perjantai 12. joulukuuta 2014

Voimamies-täystuho

Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka vahva Oiva on ikäisekseen. Nyt, kun mittari näyttää iäksi 15 kuukautta, mittanauha on lähempänä yhdeksääkymmentä kuin kahdeksaakymmentä senttiä ja kroppa on niin timmi, että moni kuntosalilla kävijäkin vihertyisi kateudesta.

Se näkyy kotona. Oiva repi yhden lampun seinästä proppuineen, joulutähden ikkunakarmista ruuveineen, kiipeää heti silmän välttäessä ikkunalaudalle ja ruokapöydälle, puree, kun häntä puetaan, hieroo puuron mieluummin pääkarvoitukseensa kuin laittaa suuhun, tyhjentää kirjahyllyn ja repii kirjoista sivut, repii siskoa hiuksista, hakkaa ruokapöydän lommoille ja yrittää rikkoa ikkunan Hakka-vasaralla. Paras oli tänään, kun pikku-ukko kiipesi sohvan käsinojalle, heittäytyi siitä pää edellä alas ja lopuksi nauroi ja totesi "eih". Jouduimmepa jopa vaihtamaan telkkarinkin putkimalliseata taulumalliseksi, kun Oiva veti leukoja teeveen etupanelia vasten ja oli vetää koko laitteen päällensä.

Voimaa Oivassa riittää kuin pienessä kylässä ja tasan yhtä jääräksi on osoittaunut kuin tämän huushollin muukin väki. Mutta auta armias, jos häntä menee torumaan. Silloin tulee iso poru ja alahuuli kiertyy niiiiin rullalle ja pieni mies vuodattaa Vantaanjoen kokoisia krokotiilinkyyneleitä.

Mutta osaa tuo otus olla kyllä ihanakin. Hän tulee vapaaehtoisesti halimaan vähän väliä ja halaa niin lujasti, että mammanniskanikamat rutisevat. "Valloittava hymypoika" sanoi hoitajakin. Toisin kuin siskonsa, Oiva lappaa miehen annoksia murkinaa. Oiva rakastaa siskoaan, musiikkia ja kaikensorttisia autoja. Ennen kuin poika alkoi puhua, hän osasi jo auton nähdessään päristää. Oivalla on todella hyvä rytmitaju ja hiphopista hän tuntuu nauttivan eniten. Nyt, kun kävelykin on jo tuttua puuhaa, on tanssiminen ihan parasta. Eihän pienen miehen jamitusta voi katsoa suupielet nykimättä.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tahdon ja ymmärrän

Tässä, kun Naamakirja tunkee kasvoille sadannen kaverin Tahdon-päivitystä olen alkanut itsekin miettiä asiaa. Olen aina suhtautunut luontevasti homoseksuaaleihin. Ajatuksenjuoksuni on sitä rataa, että mitä erikoista siinä on tänään v. 2015? 

Ystäväni, joka oli meillä kylässä, kysyi meiltä kysymyksen, joka olisi ehkä pysäyttänyt jonkun. Minutkin se pysäytti, mutta eri näkövinkkelistä. Hän kysyi: "mitä, jos Aino tai Oiva toisi kotiin näytille omaa sukupuoltaan olevan rakkaan?" Yhteen ääneen sanoimme Isämiehen kanssa: "olisimme iloisia, että rakas nuori on löytänyt rinnalleen tärkeän Ihmisen".

Vasta ystäni lähdettyä aloin miettiä asiaa tarkemmin. Lähinnä siitä näkövinkkelistä, ettei tämä ole kaikille vanhemmille näin helppoa. Kuinka kamlaa olisikaan, jos lapsi joutuisi piilottelemaan sukupuolista suuntaumistaan omilta vanhemmiltaan tai vanhemmat eivät hyväksyisi lapsen uutta kumppania. 

Samalla sydäntäni särkee, että maassamme on tälläkin hetkellä lukuisia pareja, jotka eivät pääse naimisiin rakastamamsa ihmisen kanssa. Kiitos vain, antiikinaikainen lainsäädäntömme, joka toivottavasti pian muuttuu. 

Viime päivinä on puhututtanut lapsisurmat. En lue koskaan mitään lapsia koskevia uutisia (elleivät ne ole erityisen iloisen aiheisia). Tunnen itseni ja tisän, miten nämä jutut jäävät särkemään sielua liian pitkäksi aikaa. En ole lukenut keskusteluita, mutta olen lukenut aiheesta kirjoitettuja blogikirjoituksia.

Tässä oma versioni. Tai hajatelmia aiheesta. Mikään ei ole tarpeeksi kova syy satuttaa tai tappaa lapsi. Ei mikään. Mutta ymmärrän äidin tunteen siitä, ettei tilanteessa ole enää muuta ulospääsyä kuin tappaa itsensä. Olen itse ollut kymmenisen vuotta sitten tilanteessa, jossa mietin samaa. Mietin jopa, että millä tavalla henkeni ottaisin. Sain kuitenkin kasattua itseni, ja vannoin, että kukaan toinen ihminen ei saa minua päättämään päiviäni. 

Ymmärrän unikroonikkona, kuinka mustalta elämä alkaa näyttää, kun nukkuu kuukausia tai vuosikausia huonosti. Elämästä alkaa kuolla ilo. Ymmärrän jatkuvien kovien kipujen kanssa elävää, että kipu eristää ja vammauttaa. Se estää sinua rentoutumasta liikunnan avulla. Se kaventaa elämänpiiriä, kun ylimääräinen lenkki kyynärsauvojen kanssa aiheuttaa entisäkin pahemmat kivut seuraavaksi yöksi ja päiväksi. Poden jatkuvasti järkyttävän huonoa omatuntoa, kun kilahtelen perheenjäsenille kotona. Pinnani on normaalistikin lyhyt ja kiihdytysaika nollasta sataan kaksi sekuntia. Olen purrut poskilihakseni kipeiksi, etten jatkuvasti huutaisi kotona. Koska eiväthän rakkaat ole syyllisiä siihen, että minuun sattuu, enkä saa nukuttua. Mutta valitettavasti he joutuvat nyt olemaan eturintamassa. Tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksin, jossa en ole vaivaksi kenellekään, enkä huutaisi kenellekään. Olen sanonutkin kotona "olen pahoillani, sääliksi käy teitä, kun teillä on näin vaikea äiti/aviovaimo". 

Lääkäriltä ei apua saa, kun kuulemma näytän liian hyvältä. Meikillä saa ihmeitä aikaiseksi ja tyyni ulkokuori hoitelee loput. Lääkäri vain totesi, ettei "noin lievä vaurio röntgenkuvissa voi aiheuttaa tuollaisia kipuja". Mieleni teki kirkua. Pitääkö minun oikeasti romahtaa tth-lääkärin vastaanotolla, että tulen kuulluksi? Olen yrittänyt jaksaa hokemalla, joka on aiemmin auttanut minua jaksamaan "Jaksa vielä yksi päivä." Enää se ei auta, kun leikkaus on edessä vasta kuukausien päästä ja sinne tuntuu olevan loputtomalta suolta tuntuva aika. 

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain (ruuhkavuosi)elämää

"Vain elämää, ei sen enempää
On kaikki tää, koita ymmärtää
Vain elämää, ei sen enempää
Myös kesä syksy tää kohta taakse jää."

Juujuu. Elämäähän tämä on. Ruukavuosiksikin näitä kutsuttaneen. Ei meikäläistä rasita enterot, lenssut, hampaiden tulo tai kihomadot (huh, pysytköötkin pois)! Eniten kismittää kuitenkin jatkuva väsymys ja ajan puute.

Univelan maksuaika lienee erääntynyt vasta vuosia hautajaisteni jälkeen. Ainakin mikäli sitä pandakarhua on uskominen, joka aamulla tuijottaa meikäläistä peilistä takaisin. Mutta aika on se, mitä kaipaan eniten. Arjessa.

Aamusella sutaisen naaman konttorikuntoon ja kiiruhdan toimistolle seitsemäksi. Toimin asiantuntijatehtävissä työssä, josta oikeasti nautin. Päivä on täynnä sähköpostiin tai pöydälle tipahtavia tehtäviä, palavereita ja miljoonan asian päässä pitämistä, suunnittelua ja koordinointia. Hektistä, monipuolista, ihanaa. Äkkiä huomaan, että kello onkin kolme ja pitää lähes juosta, että ehdin lähijunalle hakemaan lapsia. Sitten alkaa kotiTYÖaika, jossa minua tarvitaan joka hetki.

Kun pääsemme lasten kanssa kotiin neljän korvilla, lämmitän edellisenä päivänä tehdyn ruuan. Sitten yritän saada molemmat lapset syömään siten, ettei ruokaa löytyisi Lokki-valaisimen lisäksi kaikkialta muualtakin. Siten, ettei pöydällä olisi yhtään kaatunutta maitolasia ja kiukkuellikin malttaisi pysyä rasiassaan. (Meillä on Ainolla pienenpieni pillerirasia, jonne uhmakiukku a.k.a. kiukkuelli laitetaan, kansi kiinni ja sitten voi taas olla hyvällä tuulella. Suosittelen!).

Sitten laitan lapset Pikku Kakkosen ääreen, mutta äiti jatkaa: pitää siivota sikolätiksi muuttunut ruokapöytä, purkaa ja täyttää astianpesukone, tehdä seuraavan päivän ruoka valmiiksi, käydä purkamassa pyykinpesukoneen sisältö kuivaushuoneeseen, laittaa uusi koneellinen pyörimään, silittää seuraavan päivän työvaatteet (ja toivoa, että ne ovat vielä aamullakin siinä kunnossa, että ne kehtaa laittaa päälle), ohimennen pestä törkeän näköinen vessanpönttö, lavuaari ja kylppärin peili. Ja tässä välissä ottaa kolmekymmentäkaksi kertaa Oiva pois tv-tasolta telkkaria repimästä. Ping, Pikku Kakkonen loppui ja alkaa Taaperoiden Viihdytystunti.

Täh, eikö ne taaperot muka viihdy/ leiki keskenään? Ehkä muiden perheissä, meillä ne vain painivat, tappelevat, märisevät ja rikkovat paikkoja/tavaroita, jos silmä välttää. Jos Ainolle ei P2:n jälkeen suo huomiotaan, alkaa niin hermojaraastava märinä, että kaikki perheenjäsenet alkavat hyppiä seinille. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, alkaa show heti. Pitää olla vanhemman aikaansaamaa actionia. Ei riitä, että lapsi viihdyttäisi itseään edes sisaruksen suosiollisella avustuksella, vaan siihen tarvitaan vanhemman apua.

Mitä sitten kaipaan? Että lapset leikkisivät keskenään. Edes vähän aikaa. Että saisin vaikka kymmeneksi minuutiksi töiden jälkeen nostaa jalat divaanille ja vain olla tekemättä mitään. Olla jonkun tarvitsemattomissa. Olen kokeillut tätä. Huonoin tuloksin. Heti on sota pystyssä. Isompi kurmuuttaa pienempää heti, kun silmä vältt. Oiva kiipeää ruokapöydälle, repii telkkaria irti seinästä, silppuaa vessapaperirullallisen paperia sentti kertaa sentti -siipaleiksi, pesee hammasharjalla siskonsa kenkiä tai yrittää syödä purkillisen ksylitolipastilleita. Isompi repii sälekaihtimia, kiipeää ikkunalaudalle (ja putoaa sieltä), repii kirjoja (siksi en lainaa kirjastosta kirjoja), tyhjentää sukkakorin pitkin poikin asuntoa, legoista, pehmoleluista ja magneeteista nyt puhumattakaan.

Hermoni totta totisesti kaipaisivat hengähdyshetkeä. Päivissä ei ole yhtään joustonvaraa. Ilta alkaa rauhoittua vähän ennen seitsemää. Silloin pikkuveikka syö iltapalan ja samaan aikaan isosisko kiljuu epävireisen dinosauruksen lailla, että kuolee nälkään. (Mitäs ei syönyt pari tuntia aiemmin tarjolla ollutta päivällistä?). Sitten veikan iltapesut, pusut ja nukkumaan. ja replay siskon kohdalla.

Iltakahdeksalta hiljaisuus on laskeutunut residenssiimme ja on aika. Se VAPAA-aika? Mikä vapaa? Silloin on aika mennä itse nukkumaan. Tai sitten hoidan blogia, yritän ylläpitää sosiaalisia suhteita, rentoutua, venytellä, joskus lukeakin jotakin. Se muutama sananen, jota ehtii sängyssä miehen kanssa vaihtaa ennen valojen sammumista, on se ainoa "vapaa" aika. Täytyy tunnustaa, että ikä painaa. Edes viikonloppuisin emme valvo kymmeneen, kun emme yksinkertaisesti jaksa. Aamulla kun iloinen pikkupoika kiekaisee "minä heräsin" kellon osoittaessa tuskin vielä viittä.

Tuntuu stressaavalta, että kalenteri on täynnä näkymättömiä merkintöjä myös vapaa-ajalla. Pitää tehdä sitä, tätä ja tuotakin ja silti kantaa huonoa omatuntoa, että sata asiaa on tekemättä. Vaikka pidän esim. kodin siisteyden suhteen rimaa aika matalalla, meillä pitäisi olla siistimpää.

Mitä jos en tekisikään kaikkea edellämainittua? Meiltä loppuisi puhtaat vaatteet ja astiat kesken. Lapset olisivat enemmänkin mustelmilla. Meillä ei olisi yhtään ehjää kirjaa. Me söisimme vain valmisruokaa ja menisin töihin silittämättömissä vaatteissa. Meillä olisi niin epäsiistiä, ettei siellä voisi asua, saati kutsua ikinä ketään kylään. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin.

Missä vaiheessa muut ehtivät harrastaa, nähdä ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, lukea tai jopa edistää akateemista uraa? Onko muidenkin elämä tällaista kaaosta?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Elossa

Pitää kai kuitata tännekin, että ollaan koko perhe elossa. Onkohan kukaan edes kaivannut?

Paljon on ollut ajatuksia, fiiliksiä ja aiheita, joista postata. Mutta. Pelkkä arjesta päivä kerrallaan selviytyminen on ollut aikamoinen urakka.

Oivan hoidonaloitus on mennyt hyvin. Poika on siellä oma hurmaava, aurinkoinen itsensä. Hoitajakin huokasi, että jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, olisi hänen työnsä iisiä. On meillä ehtit käydä kääntymässä silmätulehdus ja enterorokkokin. Mutta lapsilla on kaikki hyvin. Erityisesti jaksan iloita maailman parhaasta hoitotädistä, jolla molemmat lapset saavat käydä. Reilun kymmenen minuutin matka kotoa hoitopaikkaan on iso kirsikka kakun päällä.

