maanantai 13. huhtikuuta 2015

Matkalla minuksi

Olen jo pitkään halunnut palata kirjoittamaan. Mutta olen miettinyt, miten jatkan. Kun luin Iinan tekstin Oikeasta naisesta, se pisti sen verran rattaita päässä raksuttamaan, että oli pakko palata eetteriin. Samalla kerron, millaisen huikean matkan olen tässä blogihiljaisuuden kaudella tehnyt.

Palataan ajassa ensin taaksepäin kahdeksankymmentäluvulle. Tuolloin kävin ala-astetta. Muistan elävästi ne nöyryyttävät terveydenhoitajakäynnit, jossa aina puhuttiin siitä, miten varteni ympärille oli kasaantunut ylimääräistä. Sukulaiset huomauttelivat, etten "saisi pitää noin lyhyttä hametta, ettei rumat polveni näkyisi". Jäin aina liikuntatunnilla joukkueita valittaessa viimeiseksi. Olin vahva ja poikamainen ja kirjaimellisesti olin poikien kanssa välitunneilla tukkanuottasilla ja jälki-istunnossa. Ei ole kerta eikä kaksi, kun sain kuulla "eivät tytöt käyttäydy tuolla tavalla". Rakastin seikkailuleikkejä ja inhosin niitä mekkoja, joihin minun piti pukeutua aina kylään mentäessä. Inhosin kroppaani, johon alkoi tulla naisellisia muotoja ensimmäisenä luokassani. Tuomio: olet vääränlainen

Astuin yläasteelle. Meitä oli neljän tytön sakki, jossa jokaisessa oli jotakin "vikaa". Ulkopuolisten silmin olimme se rillijengi, kun meillä kaikilla oli silmälasit. Edelleen sain kuulla olevani liian iso. Ja norsuksi lasikaupassa oloni tunsinkin. Olen aina ollut kohtalaisen pitkä ja varsin roteva rakenteeltani. En ole koskaan ollut siro tai sulava, ennemminkin kömpelö tapaturmailija, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Inhosin kroppaani entistä enemmän ja pukeuduin ajan muodinkin mukaisesti väljiin vaatteisiin. Halusin olla niin huomaamaton kuin mahdollista. Tuomio: olet vääränlainen

Ruokavaliokin oli toki rempallaan. Yksihuoltajaäiti ei pienillä tuloillaan pystynyt tarjoamaan aina terveimpiä mahdollisia ruokavaihtoehtoja ja meillä on aina iloittu, surtu ja onnistuttu ruuan kanssa. "Ostetaan jotakin hyvää, kun kokeesta tuli huono/ hyvä numero/ nilkka revähti/ äiti sai palkankorotuksen."

Kun näin jälkikäteen miettii lapsuuttani ja nuoruuttani, itku meinaa päästä. Kunpa edes joku aikuinen olisi sanonut ääneen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Olen aina kärsinyt huonosta itsetunnosta, kulkenut hartiat vähän lysyssä ja pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Mutta ei lapsuuteni pelkkää kurjuutta ollut. Äitini kasvatti minuun jo lapsesta ajatuksen, jota kannan vahvasti tänäkin päivänä. "Nainen pystyy kaikkeen mihin mieskin, paitsi siittämään lapsia." Olen kantanut kahdenkymmenen kilon perunasäkkejä, vaihtanut autoon renkaat (yksin), tehnyt raskaita remppahommia. Ne ovat olleet minulle luontaisia juttuja, mutta aina ennen ajattelin, että minun pitäisi olla heiveröinen ja naisellisempi. Eihän nuo hommat naisille "kuulu". Pitäisi olla sitä-tätä-ja-tuotakin, mutta en tuntunut ikinä mahtuvan siihen muottiin, jonka ulkopuoliset minulle asettivat. Tuomio: olet vääränlainen

