torstai 31. toukokuuta 2012

Kuukausi juhliin

Tyttösemme täyttää kuukauden päästä vuoden. Kliseisesti: kuinka nopeasti tämä aika onkaan juossut? Ihan käsittämätöntä. Juurihan vasta tulimme kaksi ja puolikiloisen käärön kanssa laitokselta, olimme vanhemmuudesta samalla typertyneiden onnellisia, mutta samalla ah, niin pihalla. Nyt tuo "vauva" konttaa sellaisella vauhdilla joka paikkaan, ettei perässä meinaa pysyä ja höpöttää koko ajan jotakin käsittämätöntä vauvakieltä, vilkuttaa, päristää, teputtaa menemään taaperokärryllä ja nauraa rätkättää ääneen aina, kun vanhemmat tekevät jotakin hassua.

Yksivuotissynttäreitä olemme jo miettineet. Mitään teemebileitä tyttö ei vielä saa, niistä saamme nauttia sen verran monta kertaa tyttösen tuosta kasvaessa. Itseäni jotenkin hirvittäisi ajatus, että jo yksivuotisjuhlissaan tyttö olisi päällystetty kaikella teemakrääsällä. Se sallittakoon niille, jotka näin haluavat tehdä, mutta ei meille. Ei yhtä päivää varten.

Aiomme toivoa Ainolle lahjaksi käytännöllisiä lahjoja. Kestävää, kliseistäkin Hakkaa, Duploja, junarataa, nuppipalapelejä. Vihjaisemme kullekin vieraalle jostakin lahjasta, ettemme päädy tilanteeseen, että meillä on pian kolme taaperokärryä.

Nimiäisiin haimme Kakkugalleria suussasulavan Mustaherukka-suklaakakun. Eikö näytäkin herkulliselta?

(Kuva: Kakkugalleria)

Tällä kertaa emme hae valmiskaakkua, vaan ajattelin tehdä makeat baakkelsit itse. Kahta erilaista juustokakkua ja pikkuleivät. Olen emäntänä siitä ikävä, että keksin aina vieraille tehdä jotakin sellaista leivonnaista, jota en ole aiemmin tehnyt. Tähän mennessä leipomukseni ovat onnistuneet ainakin kohtuullisesti. Samaa ajattelin kokeilla nytkin. Pyydän äitiäni tekemään taas voileipäkakun, koska hän on niiden teossa (alan ammattilaisenakin) mestari. Lopputuloksena on aina herkullinen ja mehevä, upeista koristeluista nyt puhumattakaan. Ja lusikkaleivät, niiden tekoon ei oma hermoni riitä. Niistäkin lähtee siis äidille tilaus. Ja rakastamiani macaronseja pitää olla.

Tänään sain tilattua tyttöselle juhlamekonkin. Oulaavalta löytyi juuri minun silmääni viehättävä mekko, jota tyttö voi sitten loppukesän aikana käyttää muutenkin. Nuo söpöt pöksyt ovat kuin piste i:n päälle.


tiistai 29. toukokuuta 2012

Cancelled

Mietimme Ison Rakkaan kanssa, mitä kivaa tekemistä keksisimme viimeiselle isäkuukausiviikolle. Katselimme äkkilähtömatkoja ja tsekkasimme kaupunkilomien hintoja. Päädyimme kuitenkin, että emme lähde ulkomaille, vaan lähdemme vuorokauden pikavisiitille Turkkuseen.

No, suunnitelmat menivät taasen uusiksi. Eikö riittänyt, että jouduimme keväällä perumaan kuukausia odotetun Berliinin-matkamme tyttösen lenssukierteen takia? Ei ilmeisesti. Nyt sairastuvalla ei ole pienemme, vaan minä itse. Eilen illalla minulle tuli huono olo. Ajattelin vaan, että olen yliväsynyt ja hakeuduin tavallistakin aiemmin peiton alle. Yöllä minua alkoi paleltaa pirusti ja minulle nousi kuume. Sitten alkoi pahoinvointi. Todennäköisesti tämä on jonkinsortin ruokamyrkytys, kun posliinia piti halata pariin otteeseen aamuyöstä. Tämä päivä on mennyt täysin harakoille. En ole pystynyt tekemään mitään. Heti, kun nousen pystyyn, alkaa päässä kohisemaan. No, toivottavasti saisimme nauttia isäkuukauden viimeisistä päivistä hyvävointisina. Kaikkea pientä kivaa olisi suunnitteilla.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Haastava lapsi


Luin tänään Tuomas Enbusken artikkelin Nukkuispa se jo. Voi, miten koinkaan samastuvani hänen elämäänsä, vaikka olenkin eri sukupuolta ja meillä on eri-ikäinen lapsi.