Ainon uhman kanssa olemme eläneet todella vaikeaa vaihetta. Koti on kuin sotatanner 24/7. Seuraavaksi lähdemme purkamaan tilannetta ulkopuolisen avulla. 

Oma töihinpaluuni ei ole mennytkään ihan niin putkeen. Tai no, töihin paluu kylläkin. Pari viikkoa olin pihalla kuin lumiukko. Tuntui, että ohi sujahti liian nopeaan meneviä junia, joihin olisi pitänyt hypätä kyytiin. Nyt, kun olen ollut töissä takaisin kaksi kuukautta, olen päässyt mukaan niihin juniin ja saanut taas otteen omasta työstäni. Rinnallani on aivan upeita ihmisiä lähimpinä kollegoina ja posketon huumori lentää. Viihdyn avokonttorissa ja työssäni, vaikka ehdinkin jälkimmäistä pohdiskella perhevapaani aikana.

Mutta kroppani on reagoinut töihinpaluuseen todella vahvasti. Ensin alkoi oireilla selkä, jota semitutkittiin. Samaten lonkka ja olkapää. Sitten jyrähdin työterveyslääkärille, että nyt on aika tutkia tarkemmin ja tunnustaa, että kahden vuoden aikana määrätyt yhdeksän tulehduskipulääkettä eivät vain toimi. Seurasi ultraääntä, röntgeniä ja magneettikuvausta. Tulossa on vielä hermoratojen sähkötutkimus. Tuloksena lähetteet kolmelle eri erikoislääkärille ja tiedossa kolme leikkausta. Tiivistettynä: Olkapäässä ja lonkassa on ahtaumat. Jälkimmäinen on pakko leikata, muutoin  edessä on hyvin pian tekonivelleikkaus. Ei kiitos, ei vielä alle nelikymppisenä. Lantio on vieläkin "rikki" raskaudesta ja synnytyksestä ja siellä on kroonistunut tulehdus, joka tekee istumisesta hammastenkiristelyä. Käsissäni on paha hermopinne, johon ei auta muu kuin puukko. Olen juossut tutkimuksissa ja viime perjantaina oli juhlapäivä: sain vihdoin nimen jopa kolmekymmentä vuotta vaivanneille asioille, mutta joihin kukaan ei ole aiemmin ollut halukas paneutumaan. Terveydenhuollon toiminnasta (tai lähinnä sen toimimattomuudesta) voisin kirjoittaa pidemminkin, mutta se olkoon oma tarinansa se.

En tiedä, mitä blogille tapahtuu. Haluaisin jatkaa kirjoittamista, koska sanottavaa olisi ja postausideoita olisi pää pullollaan. Mutta tämänkin tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, kun peukalo ja sen kaksi viereistä sormea ovat lähes tunnottomat. Teen jatkuvasti kirotusvihreitä, kun sormet eivät pelaa. Itkettää, kun en saa enää edes lasten nappeja kiinni, juomapulloja auki ja saksien käyttö on yhtä tuskaa. Olen yrittänyt säästää käsiäni, että kykenisin olemaan töissä viimeistelemässä isoa projektia ennen kuin minut kärrätään leikkaussaliin.

Mutta kaikesta huolimatta olen säilyttänyt positiivisen perusvireen. Vihdoin minusta löytyi kuvissakin näkyviä vikoja, joille VOI tehdäkin jotakin. Mäsästä kropasta tulee ehompi, näin uskon.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Vaatetuspulmia

Olen varmaan aiemminkin kertonut, kuinka vihaan vaateostoksia. Itselle tai lapsille. Isämiehen on niin helppo ostaa vaatteita. Hän ottaa yhden paidan ja yhdet farkut sovitustangolta, vetää ne sovituskopissa päälleen ja menee kassan kautta ulos.

Itse ostan harvoin uusia vaatteita. Kaupassa tuntuu olevan nyt tarjolla kaikkea muuta kuin mitä meikäläinen laittaisi päälleen. Ei vain iske. Onneksi vaatekaapista löytyi kivoja ennen lapsia -vaatteita, joihin ilokseni taas mahdun ja joissa kehtaa työmaallekin mennä.

Seikkailin iltatolkulla huuto.netissä, Facebookin lastenvaatekirppiksillä ja tori.fi:ssä metsästämässä Ainolle talvivermeitä. Jotenkin tuntuu ihan absurdilta ostaa Ainolle vaatteita, joiden kokonumero alkaakin ykkösellä yhdeksäisen sijaan. Hetkinen, missä välissä tuo taapero hujahti miltei metrin mittaiseksi?

Oli ylihinnoiteltua, rikkinäistä ja ylihinnoiteltua, ei-vettä-kestävää-ja-merkin-vuoksi-ylihinnoiteltua. Ei mitään järkeä. Bongasin jo muutaman omasta mielestäni sopivan, mutta sanavalmis tyttömme tyrmäsi suorin sanoin: "minähän en noin rumaa (= yksiväristä haalaria) päälleni pue". Totesin, että nyt on ehkä se aika, kun en voi enää hamstrata ulkovaatteita siten, että molemmat muksumme voisivat niitä käyttää. Onneksemme Aino on kuitenkin aika joustava ja pitää myös sinisestä ja vihreästä, turkoosista nyt puhumattakaan. Osa sisävaatteista kiertää siten pikkuveljelläkin, kun aika koittaa. Onneksi Ainon viimetalviset haalarit sopinevat pienemmälle tulevana talvena. Tai ainakin toivoa sopii. En ala, jos tässä pitää alkaa vielä toppavermettä metsästää koossa 86. En ala.

Vaatettamisesta tekee vaikeaa paitsi taaperon tarkentuva maku, mutta myös lasten(ulko)vaatteiden mitoitus. Se koko 104 ei olekaan välttämättä sopiva. On merkkejä, joissa on pitkät raajat, ja lyhyt selkä tai toisinpäin. On merkkejä, jotka ovat reilun kokoisia kaikkinensa. On Merkkejä, joita vähäänkään itseäänkunnioittava mammabloggari ostaa. (Ja joista tämä mamma ei ymmärrä pätkän vertaa.). Oli niin tai näin, löysin kuitenkin Naamakirjan lastenvaatekirpulta Ainolle sopivan, vain kokeillun Reiman talvihaalarin hintaan 55€. Jes, talvivaatekausi. Check. Done. Ai niin, entäs ne asusteet ja kengät...

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Lapsiluvusta

Olen aina ajatellut... Ei. En ole ollut ennen Isämiehen tapaamista yhtään varma siitä, että minusta tulisi joku päivä äiti. En kokenut olevani siihen valmis, eikä katastrofaalinen ensimmäinen avioliitto todellakaan luonut olosuhteita, jossa jälkikasvua olisi voinut millään muotoa suunnitella.

Kun olimme olleet Isämiehen kanssa yhdessä pari vuotta. Oli ostettu yhteinen asunto, menty naimisiin. Tuli vain sellainen tunne, että meidän lisäksi tätä kotia ja syliämme voisi rikastuttaa joku pieni.

Ensin tuli tulta ja tappuraa oleva pikkuruinen tyttönen, joka heitti koko elämän ympäri. Hyvällä tavalla. Muutti kaiken. Kun Aino kasvoi isommaksi, tuli tunne.

Olemme molemmat Isämiehen kanssa ainoita lapsia ja molemmat koimme, että olisi mahtavaa, jos saisimme Ainolle pikkusisaruksen. Kun yritys kesti kuukausi toisensa perään, vailla tulosta, ehdin jo pelätä, ettei kaivattua pikkusisarusta koskaan tulisikaan. Tuntui, kuin sydämeen olisi kaiverrettu jääpiikillä musta aukko, josta puuttuu joku. Tuntui, että en osannut ajatella mitään muuta kuin toise lapsen saamista. Kunnes sitten uuden vuoden aattona 2012 sain tehdä positiivisen raskaustestin. Sydänalassa muljahtaa vieläkin se valtaisa ilo, kun sain varmuuden, että pikkukakkonen olisi matkalla kotiimme ja syliimme. Elämäämme tupsahti aurinkoinen pieni suuri mies, joka täydensi perheemme kokonaiseksi. Tämä tyyppi on meidän perheen viimeinen vauva.

Nyt meillä on kaksi ihanan mahtavaa lasta. Terveitä, ihania, koko ajan oppivia. On mahtavaa seurata aitiopaikalta omien lasten kasvua ja kehitystä. Minulla on nyt levollinen olo, kun ei ole kuumetta. Ei vauva- tai raskauskuumetta.

Vaikka fyysinen olotilani ei kummassakaan raskaudessa ollut mitenkään kehuttava, silti sitä isoa mahaa ja sen sisältä kumpuavia potkuja on pieni ikävä. Ystävien kasvavia vatsoja on ihana seurata. Viime kauppareissulla edessämme oli ehkä pariviikkoinen, maksimissaan kuukauden vanha vauva. Yhdessä tuumin totesimme Isämiehen kanssa toisillemme hymyillen: "onneksi meille ei enää noin pieniä tule".

Tunne on varma ja kasvaa koko ajan. Meidän perhe on nyt valmis. Odotan innolla lasten kasvua, että koko ajan voimme tehdä enemmän ja enemmän isojen lasten juttuja. Vauvavuosi oli taas rankka, mutta siitäkin selvittiin yhdessä. Minä vanhenen koko ajan, eläminen ei ainakaan yhtään halvemmaksi pääkaupunkiseudulla käy ja minusta tuntuu hyvältä panostaa nyt työelämään. Työ-, päivähoito- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa, mutta järkeilemällä, priorisoimalla ja rutiineilla siitäkin selvitään.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Perimän sanelemaa

Olen miettinyt lastemme perimää viime aikoina. Pohdintojeni taustalla on isompikin syy. Omassa perimässäni oleva geenivirhe. Olen miettinyt, ovatko lapset perineet sen vai eivät. Ehkä se selviää pian lähitulevaisuudessa.

Olen katsellut lapsiamme viime päivinä erityisen tarkasti. Olen halunnut painaa mieleni sopukoihin juuri nyt. Lapset tässä hurmaavassa iässä. Aino kolmevuotiaana. Oiva pian vuoden vanhana. Olen hymyillen katsonut, kun lapsien kasvoilla vilahtavat Isämiehen tai tämän äidin ilmeitä, omista nyt puhumattakaan. On jotenkin koomista katsoa, kun pienillä kasvoilla vilahtelee aikuisille tuttuja ilmeitä. Pikkuinen näsäviisas, muka niin iso kolmevuotias. Isokokoinen yksivee, jota koko ajan luullaan vanhemmaksi kuin onkaan.

Hauska huomata, miten pienet ovat yhdistelmä meitä vanhempia. Aino on perinyt piikkisuoran tukkani. Yritin sitä kolmeveesynttäreille suoritusraudalla kihartaa. Viiden minuutin päästä päivänsankari juosta viipotti pitkin asuntoa tukka yhtä suorana kuin hiilihanko. No, Oiva on perinyt isänsä hiuslaadun. Taipuisan, pehmeän.
Vai mitä tykkäätte pienen miehen niskakiehkuroista? Itse olen vaikean dilemman edessä. Olen periaatteen naisia. Olen aina ollut sitä mieltä, että pojalla pitää olla lyhyet hiukset. Piste. Mutta kun nuo kiehkurat ovat niin harvinaisia, en raaskisi niitä millään leikkauttaakaan. Miten se meni, vanhemmuus on vaikeita valintoja täynnä.

Olen miettinyt, miten mahtaa tulevaisuudessa käydä. Kulkevatko lapsemme vanhempiensa geeniperimän sanelemaa tietä? Saavatko molemmat lapsemme nauttia kunnallisen hammashoidon palveluista piiiiitkään ja hartaasti? Saavatko molemmat kekkulat nenilleen alakouluiässä? Onko meillä kestettävänä vain tämä lapsuuden uhma ja teini-ikä menee iisisti? Ei niin hammasraudoilla tai laseilla väliä, mutta totta tosiaan toivon, että selviäisimme teiniangsteista helpommalla kuin uhmasta konsanaan.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Hampaissa

Lapsilla oli hammastarkastus maanantaina. Molemmat saivat kehuja hyvästä hammaskalustosta. Ainolta puuttuu vielä yksi poskihammas, Oivan suussa loistaa kahdeksan valkoista nappia. Äiti röyhisteli rintaansa, kun hammashoitaja ylisti valintojamme.

Meillä on selvät hampaidenhoitorutiinit: koko perhe pesee hampaat aamuin illoin. Kolme isointa eli vanhemmat ja kolmevee omilla sähköhammasharjoillaan surisuttaen, kuopus vielä perinteisellä mallilla. Ainon hampaidenpesuun tuli aivan uutta puhtia, kun kolmevuotispäivänä lahjapaketista kuoriutui Disney-kuvioitu sähköhammasharja.

Lapset natustavat ksylitolipastillit joka ruuan jälkeen ja Isimies mäystää purkkaa (vähän liikaakin). Itse olen ongelmissa ksylitolituotteiden kanssa. Ne kun turvottavat vatsaa ja aiheuttavat välillä koviakin vatsakipuja. Siksi olen suosiolla jättänyt niiden käytön vähemmälle. Olen miettinyt korvaavia vaihtoehtoja, mutta mieleeni ei tule mitään järkevää, kun ksylitoli on se ongelma-aine.

Olen miettinyt, onko lapsillamme edessä yhtä pitkä ja kivinen hampaidenoikomistaival kuin vanhemmillaan. Omaa purukalustoani on oikaistu puolitoista senttiä kymmenen vuoden aikana, Isämiehen oikomistaival kesti viitisen vuotta. Suussani taisi ehtiä käydä kaikki silloiset oikomiskojeet. Noista suu täynnä tavaraa -ajoista lienee kuitenkin jäänyt elämään jokin trauma, sillä en mielelläni hymyile hampaat vilkkuen. Nyt suussani pitäisi olla öisin purentakisko, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia uutta hampaanpoiston jälkeen. Vanha kisko kun ei istu enää suuhun.

Tunnen kuitenkin olevani natsi, mitä tulee herkkuasioihin. Monien kolmivuotiaiden perheissä kun nautitaan karkkipäivistä jne. Onneksi en ole (ajatuksineni) yksin. Inkeri kirjoittaa kuin omalta näppikseltä: : "Piilosokeria katson pahalla, limsaa saavat ostaa sitten kapinoivina teineinä ja "karkki" on toistaiseksi tuntematon käsite. Pullaa ynnä muuta kyllä mussutellaan silloin tällöin, ja otetaan sitten ylimääräiset ksylitolpastillit päälle." AMEN!

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Nytkö se jo alkaa?

Purkaessani kännykästä kesän aikana ottamiani tilannekuvia lapsista, pysähdyin katsomaan ajan kanssa Ainosta ottamiani otoksia. Missä kurvissa tuo tyttö on noin kovasti kasvanut? Olen kyllä pannut merkille, että housutpuntit ovat jälleen kerran kesän jälkeen jääneet lyhyiksi ja paidoissa alkaa napa vilkkua. Samaa tuntuvat ihmettelevän muutkin kolmevuotiaiden äidit.

Mutta eniten olen ihmeissäni lapsen päänsisäisestä kasvusta. Olin taas (naiivisti) luullut, että tiettyjen juttujen aika tulisi vasta myöhemmin.
- Yääk, ÄLLÖTTÄVÄÄ, kun te pussaatte (isin kanssa)!
- Mitä tuossa lukee? Mitä tuo kyltti sanoo?
- Miksi meille tulee aamulla Hesari? Miksi naapurin setä ajaa valkoisella autolla? Miksi mummin lonkka piti leikata? Miksi maito on valkoista? Miksi-kysymysten tulva on valtaisa.

Moneenkaan miksi-kysymykseen en osaa vastata suoralta kädeltä, mutta onneksi on netti. Tosin kolmevuotias komentaa tomerasti: "kyllä sun PITÄÄ tietää, sä olet aikuinen!". Voi kulta, kun tietäisinkin!

Vaikka ymmärrystä onkin tullut paljon lisää, on välillä suupieliä nyityttävää kuunnella kolmevuotiaan juttuja. "Ei mummi voi olla sun äiti. Äitit on nuoria."

Vaikka elämme tällä hetkellä hyvin rankkaa uhmakautta (jossa joka ikisestä asiasta joutuu käymään kamppailua vahvatahtoisen lapsen kanssa), on nuo kolmevuotiaan oivallukset samalla aika mahtavia!

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Lapsi harrastaa

Taannoin pohdin lapsen harrastuksia. Käytin kohta edesmenneen elokuun aikana lukuisia tunteja kahlatessani läpi eri harrastusvaihtoehtoja neiti kolmeveellemme.Liikuntaa tai musiikkia kerran viikossa on ollut meidän aatos kolmeveen harrastuksiksi.

Asuinalueellamme oleva muskari olisi kustantanut mansikoita, taaperouintiin olisi voinut mennä vain toisen lapsen kanssa tai olisi voinut maksaa itsensä kipeäksi kahden lapsen yhteisuinnista. Yksi jumppa olisi ollut iltapuuroaikaan naapurikaupunginosassa, toinen olisi maksanut hinajata ja on toisella puolen Helsinkiä. En ala hoitopäivien jälkeen kuskaamaan lapsia minnekään edes pääkaupunkiseudun hyvin toimivalla joukkoliikenteellä.

Sitten löysin taaperojumpan, joka järjestetään lähiala-asteella. Kerran viikossa, kolme varttia kerrallaan. Ryhmässä on tusina kolme-neljävuotiasta. Koko syyskausi viiskymppiä. Kuulostaa hyvältä! Laitoin jumpan järjestäjälle viestiä, josko ryhmään vielä mahtuisi. Ryhmässä oli tasan yksi paikka vapaana eli paikka järjestyi!

Jää nähtäväksi, mitä lapsi tuosta tykkää. Ainakin Aino on hehkuttanut sitä viikkoja ja ei malttaisi millään odottaa huomista, että pääsee jumppaamaan ekaa kertaa. Se, että lapsi pääsee syyssateiden ja räntäkelien aikana purkamaan loputtomalta tuntuvaa energiavarantoaan liikkarissa tuntuu hyvältä ainakin meistä vanhemmista.

Samaten jatkamme koko perheen uintitaivaltamme varsinaisen vauvauinnin loputtua reilun kilometrin päässä olevassa uimahallissa kaksi-neljä kertaa kuussa. Tuntuisi lähes rikokselta olla käyttämättä sen palveluita.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Iso, pieni mies

Oivasemme täyttää pian vuoden. Niin se vauvavuosi vaan on pian takana. Tästäkin ollaan selvitty, yhdessä Isämiehen kanssa. Ilman häntä arjesta ei tulisi yhtään mitään. Tästä on tulossa ihan oma postauksensa. Mutta voin tiivistää: painonsa arvoinen kultaa on tuo minun parempi puoliskoni.

Oiva on iso poika. Tasan synttäripäivänä nine-eleven, saamme tarkat mitat. Vaatekoko on 86 ja painoa tuntuu karttuneen erityisesti kesän aikana. Talveksi hänelle on varattu sama talvihaalari, jota siskonsa käytti viime talvena. Niin ne sisarukset menevät kasvussa eri tahtia. Jotenkin ihanaa, ettei tämän kuopuksen kohdalla ole tarvinnut stressata syömisestä, painosta tai kehityksestä, jota esikoisen saaneena teki jatkuvasti. Etenkin, kun neuvolasta marmatettiin tytön hitaasta kasvusta joka kerta siellä käydessämme.

Pikku-ukossamme ei ole makkaran makkaraa. Ei ole koskaan ollutkaan, mitä nyt korkeintaan leuan alla. Hän on paidattomana varsinainen lihaskimppu. Meidän oli pakko vaihtaa vanha putkitelkkarimme uuteen, kun hän uhkasi kiskoa sen tv-tasolta päälleen vetämällä leukoja etupanelia vasten. Hän nappaa kiinni metrin korkeudella olevasta kivisestä ikkunalaudasta, ja vetää leukoja. Karkaa, heti kun mahdollista, siskon sängylle ja kiipeää sieltä metrin korkeudelle ikkunalaudalle seisomaan. Työntää innoissaan kävelykärryä esim. tuolin viereen, jotta voi käyttää sitä kiipeilyapuna. Yrittää patterista kiinni pitäen kiivetä jaloilla pitkin seinää. Varsinainen hämähäkkimies.

Olen onnellinen nykytilastamme. Saan seurata ystävien raskauksia läheltä. Iloita kasvavista masuista ja syntyneistä pienokaisista. Vastasyntyneet ovat lutuisia ja heitä on ihana käydä nuuhkuttelemassa, mutta olen niin onnellinen, ettei meille kääröjä enää tule. Olen koko ajan varmempi ja varmempi, että meidän perhe on nyt valmis. Ihanaa, että olemme Isämiehen kanssa asiasta harvinaisen yksimielisiä.

Molemmat lapset ovat ihanassa iässä. Oiva oppii pian kävelemään ja koko ajan puhetta tulee enemmän. Hän on hurmaava hymypoika, joka kiukustuu vain, jos ei osaa (itse tehdä) jotakin. Siskonsa on mahtava papupata, jonka uhma koettelee koko perhettä. Innokas, oppivainen, fiksu, hyvämuistinen, verbaalinen.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kesä meni

Olen pariin otteeseen muistellut mennyttä kesää. Lähinnä työkaverit ovat kyselleet, millainen kesä oli. Kun oikein pinnistän harmaita aivosolujani, päällimmäiseksi kesästä muistoksi jäi leikkimökkiprojekti. Se oli sen verran rankka, ettei meillä ollut puhtia enää sen jälkeen tehdä lomalla mitään erityistä. Mutta uskon, että se onkin tämän kesän juju.

Vietimme paljon aikaa koko perhe yhdessä hiekkalaatikolla ja lähileikkipuistoissa, retkillä, maauimalassa, grillaten, rannalla. Uskon, että se, että olimme tiiviisti yhdessä, tekemättä mitään sen suurempaa, olikin se tämän kesän pointti. Ei ollut kiirettä minnekään, vaan aamusella tehtiin aina päivän suunnitelmat. Tietyistä asioista ei meidän huushollissa jousteta edes lomalla. Ruoka syödään samaan aikaan kuin arkenakin, ja nukkumaan mennään viimeistään kahdeksalta. Näistä asioista emme jousta. Mutta päivälliseksi voidaan syödä esimerkiksi sormin pizzaa tai raejuusto- ja pinaattilettuja hiekkarannalla.

Silti kesästä jäi itselleni vähän sellainen ajatus, että "olisi pitänyt tehdä enemmän". Olisi pitänyt siivota kaaoksessa oleva makuuhuoneemme, käydä viimeisetkin mammavaatteet läpi ja laittaa ne myyntiin, sama lapsille pieneksi jääneiden vaatteiden kanssa. Samaten minun piti käydä läpi lehtiarkistoni ja ottaa talteen vain ne artikkelit, joiden takia olen lehtiä säilyttänyt. Plaah. Jäivät kaikki tekemättä. Näistä kannan vähän huonoa omatuntoa, koska nyt kiireisessä arjessa iltaisin ei ehdi/ jaksa/ kykene tekemään tuollaista, vaan illat menevät lasten kanssa yhdessäolosta nauttien. Onneksi nämä olisi pitänyt -ajatukset ovat kuitenkin ohimeneviä tuntemuksia.

Mutta meidän kesämme oli täynnä auringonpaistetta, yhteisiä tunteja, joista varmasti kaikille jäi hyvä mieli, (minun ruokavaliooni sopivien) uusien reseptien kokeilua, haleja, suukkoja ja lokoisaa lomailua. Pääsin hyvään kuntoilumoodiin ihanan PT:ni kanssa ja sain nauttia kivuttomasta olotilasta. Nämä ovat ne kesän 2014 pääasiat. Ei suorittaminen, ei hampaat irvessä tekeminen, vaan asioiden fiilistely ja kuulostelu ja oman itsen (ja perheen tarpeiden) kuuntelu. Siinä riittää vielä opeteltavaa, mutta kesä 2014 oli kaikkinensa minulle uuden oppimisen aikaa.

torstai 21. elokuuta 2014

Stadionilla

Ensin oli Toto Ratinan stadionilla 2007, sitten U2 kaatosateessa 2010, sitten Muse ihanan fanin Eevin seurassa viime kesänä. Tänä kesänä lavalle nousi Cheek.

Tämäkin lähti viattomasta läpän heitosta syyskuisten vauvojen äitien Facebook-ryhmässä ja nyt meitä oli viisi viime syyskuussa lapsensa saanutta mutsia nauttimassa ainutkertaisesta show'sta stadionilla. Sinänsä Cheek ei aivan kuulu lempiartisteihini, mutta odotin elämystä. Olihan tolaisuutta niin hyöetetty medioissa etukäteen. 

Ensin kävimme nauttimassa ruumiin ravintoa hyvässä ravintolassa ja sitten suuntasimme kohti stadionia puheen pulputessa vauvoista aviomiehiin, musiikkimausta lempiruokiin, ensitreffeistä avioliittoon, kodinlaitosta meikkaamiseen. Edeltä käsin ajattelin, että artisti laittaa kaikkensa peliin ennen tulossa olevaa keikkataukoa. 

Ja niinhän se olikin. SHOW isoilla kirjaimilla. Varsinaista silmäkarkkia. Oli hauska seurata etäältä lipan alta alhaalla kentällä olevia bileitä. Yleisö söi artistin kädestä ja lauloi biiseissä mukana korviahuumaavalla tavalla. Vin vain kuvitella millainen olo on olla lavalla, kun 40 000 ihmistä laulaa mukana kaatosateessa SUN biisiä. Cheekin biisit oli sovitettu isolle lavalle, hiphop-genreä venyttäen kaikista suunnista. Lavalla vilisi vieraita, Katri Helenaa, Sami Saarta, Eriniä, Jussi69:ä (jokanveti huikean rumpusoolon) vain muutamia mainitakseni. Kiiltokuvamaisen Cheek-kuvan takaa paljastui oikea ihminen. 

Kyllä. Oli oikea ratkaisu lähteä mukaan. Tohdin sanoa, ettei kukaan muu kotimainen artisti pysty tällä hetkellä samaan. Kukaan. 




Sanan säilä

Esikoisemme on aina ollut puhelias. Vauvana puhetta alkoi tulla aikaisin. Kai sitä jollakin piti hidasta liikkeellelähtöä kompensoida, tiedä häntä? Olemme pariin otteeseen nauraneet ikätovereiden vanhempien kanssa, että muut temppuilevat ja Aino selostaa.

Aino on oppinut taitavaksi sanan säilän käyttäjäksi ja osaa sillä kyllä sivaltaa, kun ottaa päähän. Päivittäin saamme kuulla "en enää ikinä kutsu sinua äidiksi/isiksi" -huutoja kuin myös "olet ilkimys" tai "olet pölkkypää". Välillä nuo huudot pistävät suupielet nykimään, mutta yleensä vain totean mielessäni: kuuluu ikävaiheeseen, laske kymmeneen, kun toinen ei vielä (täysin) osaa.

Kuopuksemme on siskoaan vähän hitaampi puheentuottaja. Onneksi. Pian meillä joka tapauksessa asustaa kaksi papupataa, jotka eivät ole hetkeäkään hiljaa. Olen jo pariin otteeseen luvannut Ainolle euron kolikon, jos tämä olisi edes minuutin hiljaa. Osannet arvata, kumman haltuun raha on jäänyt?

Mutta ei Oiva huonommaksi jää. Häneltä tulee jo ne tärkeimmät: "älä, anna, äiti". Näillähän pääsee jo pitkälle. Huvittavin on tuo anna-sana. Se sanotaan öristen, kulmat tiukasti kurtussa. Ja jos ei heti käskyä tottele, aletaan hokea edelleen matalalla mörinällä, volumetasoa koko ajan lujemmalle vääntäen "annaannaannaannaanna", kunnes lapselle antaa tämän haluaman. Kovasti Oiva myös osoittelee kaikkea, ja silloin hoemme lamppua, autoa, pöytää, tuolia. Pienen miehen intoa on ihana seurata vierestä.

torstai 14. elokuuta 2014

Töihinpaluu, vol2

Pian palaan taas töihin. Ihan eri mentaliteetilla kuin viime kerralla. Viime kerralla toivoin uutta mahdollisuutta jäädä äitiys- ja perhevapaalle toivotun toisen lapsen kanssa. Nyt paluu on pysyvä. Ei enää äitiyslomia. Meidän perhe on nyt tässä. Ei enää kasvavia vatsoja, vauvoista nyt puhumattakaan. Perhevapaatahan minulla on kyllä mahdollista käyttää. Ehkä teen, kuten ystäväni teki, että käytti perhevapaa-mahdollisuutta siten, että pidensi "kesäloman" kahtena kesänä kaksikuiseksi. Ensin kuukausi vuosilomalla ja sitten toinen perhevapaalla. Ei kuulosta yhtään hassummalta!