Kuten olen aiemmin kertonut, ensimmäinen vakava parisuhteeni oli psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa. Joka sai tallottua itseluottamukseni nollaan, kun sain jatkuvasti kuulla, etten ole yhtään mitään. Kontrolli ylettyi lähes kaikkeen elämäni osa-alueisiin. Paitsi ruokaan. Se oli ainoa asia, jota pystyin itse hallitsemaan. Se antoi voiman tunnetta, kun selvisi opiskelupäivästä kahden omenan voimin. Että näki, miten kilot karisivat vauhdilla. Että pystyi menemään maha kurnien nukkumaan. Että jaksoi käydä kymmenen kilometrin lenkillä syömättä. Kun opiskelijaterveydenhuollon terveydenhoitaja riisutti minut alusvaatteisilleen ja talutti kokovartalopeilin eteen, en silloinkaan nähnyt itseäni. Tai näin sen ruman tytön, jolla oli iso kroppa, ruma nenä ja liian leveät reidet. Tuolloin lähestyin jo alipainon rajaa. Hukutin pahan oloni ahmimiseen, ja elin sitä seuraavan viikon parinsadan kalorin päiväannoksilla. Halusin huutaa: "Olenko nyt vihdoin sopiva? Kelpaanko nyt?" Tuomio: ikuisestiko vääränlainen?

Sain kyllä positiivista kommenttia kaventuneesta olomuodostani, mutta kukaan ei nähnyt sisälläni huutavaa hätää. Mitä nuo kaikki vuodet tarkoittivat? Että vihasin, rääkkäsin ja rankaisin kroppaani.

Olen kipuillut kroppani kanssa koko elämäni. Kymmenisen kipeää tapaturmaa, joiden jälkiä korjattiin leikkauksella 2008. Kun esikoiseni sektoitiin, ajattelin, ettei viallinen kroppani osaa edes synnyttää. Kun imetys ei sujunut keskosena syntyneen vauvan kanssa, koin itseni vielä kaiken lisäksi vielä kelvottomaksi äidiksi. Koin, että kroppani on pettänyt minut niissä asioissa, joiden pitäisi tulla luonnostaan kaikille naisille.

Palataan viime syksyyn. Viime syksynä jatkuva kipu saapui seuralaisekseni. 24/7 se muistutti, että kropassani on (taas) jotakin vikaa. Samaan aikaan alkoi oireilla useampikin kohta ruumiissani. Käännyin sisäänpäin. Minulla ei ollut halua tai voimia juuri tavata ihmisiä. Tai kun tapasin, vedin naamalleni naamarin, että kaikki on ihan hyvin. Hammasta purren puursin eteenpäin. Kotona kiukkusin pahaa oloani ja koko perhe voi pahoin.

Syksyn pimeimpinä hetkinä romahdin. Minulle oli vaikeinta myöntää, etten enää kivuiltani pysty tekemään normaaliin elämään kuuluvia juttuja. Samaan aikaan sain kuulla ihmettelyjä, että miten suustani tulevat sanat (kuinka kipeä olen) eivät yhtään täsmää sen kanssa, miten hyvältä näytän ulkoisesti. Piilotin kipujen kanssa valvomisen aiheuttamat tummat silmänaluset ja kirjavan ihonsävyni meikin alle. Punoittavat silmät piiloutuivat silmätippojen ja vahvojen silmälasien taakse.

Lopulta päädyin leikkauspöydälle. Kaksikin kertaa. Ensin leikattiin käsi, sitten lonkka. Seuraavaksi on edessä toisen käden leikkaus.

Olen paljon kuullut sitä, miten tilannettani voivotellaan. "Voi kun sulle nyt on kertynyt niin paljon kaikenlaista kremppaa. Ethän ole edes vielä nelikymppinen. Minun niin käy sääliksi sinua." Nämä puheet saivat minut hermostumaan. Mietin miksi. Ensimmäinen askel tässä taipaleessa oli se, että tajusin ettei se voivottelu tai säälissä rypemin auta asiaa yhtään, vaan "Näillä mennään, mitä on annettu. Yritän tehdä elämästäni parhaan mahdollisen näillä pelimerkeillä, joita syntymässä sain."

