ja huonekaluja vasten. Meillä ei ole mikään hätä asian kanssa. Ainoastaan haikeudella ajattelen, että voi käydä niin, että tyttö kävelee ensiaskeleensa hoidossa, enkä ole paikalla näkemässä sitä. 

Ja potattaminen. Olemme käyttäneet asiassa harkintaa. Aino ei juuri viihdy vielä potalla, eikä sinne ole yrityksistä huolimatta saatu mitään metsästettyä. Pottailu ei ole mitenkään säännöllistä. Miksi pitäisikään vielä tässä vaiheessa ollakaan? (Kuulemma maanantaina saan yksivuotisneuvolassa tästä huutia, mutta so what?) Meillä on tavoitteena, että tyttömme olisi päiväkuiva ensi kesänä ja yökuiva siitä vuoden päästä. Tämä on ymmärtääkseni ihan normiaikataulu. Vai miten teillä lukijoilla on menty/ mennään pottaamisen ja kävelyn kanssa?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Vertaistuki vertaistaan vailla

Kävin tänään mammakaverin luona. Tutustuimme aikoinaan perhevalmennuksen synnytyksen jälkeisissä sessioissa. Siitä lähtien olemme vaihtelevalla kokoonpanolla tavanneet viikottain. Kuinka mahtavaa onkaan ollut yhdessä ihmetellä näiden jo/ kohta vuosikkaiden kanssa kasvua ja kehitystä, vuodattaa huonoja unia, syömättömyyttä, kiukkukohtauksia. Mitä vaan, ryhmässä olemme saaneet vertaistukea toisiltamme.

Taannoin sain kutsun kylään erään mamman uuteen kotiin. Samalla, kun tyttöset leikkivät lattialla, keskustelumme rönsyili ruokailuista nukkumiseen, kahdenkeskisestä ajasta työelämään, pukeutumisesta meikkeihin. Kuinka hyvältä tuntuikaan jutella työelämään siirtymisestä vertaisen kanssa, joka samalla tavalla jännittää lapsensa hoitoon viemistä ja työelämän haasteita. Kun tuntuu, että suurin osa mammakavereista jää kotiin ainakin siksi, että tenava on kaksivuotias.

Mietimme tämän toisen äidin kanssa, miten näillä pehmenneillä aivoilla saa mitään töissä aikaiseksi. Etenkin, kun meidän molempien työ on haasteellista. Juuri tästä haasteellisuudesta olemme ennen nauttineet. Mutta miten se toimii yhdistettynä äitiyteen? Samalla mietimme, miltä tuntuu taas pukeutua työvaatteisiin, laittaa korkokengät jalkaan ja meikata kasvot toimistokelpoisiksi. Kun on vuoden pukeutunut lähinnä käytännöllisyyttä ajatellen, meikannut sen verran, että on kehdannut lähteä liikenteeseen ja korkokengät ovat olleet jalassa kolmasti, niin kaikki tuntuu vähän haastavalta.

Sain ihailla kaunista, avaraa ja valoisaa kotia kuin suoraan sisustuslehdestä. Yleensä minulla tulee tuollaisissa kodeissa ahdistus ja stressi, kun oma koti ei TODELLAKAAN näytä miltään sisustuslehdestä repäistyltä (osittain kiitos epäjärjestelmällisyyteni, osittain kiitos tavaroita kaikkialle levittävän vuosikkaan). Mutta ei tällä kertaa. Mietin, mikä oli toisin. Emännän luomassa rennossa tunnelmassa, aiheesta toiseen luontevasti soljuvassa keskustelussa vai siinä, että sielujen kohtaaminen ei katso ulkoisia puitteita? En tiedä, niin tai näin, sain nauttia erinomaisen herkullisesta lounaasta ja laadukkaasta parituntisesta.