Eka työpäivä menee kuitenkin valtaisaa mailikasaa purkaessani, työtovereiden kuulumisia kuunnellen ja omista kertoen, kahvi- ja ruokatauolla ja sataan kertaan vastaten kysymyksiin "miltä nyt tuntuu olla takaisin töissä, miten pystyit jättämään niin PIENEN vauvan hoitoon?". Pian kalenteri alkaa täyttyä ja arki arkaa rullata.

Moni asia on kuitenkin ennallaan. Julkishallinnon organisaatiosta kun puhutaan. Ne rasittavimmat tyypit saavat taatusti edelleen ärsytyskynnyksen nousemaan, samojen haasteiden kanssa painitaan kuin ennenkin (mihikäs ne julkishallinnosta häviäisivätkään). Mahtavinta on nähdä ne kivat tyypit taas tauon jälkeen ja tehdä heidän kanssaan töitä. Ärsyttäviä jaksaa, kun hokee itselle sitä samaa mantraa, mitä Ainon uhmakohtausten kanssa "laske kymmeneen, kun tuo toinen ei selvästikään siihen kykene".

Ainakin mitä läheisimmän kollegani kertomisiin on uskominen, hommaa tulee riittämään. Ja se on hyvä se. Inhoan olla töissä, jos ei ole järkevää tekemistä. Peukaloiden pyörittäjäksi minusta ei ole.

Eniten jännittää meidän pienen Oivamme hoidon aloitus. Minä kyllä pärjään, mitä nyt tunnemylläkkää aiheuttaakin. Oiva tuntuu jotenkin kovin pieneltä vielä. En ole voinut olla ajattelematta, että kahden viikon päästä minä en ole enää päiväaikaan ottamassa häntä syliin. En, jos käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. Vaikka rationaalisesti tiedän, että Oivaa odottaa ihana perhepäivähoitopaikka, sama jossa siskonsa on, silti se tunne, että vien vuosikkaani lapseni hoitoon, aiheuttaa tunnontuskia. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri ikävä noita pieniä rakkaita tulee työpäivän mittaisen eron aikana.

Toisaalta olen miettinyt, että juuri nyt on minun hyvä palata töihin. Lapsilla on mitä mahtavin hoitaja ja minua odottavat mielenkiintoiset haasteet töissä. Tunnustan, että kotiin jääminen olisi vielä houkuttanut, mutta tietyt asiat vetävät minut nyt töihin. Uskon, että se tekee minullekin hyvää, loppujen lopuksi. Vauvavuosi on pian ohi, ja pian kodissamme on jo kaksi taaperoa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Tuki hataralle muistille

On se mahtava, miten tämä blogi toimii tosi pätkittäin toimivalle omalle muistille kertauksena. Olen autuaan onnellisesti unohtanut monta asiaa esikoisen vauva-ajoilta. Olen lukenut vanhoja postauksia ja sitten ihmetellyt Isämiehelle, onko tosiaan näin, että tuokin asia oli näin ja noin. Hän on vahvistanut. Minulla ei ole MITÄÄN muistikuvia aiheesta, puoleen tai toiseen. Ehkä armollista, mutta toivoisin muistavani lapseni vauva-ajalta muutakin kuin jäätävät 12 viikkoa kestäneen lenssu-lenssun-perään -tautiaallon, vauvarokon ja syömättämyyden.

Välillä hihittelen edesmenneille kirjoituksille ja silloisille aatoksille. Esikoisen pihalle pullauttanut ihan pihalle kaikesta oleva stressaava mutsi on korvautunut rennolla, äitiytensä löytäneellä, elämänsä parasta aikaa elävällä mammalla. Äitiys on koulinut ja kasvattanut meikäläistä. Ja pelkästään hyvällä tavalla.

Oivan vauva-ajalta muistan tasan yhtä vähän. Onneksi olen naputellut tätä virtuaalista vauvakirjaa, koska olen maailman huonoin (mutsi) täyttämään mitään kirjamuodossa olevia vauvakirjoja (niin kivoja kuin ne ovatkin). Onnea on virtuaalinen muisti, johon palata, vertaistuki ja ystävät, joita olen blogin kautta saanut. Ihanaa, että olette siellä näytön toisella puolen!

lauantai 9. elokuuta 2014

Paljasjalkaisin

Rakastan paljain jaloin kävelemistä. Siitä tulee jotenkin virkeä ja aito olo. Mutta kaupungissa en juuri uskalla kävellä paljoakaan paljain jaloin. Muutama kaverini on jo pidempään hehkuttanut paljasjalkakenkiä. Ai niitä hassuja, joissa on joka varpaalle oma "lokeronsa"? Onhan niitäkin, mutta itse ihastuin tavallisen tennarin näköisiin Merrellin popoihin. Noissa varvasversioissa ongelman tuottaa myös eriparijalkani. Kun satuin löytämään oikean kokoni kivassa värityksessä Partioaitan alesta, ei tarvinnut paljoa miettiä. Tällaiset lähtivät matkaani, Merrellin Run Pace Glove 2:t.


Vibramin barefoot-pohja tekee näistä autenttiset paljasjalkakengät ja Merrellin laadukasta ulkoiluteknologiaa on käytetty ilmavassa päällisessä. Nämä ovat oikeasti mukavimmat kenkäni tähän saakka! Kenkä istuu nimensä mukaisesti kuin hanska. Kengät tuntuvat jaloissa sukilta, mutta pohja suojaa alustan epätasaisuuksilta. I'm in love!

Olen käynyt näillä niin kauppareissuilla kuin lähileikkipuistossa, huvipuistossa kuin PT-treenitunneillakin. Ovat toimineet kaikkialla, eivätkä jalat ole illalla olleet väsyneet, kuten normaalipäivinä jalkojen päällä tunteja olleena.

Barefooteilla kävely ottaa huomattavasti enemmän jalan lihaksiin kuin normikenkä. Jos siis päädyt hankkimaan omat paljasjalkapopot itsellesi, aloita varovasti, koska jo lyhyt kävely tuntuu aluksi aika mukavana poltteena kintereissä. Ja osta puoli kokoa - koon isompi kuin normipopo. Vaikka näiden on tarkoitus istua kuin hanska, eivät ne saa kuitenkaan työntää varpaita kasaan kengän päästä.

Hurahdettuani näihin ajattelin pian koittavaa töihinpaluuta. Ei noissa lenkkareissa kuitenkaan työpaikan käytäviä kipitellä, vaan tarvitsisin työuskottavat(kin) kengät. Barefoot Life Wish Glovet tulivat eteen paljasjalkakenkiä googlettaessani. Taas ahkeran Googlen käyttämisen kautta löysin verkkokaupan, jossa oli kokoani (41) tarjolla tosi edulliseen hintaan tasan kaksi paria. Toinen lähti samoin tein meille. Kyllä näillä kelpaa töihin astella. Kivan näköiset, tuntuvat supermukavilta jaloissa ja pysyvät kuminauhojen ansiosta napakasti jalassa. Nyt vielä harkitsen toisenväristen kotiuttamista alesta...

Jotakin hurahtamisesta paljasjalkakenkiin kertoo se, että nyt Isämiehelläkin on paljasjalkakengät. Eli kiitti vaan uudesta hurahduksesta, Kati ja Minna!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Takaraivossa

Takaraivossa raksuttaa paitsi lähestyvä työrupeama (kyllä, seitsemästä-kolmeen -päivät kutsuvat taas 18.8.), myös ne kaikki tekemättömät jutut, joita piti tekemäni mammaloman aikana. Kevät pisti kuitenkin suunnitelmat uusiksi aika monellakin aspektilla, isoimpana tuo reumadiagnoosi. Sen jälkeen olen pyhittänyt runsaasti aikaa tiedon etsimiselle, sisäistämiselle ja kokeilemiselle. Olen kokeillut sitä, tätä ja tuotakin ja löytänyt nyt oman tapani olla, syödä ja liikkua.

Elämänmuutos tuli rysäyksellä. Ei mitään pieniä muutoksia vähitellen -tyyliin, vaan kertarysäyksellä. Olen tyyppinä eniten kaikki-tai-ei mitään -ihminen ja diagnoosin varmistuminen oli viimeinen sysäys muutokselle, jota olen jo useamman vuoden muhitellut päässäni, mutta en ole saanut aikaiseksi (mukamukamuka-asioiden takia). Nyt olin kypsä muutokselle. Siksi, vaikka iso muutos olikin, se on tapahtunut kuitenkin rauhassa ja hyvinvoiden.

En olisi uskonut, että elämäntapa olisi juurtunut näin nopeasti. Enää silmä ei etsi tuttuja maitojogurtteja kaupassa, vaan ennemminkin käämi palaa, jos lemppari soijajogurttiani ei olekaan tarjolla. Tottuneesti suunnistan kaura/soijakermahyllylle, muistan ulkoa, mitkä tuotteet vaativat kylmäsäilytyksen ja mitkä ei. Mitä kasvis"juustoketta" ei kannata toista kertaa ostaa ja minkä takia kannattaa käydä erikseen sitä myyvässä liikkeessä. Mitkä soijanakit ovat kelvollisia syötäväksi ja mitä kaikkea leivän päälle voikaan keksiä. Olen kuin lapsi tutkimusmatkalla. Innoissaan, uusia löytöjä tehden, aarteista nauttien.

Maistoin lomalla kerran Isämiehen grillaamaa kanaa. Siitä tuli päiväksi tukkoinen olo, ei kiitos. Toisen kerran maistoin jotakin raaka-erikoismakkaraa sentin pätkän. Ei, maistui jopa pahalle (!) suussa. Siitä tiesin (viimeistään), että valitsemani tie on minulle se oikea ja tältä tieltä on turha poiketa. Silloin tulee vain kroppaan turvotusta, pöhöttynyt olo moneksi päivää ja mikä ikävintä, vatsa sekaisin. Nyt menee jo maidottomuus, lihattomuus ja gluteenittomuus niin takaraivosta, että en enää oikein muista, millaista oli syödä lihaa, käyttää normaaleja maitotuotteita ja puputtaa normileipää. Ei kun muistan sittenkin. Jatkuvat vatsavaivat, hervoton pömppö ja pöhinä suolistossa, iltapäiväkoomat, vetämätön olotila 24/7, verensokerin ailahtelut ja hirveät herkkuhimot. Ovat kaikki poissa. Need to say more?

maanantai 4. elokuuta 2014

Värikoodattu lapsuus, en kestä

Etsin kesäaleista tulevaksi syksyksi vaatteita perheen pienimmälle vaatekertaa. Tämä kun siirtyi kesähelteiden aikaan vaatekokoon 86 (jota isosiskonsa käytti puolitoistavuotiaana, heh). Etsinnässä olivat koot 92 ja 98. Kaupassa koin järkytyksen, pojille oli tarjolla tummanruskeita, lähes mustan sinisiä, kakanruskeita ja mitä kammottavimmilla hirviön, auton ja muun kuvilla varustettuja vaatteita. Missä ovat raidat, ruudut, iloiset, värikkäät värit? Ei ainakaan meidän luottokaupoissamme (esim. Prisma, Halpa-Halli ja Name It). En taatusti pue lastani moisiin vaatteisiin.

Samaten tyttöjen vaatteet olivat täynnä pinkkiä, röyhelöä, söpöjä eläinvauvojen kuvia ja kimallusta. Minä en pue kolmevuotiastani napapaitaan, bikineihin tai minihamoseen, olenpa miten vanhanaikainen asiassa tahansa. Aino on aikamoinen poikatyttö, joka rakastaa remuta ja leikkiä (rajustikin). En itsekään pidä pastelliväreistä, miksi minun pitäisi pukea tyttäreni moisiin? Mutta muuta ei tunnu olevan tarjolla! Ellen sitten maksa lompakkoani kipeäksi.

Miksi lapset ovat pieninä niin värikoodattuja, en käsitä. Miksi muka poikalapsi ei voisi pukea päällensä turkoosia, vaaleanvihreää, keltaista tai punaista? Tai tyttö tummansinistä tai vihreää? 

Kunnes. Muistin erään nettikaupan, josta tilasin muutaman raskauskoltun valaskroppaani verhoamaan reilu vuosi sitten. Next on pelastukseni myös tällä kertaa. Vai mitä olette mieltä seuraavista vaatteista? Mieltäni ilahduttaa värien reipas käyttö, iloiset printit ja poikienkin puolta piristävät punaiset sun muut "tyttömäisiksi" tuomitut värit. Ja lompakko kiittää, ei meinaan ole kovin pahan hintaisia nämä vaatteet. Taidanpa kliksutella tilauksen menemään samoin tein!


perjantai 1. elokuuta 2014

Lettuhitti

Olemme nauttineet koko perheen yhteisestä lomasta niin, että meitä ei ole juuri kotona (saati sitten koneen ääressä) näkynyt. Kaverini vinkkasi taannoin erityisistä letuista, jota minäkin päätin kokeilla pikkumiehemme ryhdyttyä lusikkalakkoon. Ja näistä tuli heti ISO hitti molemmille muksuille. Tässä teidänkin iloksenne kaikessa yksinkertaisuudessaan:

1 purkki raejuustoa
2 munaa
1dl jauhoja

Kaikki sekaisin ja paista pannulla runsaassa rasvassa (muutoin tarttuvat kiinni pannuun). Nämä häviävät alta aikayksikön lautasilta.

Kestävät myös pakastamista, uudelleenlämmittämistä ja maistuvat myös kylminä.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kestovaippailun uskomuksia oikomassa

Miksi valitsimme kestovaipat? Sen kysymyksen olen itse asiassa kuullut aika harvoin kolmen vuoden kestoilu-uramme aikana. Meille kestot ovat olleet ehkä isoin valinta koko lapsekkaan elämämme aikana. Vaikuttaahan kestoilu niin moneen muuhunkin asiaan. Ekologisuus on meillä se pääperuste käyttää kestoja, ja ei se rahallinen säästökään ihan pieni ole (etenkin, kun vaipatamme samoilla vaipoilla jo toista lasta ja ne menevät vielä myyntiinkin hänen lopettua niiden käutön). Olemme kertistelleet mökillä ja reissuissa ja todenneet joka ikinen kerta, "juu, ei ole meidän juttu". Kertikset haisevat nenäämme tosi oudoilta, kemikaalimäärä vauvan ihoa vasten hirvittää (etenkin se, ettei kertikset pala edes kokossa, oli järkytys) ja ne ainoat niskakakkaepisodit ja isot pissavuodot on koettu vain kertsit jalassa. Myös se, ettei autottomana perheenä tarvitse kantaa vaippapaketteja kaupasta kaikkien muiden ostosten ohella tuntuu hyvältä.

Se, mikä sopii meidän muksuille, ei välttämättä sovikaan naapurille. Samanpainoisetkin lapset voivat olla mitä tahansa puolen vuoden ja kahden vuoden väliltä. Myös ruumiinrakenne on iso juttu. Rimppakintulle sopivan aivan eri vaipat kuin tuhtireisisille. Meillä vaipat ovat toimineet älyttömän hyvin aina. Toki Ainon kohdalla sopivia imukombinaatioita sai hakea, kunnes löytyi isopissiselle tytölle sopiva. Ja toki vaippaa saa vaihtaa aika taajaan kuopuksenkin kanssa (eli kahden kolmen tunnin välein), mutta siinä samallahan se menee, kuin mikä muu kotihomma tahansa.

Jotta tästä postauksesta ei tulisi kilometrin mittainen, olen koonnut kestoilun perusteet alasivulle Opas Kestovaippaviidakkoon. Tutustu halutessasi.

Nyt keskityn niihin kestovaippa-aiheisiin uskomuksiin, joita yritän omien kokemusteni pohjalta vähän oikaista.

1. Kestovaipat haisevat
Usein olen kuullut sanottavan, että kestot haisevat. Minun mielestäni kertsit ovat ne, jotka haisevat. Kestot voivat haista, jos
a) taaperon vaipanvaihtoväli on liian pitkä. Kyllähän kaksivuotiaan yövaipasta tulee aikamoinen ammoniakkipölähdys, kun sen avaa, mutta käry haihtuu noin 10 minuutissa.
b) niitä säilytetään kylppärin lattialla, jossa on lattialämmitys
c) niitä ei ole keittopesty (vaippojen keittopesua varten ei tarvitse hankkia 20 litran kattilaa, vaan kestot pestään parin kuukauden välein 90 asteessa koneessa. Simple as that.) Poistaa hajuja tehokkaasti.

2. Kestojen pesuun ja täyttämiseen tuhrautuu aivan tolkuttomasti aikaa
Minä pyöritän yhdeksän kilon pesukonetta kerran päivässä. Kestojen kanssa pyörivät kaikki kuuttakymppiä kestävä eli vaatteet, pyyhkeet, lakanat, harsot, you name it. 60 astetta pitää huolen siitä, että tuotoksissa olevat bakteerit kokevat kyllä kaamean kuoleman. Esipesen vaipan sappisaippualla vain, jos siinä on kakkaa. Sitten kippaan vaipat Ikea-kassiin ja kiikutan ne kerran päivässä pesutupaan ja kolmea tuntia myöhemmin käyn ne ripustamassa kuivaushuoneeseen, josta haen ne seuraavana päivänä kotiin kasattaviksi. Täytän vaipat noin vartissa lasten katsellessa Pikku Kakkosta.

Pesemme samoilla pesuaineilla koko perheemme pyykit eli kestoille ei ole tarvinnut hankkia yhtäkään purkkia erillistä pesuainetta. Sappisaippua poistaa myös mamman paidalle pudonneen mustikan jälkeensä jättämän raidan yhtä hyvin kuin kakkarannut vaipoista. Siitä en luovu, vaikka kestoilutaipaleemme loppuukin kuopuksen oppiessa jossakin kurvissa kuivaksi.

3. Kestot kuivuvat liian hitaasti
Usein kuulee, että eikö noiden vaippojen kuivuminen vie tolkuttoman kauan ja siten vaadi tolkutonta vaippa-arsenaalia. Meidän kerrostalomme koneeton kuivaushuone kuivattaa vaipat sateisimpia syyskelejä lukuun ottamatta vuorokaudessa. Kotona ne kuivuvat hitaammin, mutta joskus tuomme ne kotiin kuivumaan ihan vain siksi, että kotimme saisi talvella vähän lisäkosteutta ilmankosteuden ollessa liian matala. Se on varsinkin Ainon pahimpina uhmapäivinä ihana mamman oma hetki, kun saa mennä ripustamaan pestyt vaipat narulle.

4. Kestot vuotavat
Toki kestot vuotavat, jos ne vaihdetaan yhtä harvoin kuin kertsit. Meillä hyvä vaipanvaihtoväli on kahdesta - kolmeen tuntia. Kestojen vaihtoväli on oletuksena lyhyempi kuin kestojen. Useampi vahinko meillä on sattunut satunnaisilla kertseilyillä kuin kestoilla. Kunhan pidän huolen siitä, vaipassa on tarpeeksi imuja. Ja etteivät imut ole vaipan reunasta reunaan, vaan vaipan saa U-kirjaimen muotoiseksi. Napakat jalantiet ovat kaiken a ja o. Jos vaippa näistä huolimatta vuotaa, kannattaa tsekata, onko PUL ehjä. Vaippa saattaa vuotaa myös, jos sisäpinta on tukossa. Tämän voit testata laittamalla vaipan hanan alle, ja valuttamalla vähän vettä vaipan sisäpinnan päälle. Jos neste jää helmeilemään vaipan pinnalle pitkäksi aikaa, eikä solahda siitä läpi, on vaippa tod.näk. tukossa. Sen saa avattua pesemällä sisäpinta Fairylla, hankaamalla lujasti ja huuhtelemalla niin kuumalla kuin mahdollista.

Meillä lapset ovat ihan eri mallisia ja kuopus on nyt yhdeksänkuisena lähes samoissa mitoissa kuin siskonsa puolitoistavuotiaana. Silti samat vaipat toimivat molemmilla yhtä hyvin, ne vain pitää kiinnittää lapsille vähän eri tavalla.

5. Kestoilu on liian työlästä useammalla kuin yhdellä lapsella
Kahden lapsen kestoilu on yhtä helppoa kuin yhdenkin. Kestotin kahta lasta puoli vuotta. Toki vaippapyykkiä kertyy tällöin enemmän, mutta kun pesukone laulaa joka tapauksessa lapsiperheen pyykeistä kerran päivässä, sama se, onko siellä yhden vai kahden lapsen vaipat. Osittain potalla käyvälle taaperolle riittää harvempikin vaipanvaihtoväli, mutta usein vaihdoin vaipat molemmille synkronisesti samaan aikaan. Kun Aino oppi päiväkuivaksi, isoin ilonaihe oli tämän virstanpylvään saavuttaminen, eikä se, että nyt koneessa pyörii vähemmän vaippoja.

6. Vaipasta tulee niin iso, että vauvan on vaikea liikkua, eivätkä vaatteetkaan sovi
Kestovaipassa oleva pylly on isompi kuin kertiksiä käyttävän. Se on fakta. Useimmat housut ja bodyt on mitoitettu kertsejä käyttäville lapsille, joten bodyjen jatkopalat ja joustavakankaiset housut ovat usein kätevämpiä kestovaippojen kanssa toimiessa. Itse olen suosinut esim. Nosh Organicsin bodyja, joissa on haaroissa tuplanepit ja bodyn käyttöikä on täten normaalia bodya pidempi. Noshin mitoitus on myös kestoja käyttävälle hyvä.

Meillä kestot eivät ole ikinä vaikuttaneet liikkumiseen. Tiedänpä kestopepun, joka alkoi kääntyä kolme- ja puolikuisena ja konttasi vähän reilun viiden kuukauden iässä.

7. Kestot maksavat maltaita
Vaipat ja imut voi ostaa uutena. Toki monet uudet (etenkin AIO:t) maksavat yli 20€ kappaleelta. Mutta jos vaippaa käyttää joka päivä, sillä vaipattaa kaksi lasta kahden vuoden ajan ja vaipan saa vielä jälleenmyytyäkin kymppiä isommalla summalla, ei alkuperäinen hinta kuulosta omaan korvaani pahalta. Itse suosittelen lämpimästi käytettyjä kestovaippoja. Monestakin syystä: ensinnäkin se on ekologinen teko. Toisekseen käytetyt vaipat ovat valmiiksi hyvässä imutehossa. Ja silloin tietenkin säästää rahaa. Vaipoista voi hyvin saada jälleenmyydessä jopa puolet hinnasta takaisin.

8. Kestoja ei voi käyttää öisin, koska ne vuotavat
Meillä yövaipatus on toiminut yhtä mallikkaasti kuin päivisinkin. Vaippana on toiminut tarkoitukseensa suunniteltu yövaippa buustattuna lisäimulla ja komeuden päällä on vielä PUL- tai villakuori. Ei falskaa edes 12 tunnin unilla. "Meillä on kotona oma Jennifer Lopez" tuppaamme vitsailla, kun taapero menee nukkumaan ison vaippapyllynsä kanssa. Ja ei, vaipat eivät ole vaikuttaneet lastemme uniin koskaan. Paksunkaan paketin kanssa ei heräillä öisin, vaan molemmat nukkua posottivat täysiä öitä seitsemänkuisista lähtien.

9. Kestoja ei voi käyttää päivähoidossa
Kestovaippojen käyttöä lapsen vaippoina ei ole tarvetta rajoittaa lapsen siirtyessä päivähoitoon. Avoin ja myönteinen keskustelu hoitohenkilökunnan kanssa ennen hoidon aloitusta hälventää molempien osapuolien ennakkokäsityksiä käytännön toteutumisesta tai väärinkäsityksistä vaippoja kohtaan. Kestovaippayhdistykseltä löytyy opas kestoiluun päivähoidossa.

Meillä oli Ainon kanssa tilanne, että hänen hoitajansa ei ollut koskaan käyttänyt kestoja ennen tyttäremme hoidon aloitusta. Hän suhtautui kuitenkin asiaan avoimin mielin. Pidimme hänelle puolen tunnin selostuksen, jossa kerroimme, miten vaippoja käytetään, huolletaan ja miten likaisten vaippojen kanssa toimitaan. Veimme hoitoon PUL-pussin, jonne hän kippasi likaiset vaipat sellaisenaan. Minä pesaisen kakkavaipat kotona ennen pesukoneeseen laittoa. Hoitaja koki kestot yhtä helpoiksi kuin kertsit. Peukutus siitä hänelle!

10. Kestot hautovat ihoa
Usein kestot (etenkin sisävaipat ja villahousut) ovat täysin luonnonmateriaaleja ja hengittäviä. Meidän kummallekaan lapselle kertsit eivät toimi kovin hyvin. Kemikaalit saavat peput punoittamaan jo lyhyelläkin käytöllä. Tätä ei ole kestoilla tullut ikinä. Ennemminkin kertseistä tullut vaippaihottuma on parannettu kestoilla. Joskus apuun on tarvittu silkkiliinaa tai villaimua, mutta viimeistään illalla tulipunaiselle iholle laitettu hoitoliina on saanut ihon aamuun mennessä täydelliseksi. Meillä kertsit ovat ainoat, jotka ovat aiheuttaneet ne kuuluisat selkäschaibat ja joiden takia on käyty muutama kerta turhaan vaipanvaihtohuoneessa luultuamme kertsin käryä kakaksi.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Mutsiuden muutos

Ainon aikaan olin varmaan tyypillinen esikoisen äiti. Stressasin kaikesta mahdollista ja mahdottomasta. Vaikka luulin, että olisin valmis äidiksi, vasta Ainon synnyttyä todella tajusin, että tästä lähin minun on joka ikisessä kurvissa, joka ikisessä päätöksessäni mietittävä jotakuta muuta kuin vain itseäni.

Etukäteen ajattelin, että
a) meillä täyskestoiltaisiin
b) täysimettäisin puolivuotiaaksi
c) meillä kannettaisiin lasta paljon
d) tekisin kaikki lastenruuat itse
e) meillä ulkoiltaisiin paljon
f) meillä ei nukutettaisi lasta
g) meillä lapset eivät syö makeaa

Osa noista on toteutunutkin. Meidän perhe on täyskestoilijaperhe enkä oikein osaa kuvitellakaan muuta tapaa. Meille kestoilu sopii ja on käynyt flaksi, että olemme löytäneet meille sopivat vaipat heti esikoisen aikaan. Vaikka kuopus on aivan eri mallinen ja -kokoinen kuin siskonsa, samat vaipat istuvat hänellekin kuin nakutettu.

Imetys... Se kirpaisee vähän vieläkin. Kaksi epäonnistunutta imetysstooria. No, caset menivät miten menivät, parhaani tein, enkä olisi voinut enempää. Sen sentään olen tajunnut, ja että en ole tästä syystä yhtään huonompi mutsi. Sen tajuaminen on mulle itselleni ollut iso askel.

Olisin mieluusti kantanut Ainoa enemmänkin, mutta sain ihanan välilevynpullistuman keväällä 2012, joten sen jälkeen Ainoa en kovin paljoa enää kantanut. Kunnes kuntoutin selkäni kovalla työllä ja nyt kantaminen taas sujuu. Kantaen-yrityksen Anu opasti minua Annan babyshowereissa, miten lapsen saa itse selkään. Nyt homma on hallussa ja tuosta noin vain saan eroahdistuksesta kärsivän Oivan selkääni.

Olen tehnyt kaikki lastenruuat itse. Kumpikaan mukeloista ei suostu syömään kaupan purkkiruokia, vaikka olemme kyllä yrittäneet. Toisaalta, teen 98% ruuista muutenkin itse (tai upea kokki Isämies tekee), joten tämä on luontainen valinta. Luomu on helppo valinta, samoin se, että lapset syövät myös mamman kasvispöperöitä (en suinkaan jaksa joka päivä kokata sekasyöjä-perheelle eri ruokaa kuin mitä itse syön).

Ja kyllä, meillä ulkoillaan parhaimpina/ pahimpina päivinä kolmesti. Kun lapset heräävät keskimäärin vähän yli viideltä, olemme hiekkalaatikon reunalla jo kahdeksalta. Paha juttu, kun leikkikaverit tulevat paikalle siinä vaiheessa, kun meidän on pakko alkaa valua kotia kohti aikaista lounasta ja päiväunia varten. Ja joo, meillä ei ole ikinä nukutettu lasta. Halit, suukot, ja hyvät yöunen toivotukset ja sinne jäävät molemmat sänkyihinsä.

Me olemme herkkunatseja. Aino ei saa kotona karkkia. Kylässäkin vain ikälukemia vastaavan määrän per visiitti. Karkkuja, piirakoita, pullia, keksejä ei kotona näy, ellei meille tule vieraita tai juhlistamme jotakin. Vieraisilla toki saa syödä.

Halkean ylpeydestä, kun kuuntelen verbaalisesti lahjakkaan lapseni kuvausta hoitopäivästä tai hänen leikkiessään mielikuvitusleikkejään. Miten noin pieni voikin olla noin viisas, muistava ja osaava? Kun katson pientä hymypoikaamme, voin vain ihmetellä, tuoko minun masussani kasvoi yhdeksän kuukautta. Tuo flirttaileva eroahdistuksesta kärsivä pieni mies. Olen äärimmäisen kiitollinen näistä kahdesta murusta, jotka minulle on suotu.

En ole maailman paras mutsi, mutta koen, ettei tämä mitään kisaa olekaan. Nautin äitiydestä, vaikka tunnustan, että rankkaa tämä on. Isomman uhmaikä yhdistettynä hampovaan eroahdistuksesta kärsivään pieneen laittaa äidin pinnan vähän kireälle. Kaiken avainsana on kuitenkin yksi asia: ennakointi. Kun ennakoin tilanteita, pääsee huomattavasti helpommalla, eikä se pinnakaan kiristy niin nopsaan, kun on osannut ennakoida tilanteita. Olen oppinut myös luovimaan ja keksimään lennossa vaihtoehtoisia toimintatapoja. Olen antanut oikeissa asioissa asioiden olla (esim. kodin siisteystaso voisi olla parempi, mutta mieluummin käytän ajan lasten kanssa leikkien kuin pölyhuiska kädessä).

Ja täytyy tunnustaa, että se mamman oma aika kuntoilun parissa on tehnyt minulle tosi hyvää. Olen saanut uutta virtaa jaksaa arjen pyöritystä. Se parituntinen, jonka olen kerran-pari viikossa kohottamassa kuntoani PT:n johdolla, tekee kaikille hyvää.

Minkä ohjeen antaisin esikoisen äideille tai sellaista vielä mahassa hautoville? Yritä nauttia isoista, pienistä hetkistä, paina ne takaraivoosi, koska ne eivät koskaan palaa. Ota paljon kuvia ja kirjoita asioita muistiin. Oli muistiinmerkitsemistapa päiväkirja, blogi, vauvakirja tai mikä tahansa, kirjoita muistiin. Univelka ja imetysdementia vievät ne vähäisetkin muistot, mitä ensimmäisten kuukausien aikana kovalevylle tallentuu. Etsi oma tapasi olla äiti. Vaikka se olisi erilainen kuin omalla äidilläsi, naapurin Maisalla tai telkkarissa kuvatuissa sarjoissa. Tee valintoja, jotka sinusta ja teistä perheenä tuntuvat hyviltä.

Vanhemmuus on mahtavaa. Mikään tai kukaan (mukaanlukien burnout, avioero ja narsisti ex-puolisona ja ex-pomona) ei ole koskaan opettanut minulle enempää itsestäni, rakkaudesta tai elämästä ja sen prioriteeteista kuin rakas jälkikasvuni.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kantaen hukassa?

Oletko siellä ruudun takana vielä vauva masussa ja kiinnostunut kantamisesta? Tai vauva rinnallasi, mietit kenties, mikä olisi paras kantoväline juuri teille? Tai arvotko mahdollisesti eri sidontojen valtaisassa viidakossa, etkä ota Youtube-videoista selvää, miten se liina pitikään sitoa? Tai tuntuuko siltä, että (hehkutettu) kantoväline ei toimikaan niin hyvin kuin mitä somen eri kanavissa on mahdollisesti on annettu ymmärtää?

Tapasin ihanan Anun (jolla on kantovälinohjaukseen ja -myyntiin keskittynyt Kantaen-niminen yritys) Annan babyshowereissa. Tunnustan. Olen aina ollut vähän vastakarvaan näitä kantovälineohjaajia kohtaan. Syynä ovat olleet omat syvässä olevat ennakkoluuloni. Että he kulkevat vain luonnonkuituisissa vaatteissa, omaavat rastat, manaavat lastenvaunut manan majoille ja joiden mielestä kantamattomuus johtaa vähintäänkin viiden vuoden maksettuun terapiaan. Jotka ovat niin syvällä kantamisessa, että lyövät kantamisen propagandaraamatulla kaikkia vastaantulijoita. Juu, tunnustan, hyvin kliseistä.

Mutta paikalla olikin helposti lähestyttävä, todella herttainen ja itsekin vaunut omistava (!!) kantovälineohjaaja, jolle kantaminen on sydämen asia, mutta sitä ei käytetä suinkaan lyömäaseena. Anu ei tuputa, tyrkytä tai painosta, vaan auttaa, jos on itse avoimin korvin ja mielin. Kantaminen ei siis ole hardcorea edes kaikille asiaan vihkiytyneillekään.

Olen liinojen kanssa pärjännyt tasan yhdellä sidonnalla. Pian lapsen kilojen kartuttua siirryinkin rakastamaani Tulaan. Itse tarvitsin tuohon kesäkuiseen päivään asti jonkun toisen aikuisen apua Oivan selkäänsaamiseksi. Kannan mielelläni molempia lapsiamme, mutta en ole yksin aiemmin saanut heitä Tulillamme (meillä on sekä vauva- että taaperokoko) yksin selkään. Kysyin Anulta, voisiko hän neuvoa minua. Ja Anuhan neuvoi. Hymyillen, selkeästi neuvoen. En tarvinnut kuin sen osaavan ihmisen rinnalle. Ja yhden kerran harjoittelua. Sen jälkeen olen saanut Oivan tuosta noin vain selkään. Samalla koin ison valaistumisen, aa, tuo on se syy, miksen ollut koskaan saanut meillä olevaa rengasliinaa toimimaan tarpeeksi hyvin. Olin asetellut ja kiristänyt sen aivan totaalisen väärin, ja siten sekä lapsillamme, että minulla oli sen kanssa epämukava olla.

Olen itse ihminen, joka oppii parhaiten itse tekemällä. Kun pääsen omin käsin kokeilemaan, aivoni rekisteröivät asiat paljon paremmin. Kukin oppii omalla tavallaan ja ISO hatunnosto niille, jotka pääsevät sinuiksi viisimetrisen liinan kanssa katsottuaan kerran sidonnan Youtubesta.

Minut kantoväline on monen monituista kertaa pelastanut arjen pyörityksessä. Meidän talossamme pesukone pyörii pesutuvassa. Kun Oivalla oli pahin eroahdistusaika käsillä, en olisi pystynyt tekemään päivän aikan yhtään mitään, jos olisi koko päivä pitänyt kantaa lähes kymppikiloista kahvakuulaa sylissä. Onpa Tulamme ollut kullan arvoinen mökkireissujen metsäretkillä, Berliinin kuhisevassa katuvilinässä tai lähimarketissa ostoksilla. Rakastan silti Scooter 3S-vaunujamme, mutta täytyy tunnustaa, että kantoväline on pelastanut monesta pulasta.

Siispä, jos tarvot kantovälineviidakossa, arvot eri sidontojen välillä, mietit, miten saisit kantovälineen tuntumaan paremmalta päällä, ole ihmeessä yhteydessä joko Anuun tai johonkin kantoliinayhdistyksen kantovälineohjaajista. Skeptikkokin suosittelee!

torstai 17. heinäkuuta 2014

Valmista tuli!!!

Valmista tuli. No, muutama reuna- ja kulmalista vielä tarvitaan, mutta muutoin leikkimökki/ vierasmaja on valmis. Se vaati puolitoista viikkoa työaikaa lastenhoitajienkin (a.ka. mummi) ollessa paikalla. Eniten hommaa hidastutti rapsakat ukkoskuurot, jolloin ei ollut mitään asiaa raksalle, saati sitten kattohuopaa asentamaan.

Homma vaati pitkää pinnaa, ohjeiden tankkaamista useankin henkilön voimalla, muutama eiku ja orastava perheriita, vaillinaisten ohjeiden aiheuttamia ärräpäitä (ohjeet on tehty raksa-alan ammattilaiselle, palautetta lähtee!), kuusi rautakauppakäyntiä puuttuvien tarvikkeiden hakemiseksi, kaksi tapettua kyykärmestä, miljoona tapettua itikkaa ja paarmaa, vereslihalla olevat polvet ja tikkuja täynnä olevat sormet, komeita mustelmia pitkin kroppaa, yksi näyttävä katoltaputoaminen (josta Luojan kiitos selvittiin kolhiintuneella itsetunnolla ja mustelmilla), satoja ruuveja, pultteja ja nauloja, tekemisestä kipeytyneet lihakset ja ennen kaikkea: tekemisen ilo!

Isämies ja minä olemme molemmat konttorirottia ja tällainen puuhastelu tekee meille tosi hyvää. Mutta kun. Ensin pitää levittää mökin alle vaakaasuoraan tusina tonnia soraa, saada laatat ja lekaharkot vaateriin, viihdyttää lapsia, huolehtia, että tontin pienimmät saavat murkinansa ajallaan, alustaa mökkitie toisella tusinatonnilla kivituhkaa, pieniä kaksi leikkimökin alta kaadettua puuta kirveellä sekä siivota kaksi ulkovarastoa (jotka on viimeksi siivottu ennen kaksituhattaluvun alkua), rakennettu ja kyllästetty hiekkalaatikko SEKÄ ottaa huomioon se, että emme ole Isämiehen kanssa mitään raksa-alan ammattilaisia (vaikka takana onkin kaksi yhdessä rakennettua keittiötä), niin luvatun kahden päivän sijaan puolitoista viikkoa on pirun kova saavutus. Olen Isämiehestä ja itsestäni älyttömän ylpeä. Ja mummeille isosti kiitollinen lastenhoitoavusta. Olemme nyt rättipoikkipuhki. Teeriniemi hiljenee, huomenna työleirin väkeä hellivät Nokian Edenin aallot.

Teretulemas ystävät, nyt kelpaa jäädä yökylään Pihakartanoon!

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Mökki-ihminen

Ensimmäiset muistoni meidän mökiltämme, sukutilaltamme ovat yli kolmenkymmenen viiden vuoden takaa. Olin silloin parivuotias ja nauraa ilakoin pikkuruisessa puhallettavassa, pyöreässä uima-altaassa mummini istuessa teryleenimekossaan vieressäni. Mökki on koko meidän puolen suvun kesäparatiisi. Vaikka välillä saatiin vähän sumplia ja sovitella, että (äitini) neljä sisarusta mahtuivat joukkoon lastensa kanssa. Etenkin perheen räväkän luonteenlaadun joskus seinät pullistelivat vähän enemmänkin. Mutta samalla, kun otettiin tulisesti yhteen, myös rakastettiin ja sovittiin tulisesti. Yleensä joku lähti takaisin kaupunkiin siinä vaiheessa, kun joku toinen vasta aloitteli lomaansa. Mökille lähdettiin asenteella "kahdeksi päiväksi murkinaa, muu pitää saada Päijänteestä (tai kauppa-autosta)".

Itse muistan mökin aamuista elävinä hellan luukun kolahduksen. Se oli merkki, että Mimmu (äitini äiti, supermatriarkkamme) oli herännyt ja oli minun ja äidinkin aika kömpiä alakertaan. Siellä sitten joimme aamuteetä mummon kanssa aamuvarhaisella ja kaikkien muiden vielä nukkuessa painuimme verkkoja nostamaan. Yleensä rajutuulinen Päijänteen selkä oli aamuisin usein lähes peilityyni ja seuranamme olivat vain saalistamme vaanivat lokit. Kun kiipesimme takaisin rannasta mökille kalat perattuamme, olivat pitkäunisimmat vieläkin unten mailla.

Kasvikset saatiin mummin kasvipenkistä ja Päijänne soi anteliaasti antejaan. Joskus niin runsaasti, että kutsuimme naapurimökkien serkut ja pikkuserkut jakamaan savustuspöntön antia. Aina riitti seuraa ja leikinkin pitkin mökkitienoon metsiä ikätoverini Eemelin kanssa. Minä kun olin rämäpää poikatyttö ja nautin villeistä seikkailuleikeistä ikätoverin kanssa. Saimme aina kauppa-auton käyntiä varten kolikon, että saimme ostaa sen pienen jätskipuikon, joka piti heti nauttia maitolaiturin portailla kilpaa ennen kirmaamista uusiin seikkailuihin.

Äitini oli viisas, että piti minua vielä kouluiässäkin mökillä lähes koko kesäloman ajan. Tällöin minua paimensivat Mimmu ja vanhempi serkkuni, josta tuli noina kesinä varaäitini. Ilman mökkiä en osaisi kalastaa verkoilla, en olisi oppinut, miten savukalaan saadaan erityisen hyvä aromi, löytämään parhaita sienipaikkoja tai oppinut arvostamaan perinteitä ja sukua. Mökiltä kannettiin pakastimen täydeltä marjoja ja sieniä pitkän talven aikana nautittavaksi. En hätkähdä ötököitä, ulkohuussia tai kylmää juoksevaa vettä. En pätkivää sähköä, en puuliettä, en komerossa rapistelevia hiiriä.

Noina lapsuuden kesinä lähes aika aurinko killotti taivaalta. Niinä harvoina päivinä, kun satoi, pidettiin mökillämme aina lettukestit. Juoksimme serkusten kanssa kilpaa pihalla sateessa jonkun tädeistä toimiessa letunpaistajana. Ja sitten nautittiin pitkän kaavan mukaan. Ja lopuksi pelattiin aina Yatsya tai Unoa.