Koen tämän koko leikkaussarjan paljon isompana juttuna kuin vain sarjana ortopedisia leikkauksia. Varsinkin, kun saman vuoden aikana on näitä pysäyttäviä hetkiä ollut useampikin. Läheisten vakavia sairastumisia. Tuntuu, että elämä on huutanut "hei, etkö tajua, nyt on vihdoin aika muuttaa elämäsi suunta!" Tällä kaikella on paljon isompi merkitys. Olen usein kertonut, että olen varsinainen jääräpää. Koen, että elämä halusi nyt pysäyttää kunnolla. Jos tätä terveyshässäkkää ei olisi tapahtunut, en olisi tuskin pysähtynyt nytkään. Elämä halusi pysäyttää ajattelemaan, koska elin onnetonta elämää itsessäni. Pysäyttää miettimään omaa elämääni, mitä ja miten voisin olla ja elää toisin. Onnellisena, tyytyväisenä. Pysäyttää kuuntelemaan, mitä se kroppa ja ennen kaikkea pää kaipaa ja tarvitsee. Miten pääsisin vihdoin sinuksi oman kroppani kanssa.

Elämä haluaa opettaa rakastamaan tätä tomumajaani sen rankaisemisen ja vihaamisen sijaan. Elämään parasta elämää minuna. Omannäköistäni, ei verraten mihinkään muotteihin tai malleihin. Kroppani on kaunis. Naisellisen muotoinen, vahva ja hyvin toimiva. Elämä halusi opettaa, että kiirehtimällä ei useinkaan saavuteta parasta tulosta. Että huumorilla pärjää pitkälle ja positiivinen elämänasenne kantaa  yli vaikeidenkin päivien. Ja tärkeimpänä: että minä olen hyvä ja arvokas juuri tällaisena kuin olen. Että sille kannattaa tehdä hyvää. Syömishäiriöiselle tämä on ISO juttu. Että olen löytänyt sisäisen varmuuden omasta polusta (entisen epävarman neurootikon sijasta).

Olen onnellinen, että olen vihdoin löytänyt oman tapani elää ja olla. Minun ei tarvitse enää ylisuorittaa, saada täydellistä lopputulosta, joka aiemmin on johtanut (kahteen) burnoutiin. Ei tarvitse ylianalysoida ja uhrata voimavaroja turhalle murehtimiselle. Olen oppinut olemaan välittämättä muiden (mahdollisista) mielipiteistä. Olen löytänyt terveen itsevarmuuden ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen vihdoin löytänyt itseni. Ja se mitä olen löytänyt, tekee minut äärettömän onnelliseksi. Surettaa vain, että tässä piti miltei neljäkymmentä vuotta kipuilla asian kanssa, ennen kuin elämä pakotti pysähtymään.

Ja ennen kaikkea olen vihdoin tajunnut, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Ei se titteli, ei suoritus, ei se "Elise jaksaa ja pystyy kaikkeen" -leiman toteuttaminen. Että uskallan myös puhua negatiivisista tunteista ja sanoa EI tai etten kykene/ halua/ pysty. Mutta toisaalta kaivan myös positiivisen mustimmastakin mustasta. En jaksa enää ainaista valitusta. Uskallan avata suuni, jos joku asia mättää. Ja tarttua toimeen, jos huomaan jonkun parannettavan asian. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, saan vastoinkäymisistä voimaa. Se tärkein on oma sisäinen hyvinvointi, kuupan sisällä ja kropassa. Se, että on sinut itsensä kanssa. Se heijastuu kaikkeen.

Tärkein opetukseni omille lapsilleni on se, että he ovat arvokkaita ja hyviä juuri sellaisena kuin ovat. Ainutlaatuisina, omina kauniina persooninaan.

Lopuksi vielä uuden elämäni teemabiisi: