maanantai 30. joulukuuta 2013

Ajatuksia vuodentakaisia

Hieman yli vuosi sitten tehtiin inseminaatio, jonka tulos tuhisee tuolla sohvalla parhaillaan. Jännäsimme ja kirjaimellisesti vietimme piinapäiviä odottaessaessamme päivää, jolloin voisin tehdä testin. Tein sen uutena vuotena. En osannut ajatella, että mökillä muiden katsoessa uuden vuoden ohjelmaa, testiin piirtyi haalea haamu. Isämieshän tätä ei edes uskonut ensin todeksi. Vasta, kun pääsin kotiin seuraavana päivänä, ja tein digitestin, jossa luki "Raskaana 1-2 viikkoa", hänkin uskoi, että ensimmäinen inseminaatio onnistui.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta jotenkin seurattuani läheltä vuosikausien lapsettomuutta, rankkoja lapsettomuushoitoja ja adoptiotaivalta, koen tietynlaista syyllisyyttä siitä, että meillä homma meni näinkin kivuttomasti. Toki ehdin kipuilla toisen lapsen antaessa odottaa itseään, ja tuntea palasen siitä surusta, jonka kanssa lapsettomat joutuvat elämään. Siksi tiedänkin, miten kuluttava ja satuttava se kalvava tunne sydänalassa on, enkä toivoisi sitä kenellekään lähimmäiselle.

Nyt, kun poika on kolmekuinen, alkaa rutiini ja arki kahden lapsen perheenä löytää uomaansa. Vieläkin minusta tuntuu hassulta puhua "lapsista" yksikön sijaan. "Kahden lapsen perhe" tuntuu vieläkin terminä vieraalta, samaten minä "kahden lapsen äitinä". Jotenkin en ole sisäistänyt sitä, että nyt perheemme on valmis. Olen vain äärimmäisen kiitollinen, että rinnallani on maailman paras mies, jonka kanssa jakaa elämää, niin myötä- kuin vastamäessä. Hänen vuokseen haluan olla päivä päivältä parempi vaimo ja äiti. Paljon riittää vielä työnsarkaa sillä rintamalla, mutta hei, sitähän varten elämä on. Kasvamista ja kehittymistä.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Atopialandiasta päivää

Lapset ovat erilaisia. Sen olen huomannut jo nyt. Aino on aina ollut todella hyväihoinen. Vauvana ei tarvittu talkkia tai rasvaa. Iho oli kaunis, eikä mitään vauvanäppylöitäkään (vauvarokko poislukien) ole iholla ollut. Toki isompana pylly paloi, kunnes löysimme syylliset vehnän ja rukiin.

Nyt perheen kuopus on kuitenkin paljastunut atoopikoksi. Iho kuivuu aika lailla ja sitä pitääkin rasvata joka ikinen päivä, jos ei halua raajojen ja vatsan alueen hilseilevän. Onneksi olen löytänyt hyvät rasvat, joita pyydän 4kk lääkärineuvolassa reseptillä. Rasvoja kun kuluu ihan kiitettävää tahtia. Nyt, kun meidän huushollissa myös pienin alkaa pian syödä lusikkaruokia, äitiä vähän jännittää. Mahtaako atopian seurana tulla ruoka-aineallergioita, kun tiedän ihon olevan suoliston peili. Se jää nähtäväksi. Allergisen lapsen äidiltä kuulin hyvän vinkin pitää ruoka- ja oirepäiväkirjaa, jotta mahdollisista syyllisistä (= oireiden aiheuttajista) saadaan mahdollisimman nopeasti kiinni.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu(nalus) Ellin tapaan

Tänä jouluna yritin välttää kaiken (mahdollisen) stressaavan. Aiempina jouluina olen stressannut lahjoista, tarjottavista ja kokattavista sekä tottakai siivoamisesta tai vähintään siitä, etten ole joulumoodissa. Nämä olivat minun keinoni saavuttaa tämä stressitön olotila:

1. Kävimme kauppahallissa ostoksilla heti sen avauduttua aamulla. Näin vältimme pahimmat ruuhkat ja saimme shoppailla itse Tarja Halosen seurassa.

2. Jouluruuat kokkasi poron paistia (meille ei tänä vuonna tullut kinkkua) lukuun ottamatta jonkun muun äiti. Minä leipaisin sentään torttuja ja pipareita yhdessä Ainon kanssa. Äitini toi meille joulukakkuja ja -leipiä, löytyipä niitä lahjapaketeistakin. Vaikka nautin leipomisesta, enemmän nautin kiireettömästä ajasta lasteni ja Isämiehen kanssa. Ehtii sitä väsätä sen seitsemän suklaakakkua (tai 11, kuten yhtenä jouluna tein lahjoiksi) myöhempinäkin jouluina.

4. Minua ei erityisemmin houkuttele kaupassakäynti tänä päivänä. Etenkin joulun alla, kun kaupat ovat täynnä kiireisiä ja kireitä kanssakulkijoita. Me tilasimme ruuat toimitetuksi kotiovelle Prisman Kauppakassin kautta. Olen valmis maksamaan kymmenen euroa siitä hyvästä, että joku keräilee tuotteet ja kantaa ne viisi kauppakassia eteiseemme.

5. Joulusiivousta ei tarvitse tehdä. Joku viisas on sanonut: kaappi tarvitsee siivota vain, jos aikoo asustaa joulunpyhät kaapissa. AMEN!

6. Joululahjat ostin suurimmaksi osaksi netistä. Niitä ei myöskään toimitettu kovin ruuhkaiseen lähipostiimme, vaan pitkät aukioloajat omaavaan lähikauppamme SmartPostiin. Joitakin lahjoja ei saanut netistä. Esim. äitini saa valita itselleen uuden talvitakin alennusmyynneistä, minä toimin maksajana.

Vierastan joulun kaupallisuutta. Pilipompeli-jouluversiot joulukappaleista vain ärsyttävät, ja pyrinkin välttelemään kauppakeskuksia marraskuusta lähtien. Minun jouluni muodostui jo lapsena kiireettömästä yhdessäolosta läheisten kanssa, jolloin sylejä ja haleja riitti, hyvää ruokaa ja naurua samaten. Perinteiseen kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen en "suonissani on elohopeaa" -taaperomme kanssa viitsinyt tällä kertaa lähteä. Tänä vuonna vietämme joulua kotosalla, kun mustaa joulua luvattiin niin tänne kuin mökillemmekin.

Tämä on mulle oikeasti ISO juttu. Uskallan sanoa ENTISENÄ perfektionistina ja suorittajana en tunne tästä huonoa omatuntoa. Kaikkea ei tarvitse, jaksaa tai osata tehdä itse.

Lopuksi erinomainen sovitus eräästä lempijoululaustani:

lauantai 21. joulukuuta 2013

Ystäviä ja ystäviä

Olen viime päivinä miettinyt paljon ystävyyttä. Välillä tunnen itseni paskaksi ystäväksi, kun en jaksa iltaisin lähteä riekkumaan kyläilemään kavereiden luo. Tuntuu siltä, että kaikki ihmettelevät sitä "miten te VOITTE mennä kahdeksalta nukkumaan?". Voimme hyvinkin. Jotta pystyy nousemaan lasten takia kahden tunnin välein koko yön JA nousemaan klo 05 ylös aloittelemaan uutta päivää.

Enivei. Välillä tunnen huonoa omatuntoa, kun sosiaalinen elämä on kutistunut. Kun arkipäivisin pyykätään koneellinen tai kaksi, viikonloppuisin määrä kasvaa viiteen - seitsemään. Yritän tehdä ruuan aina päivän aikana illaksi valmiiksi, mutta aina sekään ei onnistu. Arki-iltoina käydään uimassa, saunassa, siivotaan, leikitään lasten kanssa. Viikonloppuisin taas siivotaan, kokataan, yritetään ulkoilla vähintään kerran-kaksi päivässä taaperon kanssa, käydään kaupassa. Peruskauraa.

Olen huono soittaja. Inhoan puhelinta soittovälineenä. Tunnustan. Jos voin hoitaa asian kasvotusten tai kirjoittamalla, hoidan sen siten. Vain pakon edessä soitan. Ja kun tiedän, että joudun lukittautumaan vessaan puhelun ajaksi, jotta kuulen, mitä vastapuoli sanoo. Tai sitten joudun pian lopettamaan "taapero maalaa vesiväreillä vessan ovea, mun on mentävä, mooooi!".

Mutta eräs case sai miettimään ystävyyttä erityisesti. Eräs kaveri juuri valitti Naamakirjassa, ettei saa "naapurin sinappikoneen huudolta nukuttua". Hänen yksi toinen kaverinsa kommentoi jotakin omakohtaisesta pahasta koliikista. Minä kommentoin, että kerrostalossa aina kuuluu naapurista jotakin ja jos tällä lapsettomalla ystävälläni on joku patenttikeino, miten hiljentää raivokohtauksen saanut uhmaikäinen tai vatsaansa itkevä vauva, otan ne mielelläni vastaan. No, mitä tekee kaveri? Poistaa koko postauksen ja samalla blokkaa mut julkaisuistaan. Jepjep, hyvää joulua vaan sinnekin. Mietin, että näinkö toimii ystävä? En itse asiassa vetänyt hommasta palkokasvia nenään, vaan lähinnä vain ihmettelin moista. Pikkusieluisuutta.

Kuitenkin välillä haluaisin jutella vain aikuisten asioita. Hetken. Ettei tarvitsisi hetkeen ajatella kakkavaippoja, ruokailuja tai taaperon ohjeistamista/ kieltämistä. En jaksa juuri nyt kuitenkaan lähteä. En nyt. Älkää silti rakkaat unohtako minua. Te olette minulle yhtä tärkeitä kuin ennenkin.

Olipa sekavaa hajatelmaa. Anteeksi, poistun takavasemmalle.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Vauvoja, vauvoja

Eilen saimme Isämiehen kanssa kuulla ilouutisen: ystäväpariskunnallemme on tulossa juhannusvauva! <3 Ihanaa. Tänään kaverini oli synnytystapa-arviossa ja ulkokäännöksessä. Nyt jännätään, pysyykö vauva käännettynä ja milloin hän mahtaa ulkoistaa itsensä. Täällähän on varsinainen kisastudio pystyssä. Mä jotenkin elän kaverien raskauksissa ja synnytyksissä tosi vahvasti mukana.

Kun hehkutin vauvauutista Naamakirjassa, yksi irvileukakaverini ehti jo kysellä, että en kai minä ole raskaana. Aika moni (naispuoleinen) kaverini tykkäsi, kun vastasin En TOD.!!

Mä olen onnellinen näistä kahdesta murusta, jotka meillä on. En haikaile yhtään lisää lapsia. Jaksan silti ihailla kauniisti pyöristyneitä vatsoja ja raskaana oleva nainen on mielestäni kauneimmillaan (vaikkei siltä tuntuisikaan). Itse en kaipaa niitä kaikenmoisia vaivoja, kolotuksia ja oloja, jotka raskaus sai aikaiseksi. Meidän perhe on nyt valmis.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kolmannesvarttinen

Oiva on nyt kolme kuukautta vanha. Juurihan tuo pötkylä syntyi! Ei vaan, synnytyksestä tuntuu olevan jo todella pitkä aika. Päivät ja viikot vierähtävät valtavaa vauhtia, mutta en valita.

Oiva on mielestään jo niin iso poika, ettei viihdy enää selällään kuin nukkuessaan. Muutoin pitää aina päästä istumaan tai ainakin saada päätä ylös. Emme toki häntä vielä istuta häntä hetkiä pidempään.

Vaikka sisaruksia ei saisi verrata, minkäs sille mahtaa. Siinä, missä Aino sai aina neuvolasta haukkuja lihasjäntevyydestään, pikkuveli pistää parastaan ja tönötti pää pystyssä jo ensimmäisen kuukauden neuvolassa. Sen verran topakasti hän nappaa lelukaaren leluista kiinni ja kääntyy selältä kyljelleen, että hän myös lähtenee liikkeelle siskoaan aiemmin. Milloin, se jää nähtäväksi. Kova hinku hänellä olisi jo eteenpäin. Sen huomasi terveydenhoitajakin neuvolassa. Jalkoja pungetaan jo kovaa vauhtia pyllyn alle ja käsillä yritetään kiskoa kroppaa eteenpäin. Vielä ei yhteispeli aivan toimi ja sekös pientä miestä harmittaa suunnattomasti. Pistokset pistivät itkettämään ja saivat pienen väsyksi. Saa nähdä, nukutaanko tänään kerrankin puolta tuntia pidempään.

Kolmekuukautismitat ovat aika vakuuttavat: 6650g ja 64,8cm, py 42cm. Oiva on nyt samankokoinen kuin siskonsa puolivuotiaana.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Seurankipeä pätkäilijä

Enpä ole blogiparan seuraankaan ehtinyt viime aikoina. Itsenäisyyspäivän seutu tuli vietettyä pitkän kaavan mukaan mökillä kera isovanhempien. Oli ihana päästä kahden Isämiehen kanssa saunaan ja käydä kaksin kaupassa. Oli mahtavaa nähdä, miten esikoinen nautti kymmensenttisestä lumipeitteestä ja sen suomista iloista lumiukkoineen ja mäenlaskuineen.

Mutta suurin syy, miksi en ole ehtinyt blogin ääreen on tuo perheen pienimmäisemme. Hän on hereillä ollessaan varsinainen seuramies. Hän ei viihdy yksin, vaan haluaa juttelukaverin. Oivalla riittää juttua ja naurua vaikka muille jakaa. Hän on samanmoinen pätkänukkuja päivisin kuin siskonsakin aikanaan. Saan päivisin vain puolen tunnin - kolmen vartin hengähdystaukoja, joiden aikana ei kovin paljoa ehdi. Kuuluisat monen tunnin vauvojen päiväunet ovat meikäläiselle varsinainen kummastus. Oiva toki nukkuu pidempäänkin, mutta vain liikkuvissa vaunuissa. Auta armias, jos matkan varrelle sattuu yksikin pysähdys. Heti ovat tapittavat silmät revähtäneet vaunuissa auki.

Onneksi kuitenkin yöt sujuvat. Oiva menee yöunille siinä puoli kahdeksan maissa, syö kerran kahdelta ja uinuu aamukuuteen, jolloin isosiskonsakin jo herää. Varsin mallikkaasti siis. Etenkin, kun hän nukahtaa iltaisin itsekseen suukottelujen ja halien jälkeen.

Aloitimme Oivan kanssa vellit parisen viikkoa sitten, kun vastiketta alkoi mennä iiiisoja määriä. Ehdin jo miettiä, että miksi lapsi syö tunnin välein ja on väliajatkin kiukkuinen. Ei aivot ihan toimi ja vasta jälkikäteen tajusin tuon olleen kolmen kuukauden tiheän syömisen kausi. Sitä kesti neljä-viisi vuorokautta ja nyt ollaan taas palattu normisyömisiin. Oiva syö velliä aamu- ja iltapalaksi, päivällä hän saa vastiketta. Kiinteät aloittelemme neljän kuukauden iässä.

Meillä on perjantaina 3kk neuvola. Mielenkiinnolla odotan uusia mittoja (rokotuksia en niinkään).

torstai 5. joulukuuta 2013

Mitä tuo taakottaa?

Taaperomme onnistuu yllättämään, kuten olen jo monta kertaa kirjoitanut. Luulin, että kyselyikä tulisi vähän myöhemmin, mutta yleisin kysymys meillä on "mitä tuo taakottaa?". Tällöin neidillä on yleensä sormi pystyssä osoittamassa jotakin. Sitten on pitänyt yrittää selittää pienelle, miksi asia on niin tai noin. Nyt vielä kysymykset ovat helppoja, mutta auta armias, mitä lienee vielä tulossa.

Odotan sitä päivää, kun hän alkaa kysellä, miksi bussipysäkillä seisovalla miehellä on mekko ja kirkuvanpunaiset sukkahousut jalassa. Miksi (piripäissä pyörivä) setä puhuu hassuja? Miksi sitä-tätä-tuota.

Eihän tuo papupata ole hetkeäkään hiljaa. Monesti iltaisin huokaisen "olisitko edes minuutin hiljaa?". Turha toivo. Puhetta riittää vaikka toisille jakaa. (Ja todennäköisesti pikkuveikka jatkaa siskonsa jalanjäljillä. Hän on nimittäin jo nyt valtava pölöttäjä.)

Nyt uusimpana on tullut "tiäksämitä?". En voi sille mitään, että moinen lausahdus kaksivuotiaan suusta saa suupielet nykimään ylöspäin. Hoitokavereilta tarttuu kyllä pieneen kaikenlaista. Onneksi toistaiseksi vain tällaista viatonta. Eräänä aamuna tyttö olisi halunnut päälleen Hello Kitty -housut. Sanoin, ettei meillä (Luojan kiitos) ole sellaisia, ja tyttö tyytyi Muumipökiin. Mutta jännityksellä odotan, milloin alkavat ne kiukuttelut pukemisesta "haluan sen-ja-sen prinsessahameen hoitoon" jne. Ja sitä, kun ilman hänen läsnäoloaan ostetut vaatteet eivät enää kelpaakaan.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Taaperon koti-etiketti

1. Puhelin
Kun jompi kumpi vanhempi on puhelimessa, huuda taustalla joko ajan volumea lisäten. Paitsi, kun puhelimessa on kaiuttimessa isovanhempasi, joka kyselee kuulumisiasi, työnnä koko kätesi suuhusi ja mutise jotakin tai juokse karkuun. Sitten huudat naama punaisena (kun puhelu on jo päättynyt) "haluan puhua mummille".

2. Hammasharja
Harjaa hammasharjalla seinien, ovien ja jalkalistojen lisäksi kylppärin lavuaarin viemäriä.

3. Minä itse
Olen Aino, neiti Minä Itse, tahdon tehdä kaiken itse, vaikkei vielä osaakaan. Paitsi syödä. Vuoden ikäisestä olen syönyt lähestulkoon kokonaan itse, mutta ei enää. Tämä toimii myös kävellessä. Haluan kävellä kaikkialle itse, vaikka vanhemmilla olisikin kiire.Vaunuihin turvavöihin kiinnittäminen on voimainponnistus, kun reuhdon ja riehun, huudan ja vastustan sitä raivokkaasti. Sitten, saan kävellä itse, huudan hän sata kertaa: "kyytiin".

4. Pissa
Pissaan toki lattialle (etenkin kun jalassa on harkkahousut) ja hypin syntyneessä lätäkössä yhtä innoissasi kuin kumisaappaat jalassa ulkona vesilammikossa. Ja ulkona hypin vesilammikossa etenkin silloin, kun jalassa ei ole kumppareita.

5. Pidä huoli vuorokausirytmistä
Herää viideltä (vaikka voisin nukkua seitsemään). Teen päiväunille menosta näytelmäkappaleen, johon kuuluu draamallista itkua, hampaidenkiristelyä ja raivoamista. Kunnes vihdoin nukahdan. Sitten mänttipää-vanhemmat tulevat vielä herättämään (jottei kivaa näytelmää olisi edessä myös ilta-aikaan).


torstai 28. marraskuuta 2013

Raameja ja rakkautta

Olen viime päivinä miettinyt, millainen vanhempi olen. Välillä olen soimannut itseäni, kun olen korottanut ääntäni Ainolle turhan monta kertaa saman päivän aikana. Joskus pinnani on todella lyhyt, mutta pyydän myös anteeksi kiukustumistani ja selitän, mistä se johtuu.

Meillä mennään tarkoilla aikatauluilla. Edelleen. Ruoka on pöydässä joka päivä samaan aikaan. Ajasta luistetaan korkeintaan puoli tuntia, koska se vain toimii meillä. Samoin joka päivä mennään nukkumaan päivä- ja yöunia samaan aikaan. Telkkarista katsotaan vain Pikku Kakkonen ja sitten mennään tekemään jotakin muuta. Pöydässä syödään nätisti ja jos pelleillään tai ei syödä, mennään pöydästä pois. Hammasharjalla ei pestä lavuaarin viemäriä tai vessanpönttöä. Ruuan jälkeen sanotaan kiitos ja syödään ksylitolipastilli. Ja karkkeja hän ei saa syödä. Ulos laitetaan kumpparit ja sadeasu, jos sataa. Peruskauraa.

Mutta saa Ainokin päättää. Hän saa päättää, mitkä vaatteet laitetaan. Emme suinkaan vie häntä avoimen vaatekaapin eteen ja sano: valitse siitä, vaan hän saa valita kahdesta valmiiksi valitsemastamme asukokonaisuudesta mieluisemman. Hän saa valita, kumpaa hammastahnaa hän käyttää, Herra Hakkaraisen vai Hiiri-tahnaa. Hän saa päättää, syökö lusikalla vai haarukalla ja syökö leipää vai näkkäriä. Hän saa myös itse valita kirjan, jota hänelle luetaan. Samoin levylautasella soi yleensä hänen valitsemansa musiikki.

Eli säännöt ovat jämptit, mutta joustavat. Aina ennen ei:n sanomista nykyisin haastan itseni miettimään, voinko joustaa tässä paikassa. Tai voinko muotoilla sanomiseni niin, ettei tarvitsisi käyttää vain noita kahta kirjainta. Sen sijaan, että sanoisin vain ei, voinkin sanoa Ainon ehdottaessa lettujen paistoa nukkumaanmenoaikaan: "Hyvä idea. Mitä jos paistettaisiinkin lättyjä heti huomisaamuna, kun aamupala on syöty?" Tämä toimii meillä.

P.S. Se, että homma toimii meillä näin spartalaisen aikataulutetusti, sopii meidän perheelle. Jokaisella perheellä on kuitenkin omat tapansa elää, enkä suinkaan katso muiden tapoja yhtään väheksyen.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Yllättävä kaksivuotias

Kaksivuotias osaa välillä yllättää. Toissapäivänä hän esimerkiksi totesi minun kiivetessäni emännänjatkokselle ottamaan kaapin ylähyllyltä piirakkavuokaa: "Äiti, sinä olet tosi korkealla. Ole varovainen, ettet putoa."

Eilen hän piti säilytyspurkin kantta korvallaan, papatti ja käveli kotiamme ympäri. Kunnes pysähdyin kuuntelemaan: "Elli X täällä. Voisinko tilata Muumipastilleja. Ei, ei niitä. Minä tahdon Muumipastilleja. Voisiko mummi tulla kylään? Tein kakan pottaan."

Minä olin silmät lautasen kokoisina. Koska minä kävelen usein kotia ympäri ollessani puhelimessa, teen jotakin näennäisen tehokasta. Ja että lapsi käytti minun koko nimeäni "puhelimessa", se äimistytti eniten. Kyllä tuo kaksivee osaa olla välillä niin ihana(kin).

Pikkuveli papattaa lähes kaiken hereilläoloaikansa. Kunpa ymmärtäisinkin, mitä hän tahtoo sanoa. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko hänestä isosiskonsa kaltainen suupaltti, joka on koko ajan äänessä (vaikkei asiaa olisikaan).

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pysytkö pinnalla?

Tuntuu, että jokaisen postauksen voisi nykyään aloittaa kirjoittamalla: Taaperomme yllätti taas. Tällä kertaa en kuitenkaan toista itseäni, vaikka Aino osasi yllättää taasen.

Sunnuntaisin meillä on vuorossa aamutuiman uinti. Olemme käyneet vauvauinti Kultakalojen uinnissa siitä lähtien, kun Aino saavutti viiden kilon painorajan. Tyttö on ollut koko ajan innoissaan vedestä.

Loppuraskauden aikana en mennyt altaaseen, kun en ollut varma kohdunsuun tilanteesta. Katselin vain haikein mielin altaan reunalta tyttösen kiukkuamista polskuttelua altaassa. Sama kiukkuaminen jatkui poikasen synnyttyä kerta kerralta pahentuen. Mietin, onko mieluisasta harrastuksesta tullut epämieluisa, kun mikään uintiohjelmaan kuuluva juttu ei tuntunut kiinnostuvan, vaan tyttö kajautteli ei:tä niin pontevasti, että seinäkaakelit kajasivat. Ja Isämies sai keksiä kikkakolmosia poikineen, jotta sai taaperon viihtymään altaassa kiukkuamatta puolituntisen.

No, tänään minä painuin altaaseen tytön kanssa. Pitkästä aikaa vaihtelua minullekin. Tyttö oli esimerkillisen innokas. Teki kaiken, mitä puolen tunnin uintiohjelmaan kuului. Riemusta kiljahdellen ja innosta sylissäni hyppien. Pitkään kiukulla tehdyt sukelluksetkin luonnistuivat esimerkillisen hienosti. Kertaakaan ei tarvinnut maanitella, kuunnella huutoa tai pidellä rempovaa lasta sylissä. Tyttö jopa huudahti muutaman kerran "jipii".

Uinnin jälkeen iloinen lapsi hyppäsi monen monituista kertaa syliini "äiti, oot ihana, hyppään sykkyyn", kunnes piti kiirehtää bussille.

Mietin, onko lapsi osoittanut ikäväänsä tuolla kiukkuamisella? Että hän olisi halunnut uida minun kanssani, tehdä jotakin vain äidin kanssa? Olenko liian paljon ollut Oivan kanssa ja suonut vielä pienelle esikoiselle liian vähän huomiota ja aikaa viime aikoina?

Se jää nähtäväksi. Minä saan nauttia Ainon uimaseurasta loppuvuoden ja vuoden alusta pääsemmekin aloittamaan uinnit koko perheenä aloittaessamme sisarusuinnin. Toivon, että silloin kaikki pysymme pinnalla.

torstai 21. marraskuuta 2013

Sinulle on postia

Aino ilahtuu suunnattomasti aina saadessaan postia. Oli kyse sitten isin palkkalaskelmasta, äidin synttärikortista tai Pirkka-lehdestä. Näitä kaikkia hän siis pitää itselleen tulleena postina, jotka omitaan heti parempaan talteen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut maksumuistutuksia. Hyvä siinä on selittää laskunkarhuajalle "meidän taapero piilotti laskun". Ei mene läpi ei.

Nyt, kun joulu on tulossa, Ainoa on ollut kiva ilahduttaa postilaatikosta tursuavilla lelukuvastoilla. Nyt ollaan onneksi siinä vaiheessa, ettei hän halua niistä vielä juuri mitään, mutta kuvastojen selaamiseen lukemiseen saa menemään pitkiäkin aikoja, jotka ovat onneksi pois kodin tuhoamisesta tai muusta uhman aiheuttamista "mutsi hei, huomaatko, mitä mä teen?" (tämä tehdään kauniisti irvistäen, kun tyttö tietää tasan tarkkaan, että homma on kielletty). Ja mainoksia ei tietystikään saa heittää paperiroskakoriin. Sitten vasta syttyykin dramaattinen itkupotkuraivari "mitä minun lehti täällä tekee?". Mainioita nuo kaksivuotiaat.

Kroppa-ajatuksia

Olen viime päivinä miettinyt kroppaani tavallistakin enemmän. Toinen raskaus jätti kroppaani merkkejä, joita esikoisen odotus ei tehnyt. Toivon, että nämä merkit eivät jää pysyviksi, vaan pääsen esim. eroon tästä roikkuvasta nahkapussista säännöllisellä liikunnalla ja syömällä järkevästi. Viimeistään ensi kesään mennessä.

Muutoin suhde kroppaani muuttui toisen raskauden aikana. Mahaani ja jalkoväliäni tutkittiin niin toistuvasti ja tiheään raskauden aikana, etten osannut moista edes odottaa. Kyseltiin, miltä tämä tai tuo tuntuu, sain ohjeita ja neuvoja (jotka yritin pitää jotenkin päässäni), oli mittauksia ja tarkastuksia.

Kaikki tämä huipentui synnytykseen, jossa ensin Isämies sai katsoa synnyttävää vaimoaan kontillaan synnytysvuoteella. Eihän se tietenkään riittänyt. Jalkovälissä hääräsi ensin synnärin puolella kaksi kätilöä ja lääkäri. Kun matka vei leikkuriin, olin takamus paljaana, jalkoväli levällään ison leikkurihenkilöstön tuijoteltavana kuusi tuntia. Tokihan olen kiitollinen siitä, että elän modernissa ajassa ja että paikalla oli riittävästi verta korvaamaan menetetyt litrat.

Huomasin asenteeni kroppaani kohtaan muuttuneen viimeistään jälkitarkastuksessa. Lääkäri oli vetämässä eteeni verhoa sisätutkimusta varten. Kuivasti kuittasin: "älä suotta, noin puolet Kättärin henkilökunnasta on jo nähnyt jalkovälini. Jos muutama terveyskeskuksen työntekijä sen vielä näkee, eipä ole paljon väliksi."

maanantai 18. marraskuuta 2013

On vauvaihmisiä ja sitten on... taaperoihmisiä

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat kahteen leiriin. On ihmisiä, jotka rrrrakastavat vastasyntyneitä ja pikkuvauvoja. Heidän tuoksuaan, avuttomuuttaan ja pienuuttaan. Jotka jaksavat nuuhkuttaa pientä päätä ja silittää silkkistä ihoa loputtomiin. On ihmisiä, jotka surevat lapsen kasvamista ja alkavat kaivata masuvauvaa ja vastasyntynyttä takaisin.

Sitten on niitä, jotka nauttivat, kun sinappikone lapsi kasvaa ja hänen kanssaan voi seurustella ja touhuta jotakin. Kun vauva lähestyy taaperoikää, alkaa se aika, josta minä nautin. Moni on yrittänyt sanoa minulle: "nauti nyt, pian se on ohi, etenkin, kun kuopus on teidän viimeinen vauvanne". Mutta kun. Pidin itseäni jonkinlaisena kummajaisena tai vääränlaisena, enkä uskaltanut pitkään aikaan puhua tunteistani ääneen kenellekään. Sitten luin Emännän postauksen aiheesta ja rohkaistuin juttelemaan asiasta kasvotusten kahden kaverini kanssa (joille molemmille on pikkukakkonen tuloillaan), jotka molemmat sanoivat: "musta tuntuu kuule ihan samalta". Siinä vaiheessa huokaisin syvään: en olekaan kummajainen, vaan joku toinenkin kokee samalla tavalla. Johan helpotti.

Minä tohdin nyt sanoa sen ääneen, että kun vauva alkaa itse liikkua, ensin lattiatasossa ja sitten kävellen sekä ilmaista itseään (jopa sanoin), alkaa se vaihe, josta minä nautin eniten. Pikkuvauva-ajassa parasta on se, että se menee kohtalaisen nopeasti ohi.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Minut on kutsuttu

Lempilaulajaltani Johanna Iivanaiselta on tullut uusi levy. Isämies vei minut kesällä kuuntelemaan häntä. Uuden levyn kappaleet ovat koskettavia, Johannan enkelimäinen ääni, kauniit sävelmät ja Sinikka Svärdin sieluun menevät sanoitukset ovat kombinaatio, joka kastelee väistämättä silmäkulmat. Eräs kappale on minua puhutellut erityisesti.

Kappaleessa lauletaan näin:
"Minut on kutsuttu hymyilemään
tähän maailmaan ilottomaan
Ja valoa tuoda voin pimeään
myäs niille jonka silmät noin
suru saanut on tulvimaan
Jonka hartiat liian varhain ovat painuneet kumaraan.

Minut on kutsuttu laulamaan
siihen kutsuun vastasin
Ja siksi olen nyt tässä
mielin herkin ja avoimin
Meillä kaikilla maailmassa
oma pieni paikkamme on
Ja olla vain omalla paikallaan
se on kutsumus suunnaton."

Olen nyt kuukauden verran kappaletta kuunnellessani miettinyt omaa paikkaani. En niinkään sitä, mistä minulle (perhevapaan jälkeen) maksetaan korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Olen miettinyt omaa kutsumustani naisena ja ihmisenä.

"Pikkuveljeni" kuvasi minua taannoin näin: "Tunteellinen, herkkä, fiksu. Hän on ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua mistä tahansa ja hän on aina jaksanut olla läsnä."

Tuohon tiivistyy aika lailla se, mitä haluankin olla. Haluan olla läsnä, kuuntelevana korvana ja tukevana olkapäänä. Olen myös huomannut, kuinka suuri merkitys kannustavilla kommenteilla on. Siispä jatkan niiden jakelua entistäkin taajempaan.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Osteopaatilla

Vein eilen Oivan hoidettavaksi Lasten tähden -osteopatiaklinikalle. Klinikan pitäjä Lasse Maijala on osteopatian kouluttaja ja erikoistunut Englannissa vauvojen ja lasten hoitoon.

Klinikalla selvisi, että Oivan niskalihakset eivät niinkään ole jumissa. Kallo ja kallonpohja sen sijaan olivat kireät, erityisesti takaraivon alueelta. Oli ihana katsoa, miten levoton ja kipuileva Oiva rauhoittui hoitajan käsissä. Lasta hoidettaessa käytetään vain vähäistä, muutaman gramman painetta, oikeastaan ei painetta lainkaan. Lapsen keho on herkkä, joten normaalitilaan palautumiseen riittävät hyvin kevyet, ohjaavat tekniikat.

Lasse itsessään on karhumaisen lempeä, iso ja rauhoittava. Hän huokuu lempeää ja pehmeää voimaa, joka ei jäänyt huomaamatta. Ja se, miten näin Oivan nauttivan hänen käsittelystään, se oli niin kaunista katsottavaa, että itku meinasi päästä.

Mitä seuraamuksia hoidosta oli?
Hoidon seurauksena Oiva töräytti pantissa olleen, hervottoman suuren lastin vaippaan (kiitos taas kerran hyvin istuvalle kestovaipalle, joka ei päästänyt lastista yhtään vaatteille!!). Lisäksi hoidossa pojan silmät alkoivat lupsua kiinni eli ilmeisen rentouttava hoito oli.

Oiva nukahti kotimatkalla ja nukkui miltei neljän tunnin unet. Tällaisesta herkusta ei meidän perheessä ole saatu nauttia vielä kertaakaan päiväaikaan, vaan hän on herännyt vähintäänkin ähisemään mahaansa pari-kolme kertaa.

Iltasella lapsi oli vähän tavanomaista itkuisempi, mutta Lasse tästä varoittelikin, että kun kroppa alkaa hakeutua normaalitilaan oltuaan kaksi kuukautta "väärässä" asennossa, se saattaa aiheuttaa pientä kipuilua. Mutta muutoin näki selvästi, että Oivan pää kääntyy jo paremmin.

Käymme hoidossa ainakin vielä kerran, koska yhdellä hoitosessiolla ei asioita kuitenkaan saada täysin kuntoon. Olin niin vakuuttunut hoidosta, että todennäköisesti varaan itsellenikin hoidon vapauttamaan jumissa olevaa kehoani kivuista.

Tämä on subjektiivinen kokemukseni osteopatiahoidosta. En hyödy kirjoituksesta mitään, vaan toivon, että kirjoitukseni kautta joku muukin löytäisi lapselleen apua.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Oiva 2kk

Eilen kävimme Oivan kanssa kaksikuukautisneuvolassa. Strategiset mitat ovat 5785g ja 62cm, pipo 40,9cm. Aika hurja, kun Aino oli Oivan kokoinen viisikuisena. Onhan toki lapsilla syntymäkokoeroa vaatimattomat puolitoista kiloa ja 9cm.

Neuvolakorttiin kirjattiin seuraavaa: "Suloinen, paljon jokelteleva poika. Tarkka katse. Epäily maitoallergiasta."

Lähdemme Mehiläisen kautta selvittämään tuota maitoallergiaepäilyä, kun julkisella kestäisi aika liian pitkään odottaa. Kävimme tänään kehutulla allergologilla ja hänkin epäilee oireiden perusteella, että Oivalla olisi maitoallergia. Oirelitaniaan kuuluvat mm. puklaus, ihon karheus poskissa ja vatsassa, vatsanväänteet, ähinä ja öhinä sekä maidollisella vastikkeella erittäin vahvat suolisto-oireet. Ensi tiistaina tiemme vie maitoaltistukseen. Vähän pelkään sitä etukäteen, koska siellä Oiva saa Nan1:stä, johon hän reagoi kaikista voimakkaimmin. Todennäköisesti varaamme tälle todella miellyttävälle spesialistille aikaa myös Ainon kohdalla, kun hänenkin allergiansa on alkanut aktivoitua eliminaatiodieetistä huolimatta.

Tuttavapiiriini kuuluu useampia allergisten lasten äitejä, joilta olen saanut kullanarvoisia ohjeita, vinkkejä ja omakohtaisia kokemuksia. Kiitos Milla, Mervi ja foorumiäidit!

Toissapäivänä kävimme 6vkon neuvolasta saadun silmälääkärilähetteen seurauksena silmälääkärillä. Silmänpohjassa neuvolassa näkynyt varjo oli todennäköisesti vain joku silmässä oleva roska, joka heijastui silmän pohjaan. Kuten arvelinkin.

Huomenna taas tiemme vie osteopaatille Lasten tähden -osteopatiaklinikalle hoitoon. Oivalla on ollut syntymästään saakka niska jumissa. Hän pitää liian usein päätä käännettynä oikealle ja vasen puoli on jäykkä. Josko saisimme tuohon apua osteopaatilta.

Hoito tekisi minullekin hyvää. Pitäisi vain saada aikaiseksi varattua aika. Nyt kuitenkin lapset menevät edelle ja hoidetaan heidän casensa ensin loppuun. Mutta kyllä tässä alkaa kalenteri ruuhkautua kaikenlaisia aikoja varatessa. Miten niin (äitiys)lomalla? Salapoliisityötähän tämä on!


tiistai 12. marraskuuta 2013

Tuttiasiaa

Ainolle ei aikoinaan saanut antaa tuttia. "Ettei keskosen imuote häiriinny". No, mepä toteltiin kiltisti, ja tarjottiin tuttia ekan kerran vasta parikuisena. Eipä se enää kelvannut. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun sain kommentteja esim. bussissa "mikset anna huutavalle lapselle tuttia?". Ja kun kerroin, ettei lapsi suostu syömään tuttia, sain silmänpyöräytyksiä vastaukseksi. Ainolla on sen sijaan ollut turvaharso, joka vieläkin kaivetaan yöunille kaveriksi ja jota kaivataan, jos touhukas lapsi saa kolhun.

Kuopus on toista maata. Jo alkupäivinä huomasimme, että Oivan imutarve on valtava. Aluksi tarjosimme pikkurillejämme imettäväksi, mutta kun sormesta alkoi lähteä nahka, oli pakko tyrkätä tutti tilalle.

Suhtaudun tuttiin vähän kaksijakoisesti. Onhan se kätevä. Mutta. Olen jo pariin otteeseen teräväsanaisesti toppuuttanut äitiäni, joka olisi Oivalle tunkemassa tutti KOKO ajan suuhun. Jos lapsi on tyytyväinen tai nukkuu, ei sitä tuttia tarvitse koko aikaa lussuttaa. Etukäteen asioita jännittävänä mietin jo, miten mahtaa tutin vieroituksen kanssa aikanaan käydä. Onneksi siihen on vielä aikaa ja ilman tuttiakin osataan olla.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Yllätysjuhlintaa

Perjantaina Isämies tuli töistä kotiin ja kertoi, että äitini tulee hoitamaan Ainoa. Sen tiesinkin, koska tarkoituksenamme oli mennä juhlistamaan puuhääpäiväämme päivällisen merkeissä. No, kun äitini tuli, mies sanoi, että äitini vie Ainon mukanaan. Olin tuossa vaiheessa ihan ihmeissäni, eikä vähän hitaalla käyvät aivot oikein rekisteröineet asiaa. Sitten mies sanoi, että pakkaisin mukaan myös yöpymistarvikkeet. Ah, Aino lähtee äitini mukaan + meille yötarpeet mukaan. Hitaasti alkoi raksuttaa = emme siis mekään viettäisi yötä kotona.

Pakkasin nopeasti kaikki tarvittavat mukaan ja sitten huristimme taksilla kohti keskustaa. Taksi kaartoi hotelli Tornin eteen. Taisi tämän emännän hymy olla aika korvasta korvaan, kun astelimme sisälle. Isämies oli varannut meille kauniin huoneen, josta kelpasi ihailla syksyistä maisemaa. Kun saimme tavarat sisään, oli aika lähteä illalliselle alakerran ravintolaan. Herkuttelimme Chef's Menun eli alkuun ihanan valkosipulista katkarapukasaria, pääruuaksi paistettua kuhaa appelsiinikastikkeella/ pippuripihviä sekä jälkkäriksi ihanaa karpalo-uunijäätelöä. Kuten tarjoilijallekin sanoin, harvoin saa syödäkseen sekä visuaalisesti että makuelämyksellisesti jotakin niin täydellistä.

Sitten kipusimme hotellihuoneeseen (oikeammin meidät sinne kuljetti ihanan tunnelmallinen vanha hissi) ja painuimme unten maille. Kyllä, silmäluomet painuivat väkisinkin kiinni jo ennen iltauutisia. Maha täynnä oli ihana köllähtää Rakkaimman viereen mahtavaan sänkyyn. Oiva kun uinua tuhisteli jo omassaan.

Aamusella oli mahtava herätä, kun poikkeuksellisesti aamusyötön jälkeen saimme ottaa vielä uudet tirsat. Kotona kun Aino pitää huolen siitä, että viiden/ kuuden syötön jälkeen ei meidän huushollissa enää nukuta. Oli varsin virkistävää herätä vasta puoli kahdeksan ja suunnata aamiaiselle. Se vasta nautinto olikin. Tuoretta leipää, täydellisen rapeaksi paistettua pekonia, tuoretta melonia ja ananasta, croissantteja ja lista voisi jatkaa. Tarjoilun kruunasi pöytään tuotu kannu makuni mukaan haudutettua irtoteetä.

Täytyy sanoa, että tuo hotellivisiitti virkisti mieltä ja kehoa. Teki todella hyvää kokea jotakin noin ihanaa kaikkien vastoinkäymisten ja rankkojen aikojen jälkeen. Nyt on taas enemmän virtaa jaksaa arkea. ISO KIITOS rakas Isämies, ihanasta yllätyksestä! Suosittelen kaikille lämpimästi irtiottoja arjesta. Oli se tapa millainen tahansa. Oli myös ihana tavata Aino yön jälkeen, häntä kun ehti olla jo kova ikävä, vaikka myönnän, että oli mahtavaa saada syödä illallista ilman yhtään ainoaa Ei-sanaa tai keskeytystä.

Vastapäätä Tornia on Patisserie Teemu & Markus. Sieltä nappasin isänpäiväkakuksi herkullisen saksanpähkinä-suklaamoussekakun. Suosittelen sitäkin lämpimästi!

torstai 7. marraskuuta 2013

Isänpäivää

Isänpäivä on pian ovella. Siitä muistuttaa useat sähköpostit, joissa ehdotellaan sopivia lahjoja isälle. Kävin ehdotuksia läpi.

iPad - ei perhevapaalla olevalle taloudellisesti mahdollista, vaikka tabletin hankinnasta on meidän perheessä puhuttu jo pitkään
Goretex-ulkoilupuku  - tarpeellinen esikoisen kanssa ulkoillessa, mutta hintaluokka tässäkin vähän turhan kova
Kalsarit tai sukat - eivät mielestäni sovi lahjaksi
Pyjama - hänellä on jo
Musiikki - Esikoinen tahtoo kuunnella pääasiassa kotona ollessaan joko Muumi- tai Rölli-levyä. Sinne ei juuri mahdu suurten yhteisten suosikkiemme Johanna Iivanaisen sulosävelet tai pitkään odotettu Kolmannen Naisen uusi lätty.
Kirja - missä välissä hän sitä lukisi? Esikoisen mentyä nukkumaan? Ei, silloin on aika ummistaa omat silmät. Esikoisen päiväunien aikaan? Kts. edellinen vastaus. Työmatkalla bussissa? Ja laatta edessä istuvan niskaan taattu. Ei siis kirjaa(kaan).
Hieronta tms. hemmotteluhoito - Isämies kutiaa niin kovasti, ettei kannata. Jalkahoitoon hänet saisi pakottaa, kasvohoito vaatisi jo aseen ohimolle.

Tänä vuonna, kun samana viikonloppuna vietetään sekä avioliittomme viisivuotispäivää että isänpäivää, on kuitenkin ajankohtaista miettiä jotakin lahjaa. Isämies lukee satunnaisesti blogiani, joten enpä kirjoitakaan lahja-aatoksiani tänne, ehkä sitten jälkikäteen. :-)

Jarkko Tontti kirjoitti erinomaisen kolumnin Hesariin. Se muistutti taas omasta isättömyydestä (isälleni en ole olemassa). Kolumni pisti taas kerran miettimään, miltä minusta mahtaa tuntua, kun aikanaan kuulen tuon miehen, jolta olen puolet geeneistäni perinyt, siirtyneen ajan toiselle puolen? Surua? Tuskin.

Kun oma isäsuhteeni on mitä on, sitä suuremmalla syyllä nautin oman aviomieheni erinomaisesta isyydestä. Se tuntuu hoitavan omiakin haavojani vuosien takaa. Kun näen, miten hän jaksaa (minulta jo aikoja sitten pinna palaneena) touhuta uhmailevan Ainon kanssa (vaikkakin joskus hampaitaan kiristellen), miten hän hoitaa tunnollisesti myös kuopuksen yösyöttöjä ja muita hoitotoimenpidellisiä askareita, miten hän juttelee lapsille, laulaa jopa iltalaulun tai tanssii, sydämeni sulaa. Isämies rok <3

tiistai 5. marraskuuta 2013

Terapiassa

Meidän öistä on tullut entistäkin vaikeampia. Toissayö oli kaikista pahin, en nukkunut silmäystäkään puoliyön jälkeen. Oiva ei itke, mutta ähisee ja önisee vatsaansa niin äänekkäästi, ettei minulla ole toivoakaan (edes korvatulppien kera) saada nukutuksi hänen vieressään. Mulla alkaa hajota pää. Ja tunnen itseni huonoksi mutsiksi, kun en jaksa noita yövalvomisia, vaan olen tosi uupunut ja muutoinkin lyhyt pinna on tosi kireällä Ainon uhmailuiden kanssa. Tänään äitini tulee kylään, jotta mä pääsen tunniksi nukkumaan. Oiva kun nukkuu vain torkkuja päivisin, enkä niiden aikana pääse itse oikaisemaan elintärkeille päikkäreille.

Eilen kävimme pienen miehen kanssa vyöhyketerapiassa Organic Spirit -hoitolassa, jossa kävin vauvahierontakurssillakin Ainon ollessa Oivan ikäinen. Olen hyödyntänyt silloin saatuja oppeja Oivan hieronnassa, mutta ne eivät ole riittäneet. Lisäksi Aino nauttii edelleen hieronnasta, ja osaa sitä ihan itsekin jo pyytää.

Terhi tutki pojan ja löytyihän sieltä vatsavaivojen lisäksi kaikkea muutakin. Pojan niska on aivan jumissa ja olen huomannutkin, että hän tykkää pitää päätään oikealle käännettynä. Lisäksi lonkankoukistajat ovat kireät ja koko suoliston alue oireilee jalkapohjissa (jossa on vastineet kaikille sisäelimille). Hoitaja käsitteli kaikki kipeät alueet ja samalla opetti hieronnan minulle. Oiva-parka oli eilen illalla todella itkuinen, mutta yö meni yllättävän hyvin. Toivottavasti tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Jatkan pojan hierontaa kolme kertaa päivässä ja toivon, että siitä on pojalle apua.

Lisäksi nyt on kokeilussa täysin maidoton vastike, kun Terhi epäili pojan perineen herkän suolistoni ja Oivalla olevan maitoallergian. Jos tuo vastike vie ähinät ja puhinat pois, varaan asap ajan erikoislääkärille jatkotutkimuksia varten, jotta saamme vastikkeeseen KELA-korvattavuuden.

Huh, enpä olisi uskonut, että meidän rakkaalla pikku-ukolla olisi näin hankala alku. Onneksi räkätauti on sentään tajunnut vaihtaa maisemaa ja minäkin olen toipunut (keuhkoputken- ja poskiontelotulehduksesta), kiitos antibioottikuurin. Viikonloppuna huomasin ranteeni kipeytyneen ja nyt ranteeseeni on pesiytynyt jännetupin tulehdus. Jepjep. Otin heti siihenkin hoidon käyttöön, ettei se menisi enää yhtään pahemmaksi.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kestoilutrendejä meillä ja muualla

Lempikestovaipparyhmässäni NaamaKirjassa oli puhetta, miten vaippatrendit ovat isossa maailmassa vähän erilaiset kuin kotomaassa. Itselle ei jostakin syystä ollut tullut moinen edes mieleenkään. Täällä tykätään retroista kuoseista, joille minun sydämeni ei suuremmin syki. Itse pidän vaipoissa enemmän toimivuudesta kuin lapsekkaista kuoseista. Ja retrovärit, sinapinkeltainen, ruskea ja tummanvihreä, yöks. Tärkeintä on se, että vaippa istuu ja täten pitää lapsen päällä. Lempivaippani ovatkin useimmiten yksivärisiä, mutta löytyypä niitä jopa muutama raidallinenkin versio. Mieluummin laitan istuvan vaipan päälle, koska eihän sitä vaippaa vaatteiden alta näe, kuin vaihdan tunnin välein kivan näköistä, falskaavaa vaippaa.

Mutta jenkkiläiset ovat hurahtaneet seuraavankaltaiseen överivaippoihin, joita katsellessa pääsi kieltämättä naurunpyrskähdys jos toinenkin. Mitä pidätte?


torstai 31. lokakuuta 2013

Uusia ja vanhoja suosikkeja

Nyt tämän blogin genre laajenee. Ajattelin esitellä seuraavaksi omia meikki- ja ihonhoitolemppareitani. Ihoni on vissiin aika tavallinen suomalainen nassu. T-alue rasvoittuu ja näppylöi, muualla on pintakuivuutta ja jopa couperosaa. Lisämausteensa antaa peruskalpea iho, joka ei rusketu juurikaan edes kesällä. Ja vielä mainostettakoon, että suhtaudun tuotteiden hypetykseen hyvinkin ennakkoluuloisesti, olkoonkin, että listalle on päässyt myös niitä hehkutettujakin. Kuvat lainattu netistä.

Lumenen CC-voide tekee helposti sen, mitä lakanankalpea iho toivoo. Peittää pahimmat epätasaisuudet ja luo illuusion tasaisemmasta ihosta. Plussaa sopivasta sävystä ja järkevästä hinnasta.
Garnier Roll-on Anti-cernes Anti-dark circles (ah, mikä sanahirviö) peittää kilometrin kokoisiksi paisuneet mustat silmänaluset. Suosittelen lämpimästi myös silmälaseja, niillä saa hyvin kätkettyä mustat rinkulat silmien alla. Roll-on on mukava iholla ja ah, kun se tuntuu tehokkaalta oltuaan yön jääkaapissa!

Joe Blascon Red Correcting Neutralizer peittää tehokkaasti poskien punoituksen. Ehdoton must couperosapunoitukselle.
Grimas on alunperin teatterimeikkien sarja. Sarjan meikkituotteet ovat todella pigmenttisiä. Itse suosin sarjan luomivärejä juuri runsaan pigmentin takia. Myös sarjan Make-up powder -puuteri on luottoystäväni. Purkit eivät teollisella ulkoasullaan hurmaa, mutta minulle on aina tärkeintä ollut se sisin eli miten tuote toimii. Tämä pitää puutereista ihoni pisimpään mattana ja iso purkki kestää oikeasti vuosikausia.

Yhdessä asiassa en säästä, se on täydellinen silmänrajaus eli Sensai Liquid Eyeliner. Rajauksen juju on se, että siinä on sivellinkärki, johon voi pumpata tuotetta lisää tarvittaessa toisen pään nappulasta. Sivellin on tarpeeksi ohut ja tarkka ohueen rajaukseen, mutta sillä on helppo tehdä myös vahvempia rajauksia. Plussaa siitä, että siveltimeen on mahdollisuus ostaa uusi mustepatruuna ensimmäisen tyhjennyttyä.

Ecotools-siveltimet ovat meikkisiveltimien aatelia. Ecotools-siveltimissä on ideana, että niitä valmistaessa suositaan kierrätettäviä materiaaleja (sivellinten metalliosa), niissä ei käytetä eläinkarvaa vaan synteettistä taklonia (eli ne sopivat myös vegaaneille) ja siveltimien varret on valmistettu bambusta. Kaikki siveltimien muoviosat ovat kierrätetystä muovista ja ja tuotteet ylipäätänsäkin ovat valmistettuja 95 prosenttisesti kierrätysmateriaaleista tai nopeasti uusiutuvista luonnonmateriaaleista. Ekologisuus yleensä maksaa, mutta ei tässä tapauksessa.

Ihonhoito
Kun Lumene meni lopettamaan puhdistusöljynsä valmistuksen, olen etsinyt tuotteelle korvaajaa. En ole valmis maksamaan hehkutetusta Sensain puhdistusöljystä viittäkymppiä, olkoonkin kuinka ihana tahansa. Kun törmäsin viimeksi Prismassa L'oreal Sublime Glow Sensational Cleansing Oiliin, olihan se pakko napata testiin (hintaa kun putelilla oli 7 - 8€). Tuote on ihan pätevä. Öljy irrottaa kasvoilta meikin ja valuu sitten valkoisena maitona viemäriin, kun sen kastaa vedellä. Tämän jälkeen on varsinaisen puhdistusaineen (ja kasvoveden vuoro)

Bats Mild-deodorantti on luottoystäväni, varsinkin kun tuppaan hikoilemaan herkästi. Bats-tuotteet eivät sisällä alkoholia, hajusteita, säilöntä- tai väriaineita, joten ne sopivat  hyvin allergikoille ja herkkäihoisille sekä liikuntaa harrastaville. Minulla Bats mild pitää kainalot raikkaina koko päivän. Tuoksuttomuus on minulle tärkeää. Lisäksi Bats kuivuu nopeasti, eikä jätä kainaloita tahmeiksi.

Näin perhevapaalla ei ole sijoittaa suuria summia kosmetiikkaan tai ihonhoitotuotteisiin. Siispä olen enemmän kuin iloinen, että myös markettien valikoimista löytyy järkevän hintaisia ja aidosti hyviä tuotteita. Jaksan hehkuttaa Pirkan Silmänalusvoidetta vielä parin vuoden käytön jälkeenkin. Tekee sen, mitä sy-voiteelta toivonkin ja hinta ei Pirkalle tuttuun tapaan päätä huimaa. Plussaa siitä, että voiteen saa napattua mukaan kauppareissulla unohtuneen maitopurkin hakureissulla.

Seuraavaa tuotetta on somen ihmeellisessä maailmassa hehkutettu maasta taivaaseen. Kun Annakin sitä meni hehkuttamaan, menin ja tilasin sen muiden tuotteiden kanssa Hyvinvoinnin tavaratalosta. Sanoin jo Annalle, että jos tuote osoittautuu itsellä sudeksi, hän saa putelin itselleen. Mutta kerrankin hehkutus osui oikeaan osoitteeseen. Voide on IHANA! Kukapa ei tahtoisi sivellä iholleen Pihlaja-karkilta tuoksuvaa voidetta, joka saa ihon tuntumaan sametilta??


Tunnustan, suhtaudun ristiriitaisesti myös Sophie-kirahviin. Onhan se söpö, mutta se ääni... Suhtauduin myös skeptisesti hehkutettuun Sophie le Girafe -ihonhoitosarjaan, jonka ulkoasua on ollut rustaamassa upea Aino. Sain Annalta sarjan Body Lotionin ja se on mahtava lastemme syksyisen ilman kuivattaman ihon hoidossa. Oivankin säärten karheus hävisi päivässä siveltyäni häntä muutamaan otteeseen vaipanvaihdon yhteydessä tällä ihmerasvalla. Voide imeytyy todella hyvin ja tuoksu on mieto (kuten lastentuotteelta voi odottaakin). Varmasti sivelen tätä myös omaan nahkaani, jahka saan tylsät aikuisten rasvat siveltyä jemmoista ensin pois.

Tässä muutamia suosikkejani. Oliko listalla tuttuja tuotteita? Mitkä ovat sinun lemppareitasi ihonhoidossa tai kosmetiikassa?

maanantai 28. lokakuuta 2013

Juhlitaan

Eilen juhlittiin perheen pienimpämme nimijuhlia. Täytyy sanoa, että yhdistelmä toipuva äiti, jolla on sekä keuhkoputken- että poskiontelontulehdus sekä juhlavalmistelut eivät ole paras mahdollinen. Mamma on edelleen melkoisen poikki viikonlopun valmisteluista ja juhlista, vaikka ihana leipoa pitkästä aikaa ja nähdä rakkaita ihmisiä.


Eilisestä jäi ihania muistoja. Paikalla olivat rakkaita, tärkeitä ihmisiä. Suureksi harmiksemme kahta perhettä jäätiin kemuista kaipaamaan, kun syksyn tautisaldo oli kaatanut porukkaa petiin. 

Tästä lähin poikaamme kutsutaan Oivaksi. Isämies keksi nimen jo raskausaikana. Kriteereinä oli, että nimi sopii Ainon kanssa yhteen ja samoin erikoisen sukunimemme kanssa. Minulla kesti vähän aikaa sulatella nimeä. Tiesinhän, että se on myös polkupyörämerkki. Mutta mitä kauemmin nimeä makustelin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että se on sopiva nimi pojallemme. Kun näimme poikamme vastasyntyneenä, nimen sopivuus vahvistui. Nyt tuntuu ihanalta, että häntä voi puhutella omalla nimellään kaikkien kuullen. Me kun halusimme pitää nimen salaisuutena nimiäisiin asti. Toinen nimi tulee molempien puolten isovanhemmilta. Saimme nimestä positiivisia kommentteja ja poika on kuulemma nimensä "näköinen".

Kummitodistuksiin raapustettiin seuraavaa:
Aapo ja Tiina ovat Oivan kummeina luvanneet
tukea hänen vanhempiaan
Oivan kasvattamisessa
ennakkoluulottomaksi, rohkeaksi, 
valoisaksi, vastuuntuntoiseksi, ystävälliseksi
ja lähimmäiset huomioon ottavaksi ihmiseksi.

Kummien tehtävänä on opettaa Oivalle,
miten ympäristö otetaan huomioon,
kertoa, miten ahven tarraa koukkuun,
opastaa häntä tietokoneen valinnassa
ja kertoa paljastuksia isojen poikien ajatusmaailmasta
sekä

olla Oivan tukena,
kun maailma tuntuu olevan häntä vastaan,
antaa hänelle aikaansa ja kuunnella häntä 
ja neuvoa – silloin, kun hän neuvoja kaipaa.

Toinen kummipariskunta sai samanmoisen todistuksen, mutta kakkoskappale menee heidän todistuksessaan seuraavasti:
Sinin ja Petrin tehtävänä on kertoa Oivalle, 
miten järjestetään parhaat kemut,
opastaa leikkimökin portaiden korjaamisessa,
neuvoa, miten kasvatetaan naapuruston komein porkkana ja
opastaa, mikä ero on suppilovahverolla ja tatilla.

Kun juhlat olivat iltapäivällä, halusin kahvipöytään pääasiassa makeita herkkuja. Suolaiseksi palaksi valitsimme savulohi/ kylmäsavupaistikierteet. Niitä olisi mennyt enemmänkin. Helppoa ja hyvää.



Äitini ahkeroi vaaleansinisellä kuorrutuksella olevat pikkuleivät sekä lusikkaleivät (joiden tekoon oma hermoni ei riitä).

Kakun tilasimme valmiina Kakkugalleriasta. Mustaherukka-tummasuklaakakku oli suussa sulavaa, kuten Kakkugallerian herkut aina. Itse väkersin puolukka-mascarponetortun. Löytyipä pöydästä vielä tuulihattujakin. 



Iso kiitos kaikille läsnäolijoille! Erityiskiitos kummeille, äidilleni ahkeroinnista sekä Annalle ihanista valokuvista!

lauantai 26. lokakuuta 2013

Väsy painaa

Kyllähän minä tiesin, että lapsiperheessä kärsitään kroonisesta univelasta. Aino nukkuu taaperoksi hyvin, keskimäärin kahdeksasta kuuteen. Parina yönä viikossa hänen huoneessaan pitää keskellä yötä käydä tämän nähtyä painajaista. Muutoin taapero ei vaadi yöllä huomiota, vaan nukkua tuhistaa omassa sängyssään aamuun asti. Eli meidän perheessä (ei ainakaan) vielä kärsitä sängystä karkaavasta ja/tai vanhempien sänkyyn tunkevasta taaperosta. Ruksi siis seinään.

Meillä se tosin edellyttää sitä, että vanhemmat nukkuvat, kun lapsi nukkuu. Eli nämä vanhemmat nipistävät oman aikansa minimiin ja menevät itsekin nukkumaan ennen puoli yhdeksän uutisia. Pakko. Ei puhettakaan mistään aikuisten ohjelmien katsomisesta, leffoista nyt puhumattakaan. Onneksi olemme iltaunista sorttia, joten aikaisin nukkumaan meno ei tunnu vaikealta. Se mahdollistaa sen, että touhutaaperon kanssa pääsee kohtuullisen täysjärkisenä ylös tarvittaessa kello viisi.

Mutta missä ikä näkyy, on yövalvomiset vauvan kanssa. Se, missä Ainon kanssa vielä jaksoin hyvinkin nousta yöllä parin tunnin välein häntä syöttämään, ja pärjäsin päivätkin ilman päiväunia, on tilanne nyt kahta vuotta vanhempana toinen. Nyt, kun takana on masuvaivaisen vauvan kanssa valvottu yö, olo muistuttaa elävää kuollutta.

Huokaisinkin Isämiehen lähtiessä töihin, että viimeistään onneksi kuolema kuittaa univelat, jos ei muuta. Perussairauteni fibromyalgia ei tykkää huonosti nukutuista öistä pätkääkään. Joka paikkaan kirjaimellisesti koskee, pää on hatara kuin huonosti kasattu linnunpesä. Joskus minun pitää erikseen tarkistaa, vaihdoinko vauvalle vaipan vai oliko se vain hyvä suunnitelma, joka jäi toteuttamatta. Tee jää jäähtymään mukiin, leivät puoliksi syötyinä lautaselle. Yhtä aikaa kuvottaa ja on jatkuva nälkä. Onneksi silmälasit peittävät syvimmät ja mustimmat silmäpussit, ja ihon lakananvalkeudelle löytyy pelastus väripurkista.

Kyllä tämä tästä. Toivon vain, että kuopuksesta tulee yhtä hyvin nukkuva taapero kuin esikoisesta. Ja sitä odotellessa nukun päiväunet, kun vauvakin nukkuu. Muuten meikäläisen saa kärrätä pehmustettuun huoneeseen alta aikayksikön. Mutta yksin en tähän kykenisi. Siispä iso KIITOS Isämiehelle ja isoäideille, joita muistan kiittää aivan liian harvoin.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Juhlavalmisteluita ja sairastamista

Poitsu on alkanut hymyillä ja jutella oikein urakalla. Mietin jo, mahtaako hänestä tulla isosiskonsa kaltainen papupata, kun jatkuvasti hereilläollessa pitää seurustella. Hauskahan sitä on seurata, varsinkin, kun samalla väläytellään koko kasvot valaisevia hymyjä. Nuo hymyt ovat kyllä aivan mahtavia.

Eilen sattui hassu juttu. Poika nappasi kahvallisen tutin suustaan (vahingossa). Sitten naaman valaisi korvasta korvaan -hymy. Aivan kuin hän olisi nauranut: "HEI, tsekkaa mutsi, mitä mä osaan".

Täällä on sunnintain nimiäisvalmistelut kovassa vauhdissa. Tai no niin kovassa, kuin mitä nuhainen poika antaa ja oma kunto mahdollistaa. Käyn tänään lääkärissä, kun oma kunto menee vain (kaksi ja puoli viikkoa sairastettuani) pahemmaksi. Nenä vuotaa tapettiliisteriä ja keuhkot yrittävät tulla yskimisen mukana pihalle. Saapi nähdä, kotiudunko poskiontelo- ja/tai keuhkoputkentulehdusdiagnoosin kera. Ei kiva. Poika on edelleen nuhainen. Toivottavasti tauti ei olisi mennyt korviin. Täytyy seurata tilannetta.

Käytämme taas hyväksi Foodie.fm:n kotiinkuljetuspalvelua nimiäistarjoiluiden roudaamisessa. Ei tulisi mitään, että niitä pitäisi lähteä vaunuilla reppuselkäisenä hakemaan. Sen verran paljon on normiruokaostosten lisäksi ostettavaa. Kakku tilataan valmiina Kakkugalleriasta, kuten Ainon nimiäisiinkin. Leivon suolaiset itse ja äitini on ahkeroinut pikkuleivät sinisin koristein. Vielä kun saisi kämpän siivottua, siinä taitaa olla loppujen lopuksi eniten tekemistä, kun tätä neiti kaksiveen jäljiltä olevaa, ydinräjähdyksen jälkeistä tilaa katsoo. Erityisen mukavalta silti tuntuu, että sunnuntaina saa taas tavata rakkaita läheisiä ja sen jälkeen poikaa saa muidenkin kuullen kutsua hänen omalla nimellään.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Katja Lahti, amen!

Katja Lahti kolumnoi taas NIIN oivallisesti Hesarissa, ettei voi muuta kuin sanoa AMEN ja laittaa jakoon:
Pakkoko niitä lapsia oli tehdä?

Kopioin hänen NaamaKirja-seinänsä kommenteista sen, mikä eniten kuvastaa omaa kantaani:
"Naiivi ajatus todellakin tuo,että jos joku hetki ei ole ilotulitusta ja ruususadetta niin "miksi piti sitten hankkia?!" Miksi piti alkaa seurustella miehen kanssa jos se ei joka päivä ole ihana? Jätä se. No pitikö hankkia koira, jos et lähde hymyssä suin lenkille joka päivä. No pitikö syntyä, jos ei ole joka päivä hyvä päivä, päätä päiväsi siis."

tiistai 22. lokakuuta 2013

Rajojen kokeilua

Kätilöliiton varapuheenjohtaja Päivi Perttu HS:ssa kehotti naisia kokeilemaan rajojaan synnytyksessä. Rajat my ass, sanon minä.

Kivulias synnytys tee kenestäkään parempaa äitiä tai kiillota eniten kärsineen kruunua yhtään sen kirkkaammaksi.

En ihan myöskään ymmärrä naisia, jotka heti sairaalan ovista sisään astuttuaan alkavat karjuen vaatia epiduraalia ja kaikkea muutakin kivunlievitysarsenaalia käyttöönsä. Synnytyksen kuuluukin mielestäni sattua jonkin verran, onhan kyse kuitenkin maratoniin verrattavissa olevasta suorituksesta kyse. Kun ahteristaan työntää pihalle nelikiloisen kakaran, kuuluu sen jossakin tuntuakin. Tai ainakaan meikäläinen ei haluaisi sellaista värkkiä, josta noin iso lapsi "putoaisi" kivuttomasti ulos. Tuskin Isämieskään.

On erilaisia kivunkestorajoja, on myös erilaisia kivunlievitystapoja. Itse olisin halunnut kokeilla pehmeistä keinoista muitakin kuin ilokaasun, mutta kun aukesin seitsemän senttiä kolmessa minuutissa ja hirvittävissä kivuissa pelkäsin joko tajuni tai järkeni menettämistä, siinä tilanteessa ei paljoa ole iloa joogasta, synnytyslaulusta tai akupunktiosta. Ja aikaa eri kivunlievitysmenetelmien pohdinnalle ei tuossa kurvissa juuri ollut.

Itse sain nauttia nappimuotoisesta kivunlievityksestä vielä viikkoja synnytyksen jälkeenkin. Episiotomia, itsestään sulavat tikit ilonani viisi hemmetin pitkää viikkoa ja kottikärryn sisäkumi. Do I have to say more? Ja mitä voimaannuttavaa on lähes neljässä litrassa menetettyä verta, kun joka päivä saan kävelykierroksellani miettiä, alkaako huipata liikaa vai ei?


lauantai 19. lokakuuta 2013

Pieni potilas toipuu

Lastenklinikkakeikka jäi lopulta vuorokauden mittaiseksi. Vaikka kyseessä ei ollut flunssaa vakavampi sairaus, tuli sairaalassa vuodatettua ämpärillinen kyyneleitä. Sen verran kurjaa oli katsella sairasta pientä.

Poika sai osastolla nesteitä, kun ruoka ei oikein tuntunut maittavan. Onneksi olo alkoi pian kohentua ja pääsimme kotiutumaan jo eilen. Sen jälkeen pojan olo on onneksi jatkanut paranemistaan. Nyt pieni rakas alkaa jo olla oma ihana itsensä, mitä nyt vähän nenä vielä rohisee. Kuumetta ei enää onneksi ole ja ruokakin maistuu entiseen tapaan.

Isämies onneksi hoiti viime yön syötöt, itse kun olin nukahtaa pystyyn kahden vuorokauden putkeen valvomisen jälkeen. Oli mahtavaa painua kooman kaltaiseen uneen ja saada nukuttua univelkoja pois. Nyt pysyn taas tolpillani ja voin itse parannella omaa lenssuani. Kiitos Isämies!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Taaperon lailla?

Mietin taas kerran uhmataaperon laittaessa parhaat (lue: pahimmat) metkunsa peliin, että jos minäkin alkaisin käyttäytyä kuin Aino.
Pestään hampaat.
"Ei, ei, ja juoksen hammasharja suussa pitkin kämppää ja sitten isämies pesee hampaat äänitehosteiden kera".
Tule, vaihdetaan vaippa./ Tule palaveriin X.
"En. Juoksen sen sijaan oven taakse piiloon ja hihittelen itsekseni."
Puetaan päälle ja lähdetään ulos.
"Vuorotellen heittäydyn ylikeitetyksi spagetiksi, vuorotellen jäykistelen neljää raajaani parhaimpani mukaan, suustani päästessä epämääräistä mölinää."
Mies ei tuonut tullessaan suklaalevyä.
"Saan itkupotkuraivarit."

Kanssakulkija ei kerralla kuule/ kuuntele, mitä minulla on asiaa.
"Alan kohoavalla äänenvolumella hokea sanottavaani yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes saan haluamani huomion tai alan kirkua korviahuumaavasti."
Joku ei huomioi minua palaverissa.
"Alan piirtää seinään tai otan vaipan (vaatteet) pois ja pissaan lattialle. Sillä saa taatusti huomiota."
Mahtaisi kanssaeläjillä olla kestämistä.

torstai 17. lokakuuta 2013

Lastenklinikalta iltaa

Olen lenssuillut reilun viikon. Ehdin jo iloita, että tauti ei tarttunut meidän perheen pieniin. No, nuolaisinpa liian aikaisin.

Viime yö oli tosi levoton. Luulin, että poika ähkii mahaansa. Jatkuvasti. Meillä ei nukuttu yöyhden jälkeen. Aamulla poika oli edelleen itkuisa ja hengitys alkoi rohista. Mamma tajusi vihdoin mitata lämmön ja kun se näytti kolmekasia ja puolta, saimme pika-ajan arvauskeskuksesta. Tk-lääkäri lähetti meidät Lastenklinikalle.

Pieni mies on kovin kröhäisä ja limainen. Kuumetta on edelleen. Tänään suurin osa maidoista on tullut liman kanssa ylös ja pieni parka on ollut kovin voipunut ja pipi. Ihan itkuksi on pistänyt vanhemmille.

Keuhkokuva on onneksi ok, samoin verikokeet. Pieni ukko saa kanyylilla sokereita, kun maitoa on uponnut huonosti tänään. Lääkäri määräsi meidät yöksi osastolle. Onneksi saan jäädä torkkumaan yöksi tänne, kotona vain itkisin ja ikävöisin. Huomenna sitten katsotaan, mikä on pienen rakkaan vointi. Ja taas mamma itkustaa. Toivoa olisi päästä viikonlopuksi kotiin. Pitäkää peukkuja!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Mamman gloriaa

Kyllä äidin elämä on yhtä juhlaa. Tai suoranaista lomaa, jos eräältä (miespuoleiselta) työkaveriltani kysytään.

Eilen tapahtui seuraavaa:
Kotiuduin kiukkuisten lasten kera ulkoa. Molemmilla oli nälkä. Yritin olla tehokas ja saada molemmille murkinaa. No, esikoinen kertoo kakanneensa muutaman päivän tauon jälkeen. Vaatteet sentään pysyivät puhtaina, mutta muutoin koko vaippa-alue oli tahmaisen kakan peitossa ja sen putsaaminen oli haastavaa. No, mitä keksii kuopus? Nauttii maitoannoksensa antaumuksella. Örppyytän ja pahaenteinen vinkuna alkaa kuulua. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, kuopus laattaa koko nautitun ateriansa paitani kaula-aukosta sisään. Oi nam. Eikä tässä vielä kaikki. Kun sain itseni puhtaisiin vaatteisiin, esikoinen ilmoittaa uudelleen kakanneensa. Tällä kertaa Sitä Ihteään oli vyötäisiltä polviin saakka. Lisää Ah Ehanaa.

Kun Isämies puolta tuntia myöhemmin kotiutui, törkkäsin kuopuksen hänen huomaansa ja sanoin: "älä kysy nyt mitään, minä menen NYT suihkuun pesemään eri ruumiineritteet yltäni". Näinä päivinä kotiäidin elämä tuntuu kyllä varsinaiselta glorialta. NOT.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ruuhkavuosista, päivää

Wikipedia määrittelee ruuhkan näin: "Liikenneruuhka muodostuu, kun tiellä liikkuu sen kapasiteettiin nähden liikaa ajoneuvoja. Ruuhkan takia ajoneuvojen nopeus hidastuu ja voi joissain tilanteissa pysähtyä, kun ruuhka aiheuttaa jonoja. Liikenneruuhka voi johtua tien liian vähäisen kapasiteetin lisäksi esimerkiksi tietöistä, onnettomuuksista tai huonoista ajo-olosuhteista."

Minä taas määrittelen ruuhka(vuode)t näin: "Ruuhka muodostuu, kun aivokapasiteettiin nähden elämässä on liikaa asioita. Ruuhkan vuoksi hiukset harottavat, naama on kalpea, silmäpussit venyvät lattiaan, reaktionopeus tilanteesta riippuen vaihtelee joko nollasta sataan sekunnissa tai sitten ei ollenkaan, oma aika kuulostaa ennen kokeilemattoman ruokalistan vaihtoehdolta ja kotitöiden määrä triplaantuu lasten tuplaantuessa. Ruuhka voi johtua epäorganisoimattomasta toiminnasta, vähäunisuuden aiheuttamasta aivokapasiteetin minimaalisuudesta tai yksinkertaisesti kahdesta lapsesta. Ruuhka(vuosi)ssa taas on kyse odottamisesta. Vaikkapa ekan kokonaisen yön nukkumisesta. Tai vaipattomuudesta. Tai uhmaiän loppumisesta (tapahtuuko se ikinä?)."

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Ruokalista pyörii

Pari tekstiä aiemmin kerroin, että meidän huushollissa on otettu taas käyttöön kiertävä viiden viikon ruokalista. Olen muokannut listaa sitten viimenäkemän ja ottanut sieltä muutaman ruuan pois, jotka eivät esikoisellemme uponneet, vaan haarukka pyöritti ruokaa lautasella ja lopuksi Aino ilmoitti: "en syö".

Olen saanut vaikutteita listaan Hellapoliiisin viikkoruokalistasta, parin koulun ruokalistoista ja RuokaPirkasta. Löytyypä listalta muutama valmisruokakin, kun koko perheemme rakastaa maksalaatikkoa ja pinaattikeittoa. Tässä ruokalista teillekin jakoon.

Vinkkaan tässä vielä yhdestä herkkureseptistä, jota ei listalta löydy. Isämies teki tätä viikonloppuna ja täytyi sanoa, että herkkua oli.

Isämiehen kana-pestolaatikko
400 g broilerin naturel-suikaleita
½ prk vihreää pestoa
1 kg peruna-sipulisekoitusta
4 dl ruokakermaa
pippuria
päälle juustoraastetta

Kypsennä broilerin suikaleet ja lado kerroksittain vuokaan. Paista uunissa 175-200C tunti.



torstai 10. lokakuuta 2013

Neljäviikkoinen

Niin se eka kuukausi vilahti ohi. Tai tarkemmin ottaen neljä viikkoa. Vauhdilla. Eka viikko multa meni ohi, kun sen vietin pääasiassa sängyn pohjalla. Sittemmin aivokapasiteetti ei ole kasvanut kummoiseksikaan, kiitos taajaan syövän kuopuksen ja hänen vatsavaivansa.

Neuvolassa tuli käytyä. Poika sai kehuja jäntevyydestään. Örppyyttäminen on todella vaikeaa, kun toinen työntää käsillään itseään irti vanhemman rintakehästä ja kannattelee päätään jo todella hyvin. Jännäsin ennen neuvolaa, meneekö viisi kiloa rikki. Kun pojan kaksoisleuka on aika komeassa mallissa, ovatpa reidet ja posketkin saaneet täytettä. Viiden kilon rajapyykki ei vielä ylittynyt, vaan jäätiin 75 grammaa sen alle. Pituutta poika on venynyt 5,5cm syntymästä, pituuden ollessa nyt 58,5cm. Pitkä poika. Ei ihme, että koot 50/56 jäivät meidän huushollissa kokonaan käyttämättä.

Onko antaa vinkkejä, minne ne kannattaisi lahjoittaa? Niitä on niin iso kasa, etten jaksaisi mihinkään myynti-urakkaan lähteä.

Kestoilua ja kakka-asiaa

Aloimme täyskestoilun pienen pojan kanssa, kun synnytyksestä oli viikko. Sitä ennen kun en juuri pysynyt tolpillani, ajattelimme päästä mahdollisimman helpolla. Nyt, kun Ainokin on vielä vaipoissa, vaippapyykkiä kertyy pelkästään kaksi koneellista päivässä. Huhheihaa. Mutta mieluummin kaksi koneellista, kuin että kantaisimme autottomina vaippavuoria kaupasta kotiin ja käytön jälkeen roskiin. Mietin vain, kauanko meidän seitsemän vuotta palvellut pesukoneemme jaksaa jauhaa tätä tahtia. Viikonloppuisin pyörii jopa yhdeksän koneellista...

Meillä on käytössä sisävaipat ja PUL-kuoret. Nalle Nöttösiä, Näpsy-Nalleja ja Muumi-sisävaippoja kuluu. Pojalla kun on tapana kakata päiväaikaan noin kymmenen kertaa eli vaippaa saa olla taajaan vaihtamassa. Ei muutoin, mutta kun muuten herkkänahkaisen poitsun takamus muistuttaa pitkällä vaihtovälillä auringossa kärvähtäneen nahkaa. Ei hyvä. Villahousuja ja -kuoria meillä piisaisi vaikka kolmosten vaipattamiseen, mutta en ole niitä vielä ottanut taajempaan käyttöön, kun kakkatahti on noin tiivis. Ehkä sitten, kun vatsan toiminta rauhoittuu, saamme nuokin tuolta pölyttymästä käyttöön. Sinänsä jännä, kun siskollaan oli harvakseltaan toimiva maha. Muistan jopa kahden viikon jakson, jolloin kakkaa ei tullut kertaakaan. Sisarukset poikkeavat tältä osin toisistaan.

Pojalla on sen verran hyvä ruokahalu, että reisiin on tullut jo täytettä ja taskuvaipatkin alkavat pian istua hyvin. Sen sijaan vastasyntyneillä hehkutettavia Imse Vimsen flanelletteja me pystymme käyttämään vain imuina. Niiden imu ei riitä paljon pissivällä pojallamme mihinkään. Pian alkavat nuo NB/S-koon sisävaipat käydä pieniksi. Sinänsä harmi, koska ne ovat olleet tosi hyviä ja pehmoisia pientä pyllyä vasten. Taskuja meiltä löytyy vino pino, mutta kun muistan, etteivät ne välttämättä istu näin pienellä vielä kovin hyvin, en ole niitä vielä kovin innokkaasti ottamassa käyttöön.

Mutta suosittelen kestoilua ihan pienenkin kanssa. Pyykkiä kertyy, mutta ei se kestoilu ole pienenkään kanssa mitään rakettitiedettä. Toki vaippa pitää vaihtaa taajempaan kuin kertis, mutta siinä ainoa huono puoli. Ja vinkki: en joka pikku pierunkuoren jälkeen pese pyllyä lavuaarissa, vaan pyyhin kakan pois flanellista tehdyllä liinalla. Se on kostutettuna tarpeeksi pehmeä pikkupyllyn putsaamiseen. Meillä sensitive-mallin kaupalliset kosteuspyyhkeet kun aiheuttivat pyllyyn näppylöitä.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ähinää ja puhinaa

Isämies palasi eilen takaisin työmaalle. Samalla huokaisten, että työ kustannuspaikalla on kyllä helpompaa kuin kotiaskareiden pyörittäminen. Minä turvaudun nyt arjessa tiukkaan aikatauluun (esikoisen kanssa) ja keväällä tekemääni viiden viikon kiertävään ruokalistaan.

Meillä tiukka aikataulu toimii, toisissa perheissä voidaan toimia joustavammin. Koko homma on helpompaa, kun tiukat kellonajat (joista joustetaan korkeintaan puoli tuntia suuntaansa), jolloin tehdään asioita. Tällöin asia helpottuu myös uhmailevalle esikoiselle.

Mitä esikoisen uhmaan tulee, se on heittänyt taas volttia pahempaan. Kyllähän minä sen osasin odottaakin, että kun Isämies palaa töihin ja olen kaksin käsin sidottu vauvaan, että esikoinen reagoi. Ensi kertaa meillä on nyt käytetty seinää piirustuspaperina. Siitäkin huolimatta, että koko olohuoneen pöytä on vuorattu paperilla, johon hän saisi vapaasti piirtää. Kirjoja on väritetty ja revitty. Syy, miksi meille ei vielä ainakaan kotiudu kirjaston kirjoja (vaikka olisi kiva välillä katsoa uusiakin opuksia esikoisen kanssa, joka tykkää hirmuisasti kirjojen lukemisesta).

Pojan kanssa menee pääosin hyvin. Hänellä on aika tarkka kolmen tunnin sykli. Eli joka kolmas tunti pitäisi saada kuiva vaippa ja masuun täytettä. Iloitsisin, jos edes öisin saisin nukkua putkeen kolme tuntia. Nyt, kun saldo jää syötön jälkeen vajaaseen kahteen tuntiin (jos sitäkään), aamuisin peilissä odottavat kalpeat kasvot ja kasvavat silmäpussit. Onneksi Isämies auttaa yösyötöissä. Aamuyöstä poika alkaa ähistä ja puhista ja parahdella. Niin paljon ja kovaa, ettei vanhempien makuuhuoneessa silloin nuku kukaan. Ilma vääntää mahassa. Poika paukuttelee ja tekee lopulta pari tuntia ähistyään kakan. Mutta juuri tuo aika, kello kahden ja viiden väli yöllä on tuskaisinta meille vanhemmille valvoa. Olemmekin ottaneet vuorot, Isämies valvoo joka toisen yön ja minä toisen. Disflatyliä olemme kokeilleet, mutta mielestämme se vain pahentaa vaivoja. Tuttia emme ole pojalla käyttäneet (suuresta imutarpeesta huolimatta), koska sekin vetää ilmaa masuun. Nyt en toivo muuta, kuin että yöt rauhoittuisivat.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Talvikausi kuosissa

Huomasin pienoiseksi kauhukseni, että ulkolämpötila alkaa hipoa pakkaslukemia, etenkin aamuisin. Tajusin, että meillä on kaksi Annalta ostettua ohutta talvihaalaria, mutta toinen paksumpi toppahaalari puuttuu vielä. Hyväksi koettu Kappahlin Kaxs Protex -haalari tuli löydettyä käyttämättömänä Huuto.netistä. Alkoi vimmattu surffailua Facebookin nettikirppiksillä. Ehdin huutaa ekana hep, kun naapurikaupunginosan kirppikselle tuli myyntiin järkevään hintaan paketti, jossa oli Ainolle sopiva haalari ja kahdet kengät.

Nyt on tytön talvivarustus muutamia asusteita lukuun ottamatta kuosissa. Onneksi. Ei tarvitse tytön palella talvella. Oli hauska huomata, miten tyttökin innostui uusista vaatteistaan. Ne päällä piti lähteä Isämiehen kanssa heti ulkoilemaan. Viisi minuuttia myöhemmin tyttö jo valitteli, että on liian kuuma.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Surua puserossa

Pitkään mietin tämän postauksen kirjoittamista. Mutta sitten päätin kuitenkin kirjoittaa asiasta, koska asia pyörii päällimmäisenä tässä huushollissa mielessä.

Surua puserossa. Tai tarkemmin ottaen sen alla. Raskausaikana toivoin kahta kolmea asiaa: että raskaus ja synnytys menisivät hyvin, lapsi voisi synnytyksen jälkeen hyvin ja saisin imettää tätä lasta (kun se ei Ainon kohdalla onnistunut).

Itku silmässä kirjoitan tätä. Lapsella on kaikki hyvin. Mutta minulla ei. Synnytys itsessään meni ihan ok (jos sitä istukkahässäkkää ei oteta huomioon) ja toipuminenkin on lähtenyt käyntiin. Poika voi hyvin ja kasvaa. MUTTA.

Ehkä suurin toiveeni, saada imettää, on valitettavasti jäämässä vain haaveeksi. Olen rampannut sairaalan imetyspolilla, pyytänyt ja saanut apuja imetysohjaajalta, neuvolan terveydenhoitajalta ja neuvolalääkäriltä. Olen tehnyt kaiken mahdollisen maidon nostamiseksi. KAIKEN. Mutta ei, maidon tuotanto vain hiipuu ja vastikkeen määrä kasvaa. Olen itkenyt asiaa niin paljon, etten tiedä, mistä näin paljon kyyneleitä edes riittää. Mutta en voi asialle mitään. Neuvolalääkärikin sanoi, että verenmenetys oli niin suurta, että hän ylipäätään ihmettelee, miten maitoa tulee edes vähäsen. Lääkäri sanoi, että urhoollisesti olen kuitenkin jaksanut taistella maidonnousun puolesta, mutta kroppa ei tällä hetkellä pysty parempaan. "Joskus kroppa pettää sinut silloin, kun vähiten sitä toivot. Olet silti paras mahdollinen äiti omalle lapsellesi, tuli ruoka rinnasta tai pullosta", lääkäri sanoi ja sai minut vastaanotollaankin itkemään.

Näillä on kuitenkin mentävä eteenpäin. Suren asiaa taatusti niin pitkään, kuin poika söisi pelkkää tissimaitoa tai näen jonkun imettämässä lastaan. Valtaisa kivi nousee kurkkuun jo pelkästä ajatuksesta. Voi kuinka toivoisinkaan saavani pojan rinnalleni!! Voin sanoa yrittäneeni asian eteen kaikkeni. Siispä osaimetän niin kauan kuin maitoa tulee edes vähäsen ja sen jälkeen poika saa ruokansa pullosta.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Kenen lapsi?

Pikkuveikka on aika kivan näköinen pieni ihminen. Selvästi hänessä on samaa näköä kuin isosiskossaan, mutta moni piirre näyttää myös vieraalta. Huulensa hän on perinyt Isämiehen äidiltä, nenänpää on minulta ja leuka isosiskolta. Tukka on sananlainen pörrö kuin siskollaan. Isämiehen kanssa käymme pientä kinaa siitä, onko se tummempi vai vaaleampi kuin siskollaan. Minä olen sitä mieltä, että se on vähän lyhyempi ja vaaleampi kuin siskollaan vauvaiässä, sävynä sellainen pähkinänruskea.

Äänimaailmasta ei voi erehtyä. Alussa luulimme, että hengityksen pieni rahina johtuisi hengityselimissä olevasta lapsivedestä, mutta kun röhkinä jatkuu edelleen, olemme todenneet, että se on pojan tapa. Kun lapsi itkee, alkaa hän honkkia aasin lailla. Olemme siis Isämiehen kanssa vitsailleet, että meille on kotiutunut äiti-aasin ja isä-sian risteymä :-D

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kuulumisia kaksiviikkoiselta

Minimies on nyt reilun kahden viikon ikäinen. Minne aika katoaa?

Ainon uhma on nyt pahimmillaan. Vaikka kuinka siihen yritti varautua, silti on välillä pinna kireällä, kun toinen tahallaan tekee kiellettyjä asioita ja hakee sillä huomiota. Olemme antaneet hänelle huomiota ja saa hän osallistua vauvankin hoitoon. Kovin kovakourainen hän vain tuppaa olemaan, joten kahden näitä ei voi jättää, hetkeksikään.

Minimies on suloinen, mutta mitään vaaleansinistä hattaraa ei täällä ole koettu. En tosin odottanutkaan. Olen jalat maassa kulkeva realisti, vaikka myla herkkä ja tunteellinen puoli minussa elää vahvana. En pakahdu tunteiden määrään, ennemmin tunnen tätä rintaani vastaan tuhisevaa pientä miestä kohtaan Leijonaäidin suojeluvaistoa. Jotenkin päähäni on vasta nyt iskostumassa, että olen KAHDEN lapsen äiti. <3 Nyt perheemme on valmis.

Oma toipumiseni etenee pienin askelin. Tänään neuvolassa hemoglobiini oli vain 92. Ainahan se on minulla ollut matala, mutta kyllä se pitäisi nyt vähintään 20 pykälällä saada nousemaan, että olo alkaisi kohentua. Loppuisi nyt jälkivuoto ja Klexane-kuuri (pistän verenohennuslääkettä aiemman laskimotulpan vuoksi), jotta pääsisin elävien kirjoihin takaisin. Onneksi Isämies on vielä ensi viikon isyyslomalla, sitten alkaakin arki meidän huushollissa.

Alakerta on aika kipeä, etenkin iltaisin. Episiotomia on parantunut hyvin, mutta tikit tuppaavat iltasella kiristämään. Ikävämpi vaiva on katetroinnin aiheuttama eli ilmeisesti putkea paikalleen laitettaessa oltiin aika kovakouraisia, kun pissa on vieläkin veristä ja virtsaputkeen sattuu. Ei kiva.

Kovin olen mielessäni prosessoinut synnytystä, sen vaiheita ja yksityiskohtia. En ole katkera, vaikka homma ei mennytkään kuin Strömsössä. Pahemminkin olisi voinut käydä ja sain kokea "haikailemani" alatiesynnytyksen. Onnekseni olin hoidossa Kättärillä ja käytössä oli moderni lääketiede.

Muutoin poitsu syö, nukkuu ja ähisee. Vatsavaivoja tuntuu olevan, ja yöt ovat niiden vuoksi aika rikkonaisia. Onni on yhtä aikaa nukutut päiväunet, joista pitää muistaa pitää kiinni Isämiehen palattua töihinlin. Ei näin vanha jaksa enää valvoa ;-)

Aloitimme kestoilun pienen kanssa heti kotiin päästyä. Niitä saakin olla vaihtamassa alvariinsa, kun tämä tekee kakan 10 kertaa vuorokaudessa. Aikamoinen ero siskoonsa verrattuna, joka kakkasi joka toinen päivä kerran.

perjantai 20. syyskuuta 2013

The synnytyskertomus

LA:n aamuna holahti housuihin. Sanoin Isämiehelle, että valkkaria se vain on, eihän nyt tasan LA:na voi tapahtua. Holahduksia alkoi tulla lisää ja sain Kättäriltä ohjeeksi jäädä odottelemaan supistuksia. Lähdin käymään kaverin luona kahvilla, kun olin niin luvannut. Siellä holahti niin, että pöksyt kastuivat ja kaveri jo säikähti, että synnytän hänen kylppäriinsä. Tuolloin huomasin lapsiveden olevan vihreää.

Pieniä, epäsäännöllisiä supistuksia alkoi tulla päivällä. Iltapäivällä lähdin näytille. Jäin osastolle yöksi odottelemaan suppareita. Niitä tuli noin viiden minuutin välein ja keinutuolista ja TENS-laitteesta tuli kavereitani. Yö meni rikkonaisesti torkkuen. Aamulla sain syödä vain puuroa, jos vaikka homma päätyisi taas sektioon.

Aamulla supistukset olivat aukaisseet paikkoja 4 cm:n verran ja lähdimme klo 10:30 kohti synnytyssalia. Supistuksiin laitettiin vauhtia oksitosiinilla, jota kammosin. Se kun aiheutti esikoisen synnytyksessä aivan hirvittävät kestosupistukset, mutta aukesin vain kolme senttiä. Tippaa lisättiin aina puolen tunnin välein. Pärjäsin TENS:n avulla ja liikkumalla (sen, mitä piuhoilta pääsin). Klo 14 oli vuoronvaihto ja yhtä aikaa iski lähes tajun vievät supistukset. TENS ei auttanut yhtään ja ilokaasu sai lähes oksentamaan. Huusin kuin tapettavana oleva sika ja oikeasti pelkäsin kuolevani supistusten aikana. Onnekseni anestesialääkäri oli paikalla ja sain epiduraalin kestettyäni noita infernaalisia kipuja muutaman minuutin. Ennen kipujen alkamista olin auki samaiset 4 cm, mitä aamullakin. Kätilölle tuli kiire, kun hän tajusi noiden kipujen avanneen mut täysin auki muutamassa minuutissa. Ei ihme, että sattui. Epiduraali vei kivut hyvin pois.

Ponnistamisen tarvetta piti hetki odotella. Sitten alkoi Myttysen sydänäänet romahdella. Sain käskyn mennä äkkiä kontilleen sängylle, pää alaspäin. Oli siinä näky Isämiehelle palata takaisin saliin pissatauolta ;-). Sydänäänet jatkoivat dippailuaan ja alkoi ponnistuttaa. Käännös selälleen ja poikkipöydälle (eli se kammoamani synnytysasento kävi toteen). Aloin ponnistaa ja lapsi kuulemma laskeutui hyvin. Ponnistusvaihe kesti ja kesti. Myttynen tuli joka ponnistuksella hyvin alaspäin, mutta sitten alkoivat omat ongelmani. Verenpaineeni laski alimmillaan 90/45, alkoi huimata ja oksettaa (varmasti osasyynä se, etten ollut saanut koko päivänä syödäkseni mitään). Tässä vaiheessa ponnistusta oli takana tunti kymmenen minuuttia. Molempien verenpaineet vetelivät aikamoista sahalaitaa ja lapsivesi oli kuulemma vihreää puuroa. Lääkäri päätti auttaa Myttysen imukupin avulla ulos. Poika syntyikin minuuttia myöhemmin seuraavalla ponnistuksella. Napanuora oli niin lyhyt, ettei poika tahtonut edes päästä vatsani päälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Not exactly. Sain tuuheatukkaisen pojan rinnalleni. Istukan irtoamiseksi sai kätilö tehdä töitä, kiskoi napanuorasta, paineli kohtua, antoi Cytotecia, laittoi oksitosiinin täysille. Tunnin verran tätä jatkui. Istukka ei irronnut, vaan jouduin käsin irrotukseen. Kyselin, kauanko reissulla menee ja sain vastaukseksi "yleensä pari tuntia".

No, jos voi sanoa, että raskauteni ei mennyt vain "kuin Strömsössä", ei mennyt istukan irrotuskaan. Kun pääsin leikkuriin, lisättiin oksitosiinia vielä ja lisäksi sain Cytotecia neljä kappaletta. Nousin itse leikkuupöydälle jalat telineisiin ja lääkäri aloitti työnsä. Kuulin "onpa tämä tiukassa". Luulin jo kaavinnan olevan ohi, kun huono olo yllätti. Yökkäilin tyhjää vatsaani väärinpäin, enkä saanut saharakuivaan suuhuni edes tippaa vettä. Yhtäkkiä leikkuriin pölähti paikalle tuplamiehitys. Ihmettelin, mitä nyt. Joku sanoi sanan "kiire". Äkkiä käsissäni oli kahdeksan kanyylia ja tippapusseja oli yli kymmenen. "Lisäverta, äkkiä" sai minut huolestumaan, kun huojuin nukahtamisen/ tajuttomuuden rajamailla. Kaavinta jouduttiin tekemään kolmasti, että kohtu varmasti saatiin tyhjäksi. Menetin verta yhteensä 3,5 litraa ja leikkurireissulla vierähti heräämöineen liki kuusi tuntia. Sain mm. kuusi pussia verta, plasmalaajentajaa, jääplasmaa ja nesteitä. Isämies oli osastolla pienen kanssa sydän syrjällään, kun homma vain venyi ja venyi, eikä hän saanut väliaikatietoja.

Olin aika pökkärässä, kun pääsin osastolle puolen yön aikoihin. Melkein itku pääsi, kun Isämiehen piti lähteä kotiin. Isämieskin totesi "ei enää ikinä", joka kertonee kokemuksen rankkuudesta hänellekin.

Pääsimme kotiutumaan kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Joskin oma olotila on edelleen todella hutera. Luojan kiitos Isämiehellä on kolmen viikon isyysloma!

torstai 12. syyskuuta 2013

Hän on täällä!

Perheemme kasvoi neljännellä jäsenellä eilen, 11.9. klo 16:56. Vaiherikkaan, rajun ja rankan synnytyksen päätteeksi elämäämme tuli ilostuttamaan potra poika, 53cm ja 4098g. Kirjoittelen kotiuduttuani varsinaisen synnytyskertomuksen.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kahdenkeskistä ja jokotteluja

Anoppi ehdotti tuossa menneellä viikolla, että hän voisi ottaa esikoisen mukaansa lähtiessään mökille viikonlopuksi. Ensin vastustin ajatusta kahden yön poissaolosta, mutta sitten Isämies ja kaverit saivat vakuutettua, että "anna mennä vaan". Järki ja tunteet kävivät aika suurta taistelua keskenään. Ajatus siitä, että olen kohta taas esikoisesta erossa synnärillä ollessani kävi taistelua sen kanssa, että seuraava mahdollisuus kahdenkeskiseen viikonloppuun siintää pitkällä hamassa tulevaisuudessa.

Aino nautti olostaan mummin kanssa. Kun puhelimessa kyselimme ikävää, tyttö huuteli "ei ikävä, nyt minä menen taas". Anoppi huokaisi, että kyllä se on täysipäivätyötä ilman lakisääteisiä taukoja tuon taaperon perässä pysyminen. Mulla ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he pärjäisi hyvin keskenään.

No, mitä me teimme Isämiehen kanssa, kun käytössä oli koko viikonloppu kahden? Emme suinkaan nukkuneet pitkään (ei sitä enää osaa), saatika toteuttaneet anopin suositusta lähteä synnyttämään viikonlopun aikana. Itse kärvistelen edelleen jo puolitoista viikkoa vaivanneen lenssun kourissa. Tekemiset piti siis suunnitella kuntoni perusteella. Äkkiä se viikonloppu vierähti siivotessa ja järjestellessä kotia (ihmeen paljon sitä sai aikaiseksi, kun ei ollut pikku apulaista mukana hääräämässä). Nyt on pinnasänky koottu ja koti valmiina uutta tulokasta varten. Ruokalistalta löytyi myös sellaisia herkkuja, joita neidin kotonaollessa emme söisi.

Viikonloppuna vuokrasimme jopa pitkästä aikaa elokuvankin. Jos et ole vielä nähnyt Oscar-palkittua Piin elämää, suosittelemme molemmat lämpimästi!

Kyllähän lasta oli ikävä. Oli todella hellyyttävää, kun isämieskin pari kertaa sanoi ääneen kaipaavansa Ainoa. Ja mikä ilon läikähdys sydämessä tuntuikaan, kun Aino kotintultua kipitti auton ovelta syliini huutaen naama korviin asti hymyssä "äiti, äiti!".

Tänään mennään raskausviikolla 39+6. Eli huomenna on laskettu aika. Fiilis on kohtuullisen zen, ja jotenkin olen päässyt siihen ajatusmoodiin, että vauva tulee, kun on valmis. Lähinnä tiukkaa tekee tyhmien kysymysten kanssa.

"Milloin vauva tulee?" Ihan kuin minä sen tietäisin!! Kertoisin kyllä, JOS sen tietäisin.
"Jokojokojoko?" Kerron kyllä, kun synnyttämään lähdetään.
"VieläKÖ sä oot yhdessä koossa?" Kuten näkyy. Varsinkin ne, jotka tietävät esikoisen syntymäviikot (35+4) ovat päivitelleet mun yhdessä koossa olemista suureen ääneen.
"Onko oireita?" Jos niistä voitaisiin jotakin päätellä, olisin jo synnyttänyt.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lastenvaatelemppareita

Mä en tunnetusti lämpene millekään lastenvaatemerkeille. Tiedän suunnilleen joitakin hypetysmerkkejä nimeltä, mutta pääperiaatteeni on, etten maksa lastenvaatteista sellaisia summia, jota noista merkkikuteista joutuu pulittamaan.

Lempiostospaikkojani ovat Prisma (erityisesti Ciraf-merkki) ja Lindex, joista molemmista tuntuu löytyvän minun makuuni kivannäköisiä vaatteita, jotka kestävät pesusta pesuun. Nyt, kun vielä me saamme päättää, mitä lapsemme pukee päälle, on käytännöllisyys, kestävyys ja kiva ulkoasu minulle ne tärkeimmät kriteerit. Karsastan prinsessa- ja hirviöprinttejä, paljetteja ja kirkuvaa pinkkiä ja glitteriä. Leikki-ikäisten tyttöjen pitäisi pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joita on totuttu näkemään rajojaan koettelevien teinien yllä. Mielestäni lasten pitäisi näyttää lapsilta. Arvostan myös sitä, että vaatteiden väriyhdistelmät olivat iloisia, yhdisteltäviä ja mieluusti myös uniseksiä, onhan meillä pian kaksi eri sukupuolta olevaa tenavaa.

Nyt kuitenkin Cirafin ja Lindexin seuraan on hivuttautumassa muutamia uusia merkkisuosikkeja. Kuvat olen napannut merkkejä myyvien verkkokauppojen nettisivuilta.

Blingo
Meillä on Blingon housut aiemmasta mallistosta. Yksiväristen velourhousujen juju on raidalliset resorit, jotka ovat käännettävät eli samat pökät toimivat kahdessa eri koossa. Superidea!

Nyt olen hurahtanut harmaan ja värillisen yhdistelmään ja voipi olla, että ylläolevat vaatteet kotiutuvat vielä meille...

Villervalla

Villervallan tähtikuosi on (kai) jo legenda. Itseäni miellyttää vaatteiden uniseksit kuviot, pirteät väriyhdistelmät ja kivat sävyt.

Next.co.uk
Eksyin alunperin Nextin sivuille etsiessäni kivoja äitiysvaatteita. Niitä valikoimista löytyi kohtuuhintaan ja toimituskin oli nopea. Järkevät hinnat houkuttelevat tilaamaan lisää.

Mitkä ovat sinun lastenvaate-merkkisuosikkisi?

lauantai 7. syyskuuta 2013

Nettikirppareista

Satu kirjoitti taannoin nettikirppareista. Komppaan häntä täysin. Itse olen koukuttunut moisiin kokonaan. On vain niin paljon helpompaa ostaa vaatteet netin kautta kuin lähteä niitä sovittamaan tahtotaaperon kanssa kauppaan. Tokihan välillä sattuu hutiostoja, mutta ne laitetaan uudestaan kiertoon. Viitseliäisyyttä ja aikaahan nettiostaminen vie, mutta toisaalta, samalla säästää rahaa ja hermoja. Minua jotenkin hirvittää lastenvaatteiden hinnat uutena, joka on lähes sama kuin aikuisten vaatteesta, vaikka kangasta on kolmasosa. Etenkin ulkovaatteiden kolminumeroiset hintalaput saavat minut kalpenemaan.

Vaikka käyn säännöllisen epäsäännöllisesti livekirppiksillä, sieltä tarttuu hyvin harvoin mitään mukaan. Usein tyttösemme käytössä olevaa vaatekokoa on vain vähän tarjolla tai jos on, a) en maksa niistä pyydettyä hintaa, onhan kyseessä kuitenkin käytetty vaate tai b) vaate on niin nuhjuinen, etten maksa siitä käytettynä pyydettyä hintaa.

Ennen lempparini oli Huuto.net, mutta muutaman karvaan pettymyksen jälkeen sieltä ostaminen on huomattavasti vähentynyt. Sen sijaan olen jäsenenä (liiankin) monessa Facebook-kirppiksessä. Sieltä on tullut tehtyä loistolöytöjä.

Viimeaikojen ilonaiheita tällä saralla ovat mm.

  • ihastuttava, täysin käyttämätön (laput kiinni) Name It:n takki tytölle 15€ 
  • hyväksi havaittu, uusi Kappahlin Kaxs-talvihaalari 42€
  • todella hyväkuntoiset Nokian saappaat Ainolle 8€
Vielä kun löytäisin tyttöselle talvikengät, niin sitten olisi koko varustus kunnossa. 

Nettikirppareiden lisäksi olen tehnyt aika ajoin loistolöytöjä Prisman omalta Ciraf-merkiltä. Kestäviä vaatteita, jotka näyttävätkin kivoilta. Usein pesen Ainon vaatteet samassa pyykissä kestojen kanssa, eivätkä Cirafin vaatteet ole lukuisista pesukerroista 60 asteessa menneet miksikään.

Mistä sinä ostat mieluiten lastesi vaatteet? Oletko tehnyt hyviä kirppislöytöjä?

torstai 5. syyskuuta 2013

Anopista

Monen monituista kertaa tämä postaus on esillä. Aina olen vähän matkaa naputtanut eteenpäin, mutta silti postaus on aina jäänyt luonnoksiin.

Aloitetaan toteamalla, että mulla on hyvä anoppi. Ei huono anoppi entisöi miniälleen keinutuolia "imetystuoliksi" tai toisi kilotolkulla puutarhansa kypsiä luumuja helpottamaan viimeisillään olevan vatsavaivoja.

Anoppi sanoi muinoin hääpuheessaan "en olisi uskonut, että poikani valitsee vaimokseen niin itseni kaltaisen naisen". Pidän tuota kehuna, vaikka toisin voisi ajatella ja kieltämättä häissämme muutaman vieraan naama oli tuossa kohtaa näkemisen arvoinen. Anoppini on todella aikaansaava nainen, tehokas ja määrätietoinen. Ajaa itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita, puolustaa heikompiaan ja aina sanavalmiina puuttuu myös väärinkäytöksiin. Hän on myös terveellä maalaisjärjellä ja huumorilla varustettu. En ole suinkaan kaikista asioista samaa mieltä hänen kanssaan ja elämänkatsomuksemmekin poikkeavat toisistaan, mutta arvostamme myös toistemme erilaisuutta, eikä tulenarkoja aiheita edes oteta puheeksi.

Edellämainitut piirteet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että hän yrittäisi besserwisseröidä. Arvostan häntä eniten juuri siinä, että taustastaan huolimatta (hän on työskennellyt aiemmin neuvolan terveydenhoitajana), hän ei puutu tapaamme elää tai kasvattaa lasta. Hän ei ole koskaan kritisoinut (joskus) sekamelskaista kotiamme (toisin kuin oma äitini). Anopilta voi aina kysyä neuvoa (ja olemme monesti niin tehneetkin), mutta hän ei tuputa mielipiteitään tai näkökantojaan. Koskaan. Siitä isot pointsit hänelle. Lisäksi hän tarjoutuu usein oma-aloitteisesti esim. Ainon hoitajaksi/ puistoon viejäksi/ yökyläpaikaksi, "että te pääsette kaksin vaikka ruokakauppaan, käykää vaikka kahvilla/ syömässä samalla".

Siispä. Kiitos!

tiistai 3. syyskuuta 2013

Päivystyksestä päivää

Pääsin eilen käymään Kättärin päivystyksessä neljättä kertaa tämän raskauden aikana. Alkuiltapäivästä minulle iski kivuton, mutta laukeamaton supistus. Myttynen liikkui masussa liikelaskennan aikana ihan hyvin, eli sinänsä ei aihetta huoleen. Mutta kun supistus vain kesti ja kesti, eikä lauennut millään, soitin päivystykseen, että mitä nyt. No, sieltäpä käskettiin näytille.

Ensin makoilin käyrillä puolisen tuntia ja sitten pääsin lääkärille. Myttysellä on kaikki hyvin, syke, napavirtaukset ja liikkeet ok. Istukka ok, lapsivettä normaalisti. Painoarvio tällä hetkellä 3,6kg. Kohdunkaula pehmeä, mutta kiinni ja lyhentynyt sentillä (nyt 2cm). Pääsin kotiin ja herkästi kuulemma pitää mennä uusiksi, jos vauva liikkuu liian vähän, tulee kipuja tai verenvuotoa. Panadolia noihin tuntemuksiin voi napata kuulemma milligrammankin, mutta tuntuu turhalta, kun kipuja ei kerran ole.

Nyt vain odottelen vietävän lenssun paranemista (jonka lapsonen toi hoidosta) ja toivon, ettei tauti tartu isämieheen (tukihenkilöllä kun ei saa olla synnytystilanteessa edes flunssaa). Mietin jo, varaisinko naapurissa olevaan terveyskeskukseen aikaa, kun yskä tulee tosi syvältä ja keuhkoihin sattuu. Ehkä huomenna.

Jokojokojoko

On se kumma. Kun nainen on tiineenä, antaa se etuoikeuden muille ihmisille kommentoida vartaloasi, olemustasi ta kysellä viikkojasi. Itse olen saanut vatsaani kohdistuvia katseita jo pidemmän aikaa. 45 sentin "kasvunvara" normivyötärömittaani on aika saavutus, mutta on niitä isompiakin rantapalloja nähty. Muutamalle tuijottajalle olen kipakasti jo huomauttanutkin asiasta. Vatsan taputtelijoita ei onneksi ole ollut. Muutama työkaveri ja ystävä ovat saaneet luvan kanssa silitellä mahaani. Mutta auta armias, jos joku tuntematon kävisi lääppimään.

Nyt olen alkanut saada "milloin vauva tulee?" -kyselyitä lähes päivittäin. Milloin asialla on Itellan toimihenkilö, milloin kaupan kassa, milloin bussipysäkillä kulkuvälineen odotuskumppani. Paras mielestäni oli, kun eräs kolmen lapsen äiti kysyi samaisen kysymyksen. Katsoin häntä vähän pää kenollaan ja nielaisin ensiksi aikomani vastauksen: "jos tietäisin, olisin todennäköisesti tällä hetkellä MYÖS lottomiljonääri". Sen sijaan hymyilin kauniisti ja sanoin, että "syyskuun aikana, LA on 10.9.". 

Äitinikin soittelee joka ikinen päivä vain kysyäkseen "onko olotiloja?". Vaikka olen sanonut, älä sinäkin aloita". Pitäisi varmaan NaamaKirjaan laittaa "Ilmoitan sitten, kun jotakin tapahtuu. Nyt loppuu se jokottelu!". Mä en ole koskaan raskaana olevilta kavereilta tingannut moista, koska olen osannut arvata, että niitä kyselijöitä kuitenkin riittää ja mikäs sen raivostuttavampaa.

Ja jos olotiloista voisi jotakin olettaa, olisin jo käynyt synnärillä vetäisemässä sen "maratonin". Kipeitä supistuksia tulee päivittäin, limatulppakin on havaittu, samoin paineentunteet alalantiossa. Mutta ei.