Mökki on minulle todella rakas paikka, vaikka viime kesinä olemmekin mökkeilleet Isämiehen puolen mökillä. Mökki symbolisoi minulle irtautumista arjesta, elämää luonnon ehdoilla, luonnosta nauttimista ja sen tutkimista. Toivon, että mökistä tulee lapsillemme yhtä rakas paikka kuin mitä mökki minulle on. Tullee vaihe, jolloin tenavamme jäisivät mieluummin kaupunkiin, kun lähtisivät (työleirille) mökille, mutta pyrimme istuttaman heihin luontoa ja mökkiä rakastavan luonteenlaadun. Vain aika näyttää, kuinka siinä onnistumme.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Työleiri

Yhdistelmä kolmeakymppiä hipova lämpötila ja kaksi miehenkokoista sorakasaa siirrettävänä paikasta A paikkaan B, on haastava. Voin sanoa, että kaksikymmentä TONNIA kiveä painaa!  Toissapäivänä tuhosimme toisen sorakasan. Tien pohjaksi ja auton kääntöpaikaksi. Ei ole kiva, jos mökkivieraiden autot uppoavat pehmeään nurmikkopeltoon. Ekan päivän jälkeen voi sanoa, että kroppa kiittää. Lihaksia kivisti ja pienellä pelonsekaisella fiiliksellä odotin tulevia päiviä. Seuraavaksi tuli vieläkin kuumempi ja tuulettomampi päivä. Ja edessä oli leikkimökki-vierasmajan perustusten teko. Jaksoimme juuri ja juuri Isämiehen kanssa tuhota sorakasan. Tasoittaa sen ja sitten jo lähdettiin kutsumaan Nukkumasaa. En muista, milloin plisin ollut fyysisesti noin puhki. Iltaisin rullailin uusimman ystäväni, pilatesrullan päällä ja venyttelin saunan jälkeen, niin pääsin aamulla ylös sängystäkin. Mutta huikeata, että kremppa kroppani on kestänyt nämä ponnistukset, eikä ole kipuillut pahemmin.

Päivät ovat venyneet pitkiksi, tarkoittaen kuutta-kahdeksaa tuntia lapion varressa. Luojan kiitos paikalla on ollut anoppi jälkikasvua kaitsemassa. Muutoin hommista ei olisi tullut kertakaikkisen mitään. Tuli ruokapöydässä mieleen raskausaika, jolloin olisin voinut syödä koko ajan. Jos lapiohommat kuluttivat +1500 lisäkilokaloria, ei ihme, että nälkää piisasi. 

Kaksi konttorirottaa, Isämies ja minä, jääräpäitä molemmat, olemme nauttineet fyysisestä urakoinnista. Joka on kaukana siitä arjesta, mihin elo-syyskuussa palaamme. Väärinkäsityksiltä ja tuiskahduksiltakaan ei ole väsyneinä vältytty. Insinöörin on joskus vaikea uskoa humanistin laskelmia tai oivalluksia. Mutta täytyy sanoa, että Isämies on mahtava työkumppani. Viimeiseen asti pinnistävä, huolellinen ja innostunut. On hienoa nähdä omien kättensä jälki niin konkreettisesti kuin nyt rakennustyömaalla. Palaan leikkimökkiprojektiin vielä erillisen, kuvallisen vaihe vaiheelta-postauksen muodossa.

Mutta kuten Isämiehen serkkutyttö on mökkiämme kuvaillut, työleiriltä tämä on tuntunutkin. Onneksi hyvällä tavalla. 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

On sääntöjä ja sääntöjä

Olen joissakin asioissa natsimaisen tarkka (mitä lapsiin tulee) ja joissakin asioissa taas annan löysää tilanteen sitä vaatissa. Asiat, joista olen tarkka, voidaan jakaa seuraavien otsikoiden alle: syöminen ja juominen, nukkuminen, pukeutuminen ja viihde.

Mielestäni lapset eivät tarvitse päivittäin mehua tai muitakaan sokeroituja juomia. Maito ruokajuomana, ja muutoin juodaan janojuomaksu vettä. Juhlissa tai kylässä lapset voivat juoda mehua, mutta arkena ei. Sama juttu on herkkujen kanssa. Meillä ei vielä tunneta karkkipäivää (eikä toivottavasti vielä pitkään aikaan tunnetakaan). Aino ei ymmärrä karkkien päälle, Luojan kiitos. Hän syö mieluummin rusinoita ja hedelmiä. Pääsiäisenä ja jouluna hän on saanut muutaman suklaakonvehdin. Kylässä, lomalla ja matkoilla saa keksiä, kakkua, jäätelöä tai karkkia, joten arkena niitäkään ei tipu. Lapsi ehtii kyllä kyllästää itsensä sokerilla myöhemminkin. Aika moni asia menee vielä läpi Ainon (vehnä)allergialla perustellen. Saa nähdä, kuinka kauan. 

Kunnon ruokaa pitää syödä siivosti pöydässä istuen. Ruualla ei leikitä, tai muutoin joutuu pois pöydästä. Kaikkea pitää ainakin maistaa ja vasta sitten saa sanoa, ettei tykkää tarjolla olevasta murkinasta. Annos syödään loppuun itse ja lopuksi pyyhitään suu, kiitetään ja syödään ksylitolipastilli. Ja hampaat pestään synttärilahjaksi saadulla sähköhammasharjalla kaksi kertaa päivässä huolella.

Nukkumisesta meillä ei jousteta. Molempien lasten pitää olla sängyssä viimeistään klo 20. Tästä ei jousteta edes pyhinä. Meillä myös nukutaan päiväunet. Joskus isän selässä kantorepussa, joskus vaunuissa, joskus (laina-)autossa, joskus vierassängyssä. Useimmiten omassa sängyssä. Aino selvästikin vielä tarvitsee päiväunet. Niinä päivinä, joina hän ei ole päiväunia nukkunut, ovat jääneet tietoisesti harvoiksi. Ihan siksi, että ilta on noina päivinä yhtä tahtojen taistelutannerta ja yliväsynyt lapsi on järjestänyt varsinaisen hulabaloon ennen nukkumaanmenoaan. Meillä on myös ollut sääntönä, ettei lapsia nukuteta. Lapsia hellitään ennen nukkumaanmenoa, sylitellään, silitellään. Jutellaan isomman kanssa päivän tapahtumista, luetaan satu, lauletaan yölaulu. Sitten vielä suukkonen ja sinne jäävät, molemmat. Kumpikaan lapsistamme ei ole tarvinnut nukuttamista edes ihan pienenä vauvana.

Aino saa valita kahdesta illalla valitusta asukokonaisuudesta mieluisamman. Ulos puetaan sään mukaiset varusteet. Ilman päähinettä ei olla koskaan ulkona. Nykyään päässä on useimmiten lippis. Samoin viileällä säällä pidetään hanskat kädessä. Sama sääntö pätee kuin hoidossakin: Ainon odotetaan pukevan nyt itse ulkovaatteet ja kengät, kun hän on saavuttanut kolmen iän rajapyykin.

Lapset saavat katsoa telkkaria päivittäin, mutta vain Pikku Kakkosen ajan. Pädiä lapset saavat pelata vain hetken silloin tällöin. Se ei todellakaan ole mikään jokapäiväinen väline. Sen sijaan (lasten)musiikki soi meillä lähes tauotta, rakastavathan molemmat muksut musiikkia valtavasti.

Sitten on sääntöjä, joista joustetaan. Tänään voidaan piknikillä syödä vähän herkkuja, samaten lomalla. Mekko voidaan pukea talvellakin, mutta vain lämpimän talvihaalarin alle. Kaurapuuroon saa hillosilmän ja matkalla voidaan (pahoinvoinnin niin salliessa) katsoa muutama ylimääräinen jakso Muumeja.

Kuulostaa ehkä natsilta, mutta tämä toimii meidän huushollissa. 

torstai 3. heinäkuuta 2014

Oiva yhdeksänkuinen

Oiva on nyt saavuttanut yhdeksän kuukauden rajapyykin. Kävimme kahdeksankuisneuvolassa viikkoa ennen yhdeksänkuukautispäivää. Mitat kunnioitettavat 9610g ja 78cm. Aino oli suunnilleen samoissa mitoissa puolitoistavuotiaana.

"Touhukas, pitkä poika, harjoittelee konttaamista, nousee tukea vasten seisomaan." Oiva on liikkeellä koko ajan. Joko tapailee konttailua, ryömii hassulla uimisen näköisellä tyylillään, nousee pystyyn kaikkea mahdollista vasten ja osaa myös kauniisti niiaten laskeutua alas. Ihailen tuota keskivartalon lihastasapainoa. Ollapa itsellä yhtä vahva torso! Ohimoilla komeilleet muksahtelun aikaansaamat mustelmat ovat jo onneksi muisto vain. Istuminen ja taputtaminen on niin kivaa.

Oivan mielestä parasta on sisko. Nämä kaksi nauraa räkättävät ja kiljuvat kilpaa, Oiva kiirehtii siskonsa perään aina ja kaikkialle (myös siskon pottaseuraksi vessaan, jos vaikka pääsisi kaatamaan potan). Kaikki, mistä tulee ääni, on mahtavuutta. Mitä lujempi, sen parempi. Aikamoinen äänikone on tuo pieni mies itsekin. Päpättää, papattaa, karjuu, ärjähtelee, kiljahtelee. Taputtaa, nauraa, vääntelee naamaansa ja selvästi nauttii siitä, että saa muut nauramaan. Meidän pikku koomikon alku.

Vaipanvaihto on jotakin aivan kamalaa. Etenkin, kun vaipanvaihtaja pitää kiinni, eikä pääse karkaamaan kahdeksatta kertaa vaipanvaihdon aikana. Pukeminenkin on aivan kamalaa. On aikamoista pukea lähes kymmenkiloista lihaskimppua, joka ei halua tulla puetuksi ja pistää kaikin voimin vastaan. Poika viihtyisi kai mieluiten naturistina, jos saisi itse valita. Harmitus ilmaistaan ruttaamalla alahuuli niin komeasti kaksinkerroin, että draaman tajua tuntematon saattaisi ihmetellä. Sitten aukaistaan suu ja varmistetaan silmäkulmasta vilkaisemalla, että yleisö seuraa suusta pääsevää vihaista ja lujaäänistä väninää. Yhtä nopeasti suu vääntyy taas hymyasentoon (onneksi) ja onpa äitini nimennyt Oivan jo pojaksi, jolla "on suu naurua täynnä". Hurmaava hymypoika tuo pikkumies on. Paitsi väsyneenä ja hampovana, jolloin hänestä tulee 24/7 känisevä sylihiiri, jolle mikään ei kelpaa.

Hiekka on aivan parasta syötävää. Ruuista varmimmin uppoavat puurot ja leivät, kananmuna ja peruna. Oiva siirtyi syömään meidän kanssa samaa ruokaa pari viikkoa sitten. Ainon syntymän jälkeen kun olen kokannut kaikki suolattomina versioina joka tapauksessa, niin kaikki sopii Oivallekin. Suola lisätään tarvittaessa suoraan aikuisen omalle lautaselle. Oman ruokavalioni vuoksi käytän soija- ja kaurakermoja, joten niitäkin Oiva on saanut jo maistella, samaten soijajogurtti kuuluu jo ruokalistalle. Helpottaa kyllä elämää, kun ei sössöruokia tarvitse enää kokata erikseen. Sormiruoka on kivaa ja parasta on masun täytyttyä heittää kaikki pöydällä oleva lattialle.

Oiva nukkuu keskimäärin puoli kahdeksasta puoli kuuteen. Aika kivasti. Ilman yöheräämisiä siis. Välillä poitsu taitaa nähdä painajaista, kun huutaa niin hysteerisenä yöllä. Ruokaa hän ei ole kuukausiin kaivannut yöaikaan. Nyt vaivaavat ylös tulossa olevat hampaat. Oiva nukkuu edelleen pinniksessä olohuoneessa. Hän kuorsaa sen verran vahvasti, että mökillä nukkuessamme samassa huoneessa, joudun käyttämään korvatulppia. Isämiehen kesälomalla meidän projektinamme on siirtää Oiva nukkumaan siskonsa kanssa samaan huoneeseen. Päikkäreitä nukutaan keskimäärin kolmet. Yleensä puolen tunnin pikatirsoja. Pari kertaa viikossa yksi unipätkä on pidentynyt puoleentoista - kahteen tuntiin. Halleluja, edes hetki omaa aikaa päivisin!

Ymmärrys on kehittynyt valtavasti. Kun sanon, että "isi tulee kohta", alkaa pieni mies kiitää eteistä kohti. Kieltoja ymmärretään, mutta niiden jälkeen vain irvistetään ja jatketaan siitä, mihin homma jäi. Oiva vihaa myös sitä, että hallusta poistetaan esine, jonka on itse löytänyt. Kaukosäätimet, kännykät, you name it. Paperin repiminen kappaleiksi ja murusten tunkeminen suuhun on ah, niin ihanaa. Erityisesti Oiva hermostuu suun tyhjennyksistä siitäkin huolimatta, että suussa on joku esine, jota ei itse tahdo edes nielaista (esim. rätinpalanen). Hampaita pieni mies osaa narskuttaa korvia vihlovalla tavalla.

Silitellessäni iltaisin Oivan hiuksia mietin,
millainen hän mahtaa olla vuoden päästä.
Millainen siskonsa iässä kolmevuotiaana.
Millainen hän on kouluunlähtiessään?
Säilyykö sama huumorintaju hänen tavaramerkkinään.
Temperamenttisuus ja vahva tahto samaten.
Miltä hän näyttää viisitoistavuotiaana,
saanko vielä silloin silittää tuota silkkistä kullanväristä päätä.
Ottaa syliin, sanoa: mamman kulta.
Miten sinä kasvatatkaan minua,
kasvamme yhdessä.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Aino kolmevee


Eilen juhlistimme Ainon kolmevuotispäivää. Olin edellisenä päivänä ahkeroinut leipomalla pöydän täyteen syötävää. Supermahtavia tonnikalasydämiä, kinkkupiirakkaa, mokkapaloja, pikkunaposteltavia. Äitini oli loihtunut kakkumestarina upeat täytekakut jälleen kerran. Tupa oli täynnä rakkaita ystäviä ja sukulaisia. Puheensorinaa, naurunremahduksia, lapsivieraiden välillä korviakinvihlovaakin ilakointia, tyhjenevää herkkupöytää, hymyileviä ihmisiä, rentoa yhdessäoloa. Huokaisin onnesta. Että elämäämme on siunattu näin mahtavilla, aidoilla ihmisillä. Yksi vieraista (Ainon eniten odottama "paras poikaystävä" perheineen) tuli paikalle jopa suoraan mökiltä. Olin otettu, että perhe tuli paikalle suoraan meille juhlistaakseen Ainoa. Lahjat olivat kaikki upeita ja juuri meidän taaperollemme sopivia. Silti taapero painoi illalla päänsä tyynyyn lahjaksi saatu lisko tiukasti nyrkissä ja huokaisi: "parasta päivässä oli Pauli (juurikin tämä em. "paras poikaystävä") ja kaverit".


Välillä palasin ajatuksissani kolmen vuoden taakse. Kohtutulehduksen ja kiireellisen sektion jälkeen syliini laskettiin kaksi- ja puolikiloinen rääpäle. Ja Isämiehen kanssa mietimme viikon sairaalassaolon jälkeen, että kai me osataan tuo pieni jotenkin pitää hengissä. Kai. Siitä päivästä on käyty pitkä matka. Hitaasti liikkeelle lähtenyt vauva, joka oppi puhumaan aikaisin ja paljon. Jonka vauva-aikana kannoin huolta yhdestä sun toisesta asiasta. Hitaasta painonnoususta, vääristä sääristä, syömättömyyskausista. Jonka aikainen ja vahva uhmäikä yllätti ja josta anoppini (entinen terkka) sanoikin: "olette vielä helisemässä tuon tytön kanssa" (ja kuinka oikeassa hän onkaan ollut!).


Kaunis tytär, joka on perinyt kilometrisilmäripsensä isältään, piikkisuoran tukan ja tulisen ja äkkiväärän luonteenlaadun äidiltään. Tyttö rakastaa vanhempiensa lailla musiikkia ja mitä biitimpi kappale, sitä vimmatummin taaperomme tanssii. Hän rakastaa uimista, maksalaatikkoa ja lettuja, Kengurumeininkiä, jäätelöä, näkkäriä, lippalakkiaan, eläinohjelmia, Malttia ja Valttia sekä Kapun metsää.


Aino on fiksu ja viisas nuori neiti, jonka kysymykset ovat joskus hämmentäviä ja syvällisiä. Ja jos vastausta ei heti putoa kuin apteekin hyllyltä, tämä vaatii: "kyllä sun pitää äiti tietää, sä olet aikuinen". Onneksi niiltä vaikeimmilta kysymyksiltä on (vielä) vältytty. Ainolla on aivan hulvaton huumorintaju, käsittämättömän kirjava mielikuvitus, kärsivällisyyttä ja mielenmalttia ehkä millin sadasosa ja vahva tahto tehdä asiat ihan ITSE. Vaikka olenkin saanut kuontalooni tyttären oikutteluista hyvin monta harmaata hiusta lisää, niin osaa tuo tulta-ja-tappuraa -tyttäremme hurmatakin. Tyttäreni on opettanut minulle enemmän (itsestäni) kuin kukaan toinen ihminen aiemmin.


Välillä aina pysähdyn miettimään. Millainen tuo tahtotaapero on, kun kouluunlähtöaika koittaa? Vahvan temperamenttinsa vuoksi hän saattaa olla jälki-istunnossa (kuten esimerkiksi äitinsäkin aikanaan, kun oli ottanut luokkatoveripojan kanssa nyrkein yhteen). Mutta toisaalta vahva temperamentti auttanee siihen, ettei hänen päälleen ainakaan tallota. Millainen hän mahtaa olla yläkouluiässä tai ammattia valittaessa? Pääasia on, että hänellä on silloinkin lähellä ja läsnä rakastavat vanhemmat, joiden syli on aina avoinna kuulemaan niin suruja kuin iloja.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Mökkielämää

Tiesin jo startatessamme auton kohti mökkiä, että edessä olisi fyysisesti rankka juhannus. Meillä oli tulevan leikkimökin/vierasmajan tieltä kaksi täysikasvuista kaadettua koivua työstettävänä. Isämiehen kanssa heilutimme kahtena päivänä kirvestä siihen tahtiin, että tunteja kertyi yhteensä kymmenen. Kroppa kiittää tehokkaasta yläkroppatreenistä, eikä erillistä treeniä ko. lihaksille todellakaan tarvitse tehdä. Ojentajat kivistävät nautinnollisesti ja ilo läikähtää sydämessä, kun katselee miehenkorkuisia halkopinoja liiterissä. Tuohtakin on nyt monen vuoden tarpeiksi.

Juhannukseen on myös mahtunut kahdenkeskisiä löylyjä, herkkuruokaa, syvällisiä filosofisia keskusteluita (jotka valitettavasti jäivät liian lyhyiksi silmäluomien painuessa väistämättä kiinni iltasella) ja kaunista, joskin kylmää säätä. Itse en juuri helteestä perusta ja tällainen vähän päälle +10 on oikein oivallinen sää fyysiselle puuhastelulle. Nautin myös siitä, että saimme Isämiehen kanssa keskittyä rauhassa aikuisten hommiin, kun kaksi mummia keskittyivät lastenlasten viihdyttämiseen.

Rakkaimpani nimesi minut tänään Teeriniemen pääpyromaaniksi, kun epäortodoksisesti sytytin juhannuskokon vasta tänään. Myöhemmin saman kohtalon kokivat myös takan ja saunan puupesät. En voi kuvata, kuinka nautin näistä mökin askareista. Saa tiskata käsin. Silloin saa nollata päätä, eikä tarvitse seurustella kenenkään kanssa. Saa kantaa puita ja nauttia takan ja saunan lämmöstä. Saa nauttia ihanan lempeistä saunan löylyistä ja huippugrillaajan (a.k.a. isämiehen) loihtimista aikaansaannoksista. Ja ennen kaikkea saa tehdä kaikkea sellaista, joka ei normiarkeemme kuulu.

Isoin ilo on kuitenkin laadukkaasta yhdessäolosta. Että kelloon katsomatta olemme nauttineet ulkoilmasta siten, että koko poppoon posket ovat iltasella punoittaneet raitisilmamyrkytyksen merkiksi. Kenenkään ei ole tarvinnut illalla unta odotella, vaan olemme kaikki kaatuneet sänkyyn kahdeksan jälkeen ja alta aikayksilön makuukamarista on alkanut kuulua kuorsausta. Ainokin on pääosin unohtanut uhmansa ja keskittynyt auttamaan pihapuuhissa omia pikkuisia kottikärryjään käyttäen. Niiden kokoaminen ja käyttö taisi olla meidän neitimme juhannuksen kohokohta mansikkakakun lisäksi.

Hyvä juhannus kaikkinensa. Innolla odotan kahden viikon päästä alkavaa koko perheen yhteistä kesälomaa, jolloin palaamme tänne leikkimökkiä rakentamaan. 

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Leikkimökkiprojekti etenee

Meillä on ollut haaveena saada mökille lisää nukkumatilaa. Itse mökin laajennus maksaisi sen verran mansikoita tontin haastavuuden vuoksi, että totesimme, että lisärakennus on ainoa järkevä vaihtoehto. Emme kuitenkaan tarvitse lisätilaa jatkuvasti, vaan kolmen vuodenajan tila on riittävä meille. Emmekä tarvitse lisärakennukseen mitään tulisijoja, sähköjä tai vesipistettä. Mökissämme on tällä hetkellä makuuhuone (jossa meidän perhe nukkuu), keittiö ja tupa (jossa mummit vetelevät hirsiä).

Kartoitimme laajasti lisärakennusvaihtoehtoja. Moni osoittautui lopputohinoissa liian kalliiksi viisinumeroisella hinnallaan. Sitten googlettamalla löysin Pihaan.com:n valikoiman. Sievä, meidän käyttöömme juuri passeli on Pihakartano 10. Mökissä mahtuu aikuinenkin hyvin seisomaan. Sinne tulee parvi, sen alle sänky ja vielä yksi seinälle nostettava sänky lisäksi. Ihastuttava nimi ei sievää mökkiä ainakaan pahenna. Mökki tulee tontille elementteinä, jonka sitten kokoamme yhdessä Isämiehen kanssa kesälomallamme. Ah, en malta odottaa, että pääsen rakentamaan sitä! Vai mitä te pidätte?


Edellisellä mökkireissulla kaadoimme tulevan leikkimökin/ vierasmajan tieltä muutaman puun. Niistä tulee hyviä polttopuita mökin takkaan ja mamma pääsee niitä halkoessa purkamaan mahdollisia patoutuneita aggressioita. Nyt pitää tilata mökin alle soraa ja ostaa lekaharkot. Mökki käsitellään samalla tummalla puunsuojalla kuin mökkikin, jotta se ei loista kauaksi järvelle.

Äitini on luvannut ommella leikkimökkiin verhot. Sinne pitää tulla pimennysverhot, jotta siellä pystyy nukkumaan kesälläkin. Niiden lisäksi mökkiin tulee jotkut sievät, ehkä vihreä pepitaruutuiset verhot. Muutoin pidämme sisätilat mahdollisimman neutraalina. Ei mitään vaaleaa sävyä, vaan puupinta saa näkyä reilusti. Aiomme myöhemmin myös villoittaa ja paneloida mökin sisältä.

Tähänastisten kokemusten perusteella voin kertoa, että tuossa firmassa on sekä tuotteet että asiakaspalvelu erinomaista. Laitoin lisäkysymyksiä toimituksesta ja mökin kasaamisesta ja vastaukset tulivat vielä samana päivänä (lauantaina!). Mökki tilattiin kätevästi sähköpostilla, ja siitä tuli erillinen toimitusvahvistus. Kävimme toki ihastelmassa näytemökkiä Pinsiön taimistolla. Maksoimme puolet mökistä tilatessa ja loppuosa laskutetaan mökin toimituksen jälkeen.

Kuinka mahtavaa, että jatkossa voimme toivottaa kenet tahansa mökille kylään. Tähän asti on pitänyt sanoa, että tervetuloa vaan, mutta yösijanne joudutte valitettavasti etsimään muualta.

Mökkisaagan toinen osa tulee rakentamisesta ja valmiista mökistä heinäkuun alkupuolella.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Elämäntapamuutoksen väliaikakatsaus

Kirjoitin taannoin halustani voida paremmin. Haluan nyt päivittää kuulumisiani projektin tiimoilta, kun takana on kahdeksan viikkoa.

Käyn tapaamassa personal traineriani kerrasta kolmeen viikossa. Teemme harjoituksia lähinnä kropan omaa painoa hyväksi käyttäen. Tämä siksi, etten tarvitse kotiin armeijallista kuntoilutarvikkeita täyttämään muutoinkin pursuavia kaappeja. Näiden tapaamisten ohella treenaan kotonakin. Treenit ovat tuntuneet älyttömän hyviltä. Olen saanut energiaa ihan superisti lisää, kropan liikkuvuus on lisääntynyt dramaattisesti ja mikä parasta, olen nyt ollut kaksi vuorokautta täysin ilman kipulääkkeitä. Ja tässä ohimennen paino on pudonnut nelisen kiloa. Tämä vain kahdeksan viikon aikana! Enkä koe olevani millään dieetillä tai tehneeni kovin isoja muutoksia elämääni. (Vaikka kaverit välillä kauhistelevat gluteenitonta, maidotonta pesco-ovo-vegetaariuttani: "mitä sä sitten syöt?". Voi kuulkaa, paljonkin ja ennen kaikkea HYVIN!)

Liikkuvuuden lisääntymisestä kertoo jotakin se, että nyt pystyn makaamaan selällään lattialla tai sängyssä vähän aikaa selällään. Puoleentoista vuoteen tämä on ollut täysin mahdotonta. Myös eteentaivutukseen on jo nyt tullut 20cm lisää. Aika huimaa vai mitä? Ryhti on parantunut niin paljon, että tekisi mieli käydä mittaamassa, olenko oikeasti saanut lisäsenttejä vai tuntuuko parantunut ryhti vain tältä?

On ihana fiilis, kun kroppaa jomottaa treenin jälkeen. Fibromyalgiaan kuuluvat jokapäiväiset kivut ovat vähentyneet huomattavasti. Ennen päivittäiset pahat turvotukset ovat taaksejäänyttä elämää, samoin iltapäiväkoomat.

Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut kuupan sisällä. En koe jääväni mistään paitsi tällä uudella ruokavaliolla. Liha ei edes maistu enää hyvältä, maitotuotteista kaipaan vain ja ainoastaan juustoa (kaikkeen muun olen löytänyt maistuvan korvikkeen) ja herkut ovat jääneet automaattisesti ruokavaliostani pois. Pari päivää sitten meillä oli tupa täynnänsä mammoja ja pöytä notkui kaikenlaisia herkkuja. Mitä minä tein? Söin muutaman tortillalastun ja viinirypäleitä. Mieleni ei edes tehnyt (minun, sokerihiirenäkin tunnetun herkkusuun) mieli koskea suklaaseen tai kekseihin.

En olisi ikinä uskonut, että muutos olisi näin iso ja olisi tapahtunut näin pian! Odotan enemmän kuin mielenkiinnolla, missä kunnossa olen vuoden päästä, kun PT-sopimukseni lähenee loppuaan. Sitä odotellessa!!

ISO kiitos jo nyt Heidi!

torstai 12. kesäkuuta 2014

Buzzaan kultaa

Buzzadorina pääsin kokeilemaan Kultapisteen turvallista ja nopeaa palvelua, joka muutti kaapissa lojuneet tarpeettomat kultaesineet rahaksi. Itse laitoin eteenpäin käyttämättömät sormukset ja kaksi rikkinäistä, paritonta korvakorua.

Miten homma toimii?
Tilaat Kultapisteen nettisivuilta itsellesi kultakirjeen.
Saat kotiisi paketin, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, miten toimit.
Pakkaat kullan ohjeiden mukaan pakettiin, allekirjoitat sopimuksen ja viet vakuutetun turvapussin postiin. Pidä kuitti tallessa!
Sitten vain odottelet rahoja tilillesi.

Itse olin yllättynyt, että em. esineistä kilahti tilille yli sata euroa. Ei hassummin, vai mitä?

Jos sinulla lojuu kaapissa turhia kultaesineitä, nyt kannattaa hankkiutua niistä eroon. Alla oleaa linkkiä käyttämällä saat jokaisesta kultagrammasta yhden lisäeuron. Kampanja on voimassa tämän kuun loppuun.

http://www.kultapiste.fi/myy_kultaa/?cmpe=buzzador_link&utm_campaign=buzzador_link&utm_source=buzzador_link&utm_medium=email&utm_content=buzzadoremail

Buzzadorina toimiminen on tosi kivaa. Mitä se tarkoittaa? Buzzadorina sinulla on mahdollisuus päästä kokeilemaan ja kertomaan, mitä pidät erilaisista tuotteista ja palveluista. Kun pääset kokeilemaan tuotteita ja palveluita, sinun tarvitsee vain kertoa niistä ystävillesi, joko kasvotusten tai sosiaalisen median välityksellä sekä raportoida kokemuksesi tämän jälkeen meille. Buzzadorina toimiminen on sinulle ilmaista ja vie sinut ja ystäväsi kohtaamisiin uusien tuotteiden ja palveluiden parissa.