Komppaan, että äitiys on hienointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Silti koen välillä riittämättömyyden hetkiä, kun olen kovin ymmälläni, mitä pikku tyttäremme huutaa naama punaisena. En ymmärrä, miksi tyttönen heittelee ruokaa lattialle, tekee kiellettyjä asioita vol. 247 ja ei halua nukahtaa päikkäreille tai yöunille, vaikka on selkeästi väsynyt. Tämä on kovin duuni, missä olen ollut. Ja minulla on sentään kuusitoistatuntisia työputkia takana, projekteja mahdottomilla deadlineilla ja onpahan tuossa rytäkässä tullut hankittua vatsahaavakin.

Kun Ainolla on känkkäpäivä, mikään ei ole hyvä. Ei lattialla leikkiminen, ei sylissä olo. Ei laulaminen, tanssiminen, lukeminen, ulkoilu, syöminen saati nukkuminen. Pukemisesta ja vaipan vaihdosta puhumattakaan. Se, mikä maistui eilen hyvällä ruokahalulla, syljetään tänään lattialle. Koen olevani kädetön ja neuvoton tuon yksitoistakuisen raivon edessä. Minä, joka yleensä selviydyn yllättävistäkin tilanteista (joskus paremmin joskus huonommin) partiolaisen kekseliäisyydellä, olen välillä todellakin hoo moilasena. Välillä lasken hetkiä aamusta, jolloin tyttö menee ekoille päikkäreille. Että saan edes sen hetken huoahtaa. Mutta kun vien raivosta karjuvaa, yliväsynyttä lasta viidettä kertaa päiväunille, on nauru kaukana. Pahimpina päivinä olen laittanut Peltorit korville. Karjuvaa lasta jaksaa paljon paremmin, kun on jotakin ääntä vaimentavaa välissä. Olen modannut vähän Finlaysonin slogania: lapsen ja ihmisen väliin tarvitaan jotakin ääntä vaimentavaa. Suosittelen. Oikeasti.

Ainon isovanhemmat ovat sanoneet: "ah, ihanaa, kun teillä on niin helppo lapsi". Vastaan tähän hokemaan nykyään: "niinpä, kun te olette saaneet rusinat pullasta. Teille ei Aino ikinä raivoa tai kiukkua. Te ette joudu nousemaan hänen kanssaan pahimpina öinä yli tusinan kertaa."

Silti. Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. En vaihtaisi päivääkään pois. Mutta tunnustan, että olen  joskus todella väsynyt ja tekisi mieli karata edes hetkeksi. (Tähän sivuhuomautuksena se, että mies hoitaa kunnioitettavan paljon ja hyvin lastamme.) Pian koittaa se aika, jolloin tänä iltana pieni lohikäärmeemme viedään yritetään viedä unten maille. Hän on selvästi väsynyt, mutta pitäkää peukkuja, ettei ennen nukahtamista tarvitsisi käydä viittä kertaa makuuhuoneessa.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Raitisilmamyrkytys

Kummitätini kutsui meidät tänään kesänavajaisiin kylään. Saimme koko päivän nauttia ihastuttavan, 30-luvulta olevan paritalonpuolikkaan pihamaasta, jonka tätini on laittanut todella kauniiksi. Tapansa mukaan pöytä oli todellakin kystä kyllä, ihania italialaisia lihapullia kera oikein valkosipulisten perunoiden. Herkkumenu huipentui ulkona paistettuihin vohveleihin, jotka saatiin nauttia tuoreiden mansikoiden ja jäätelön kera. Puhe pulppusi naapureiden vaihtumisesta päivähoitotilanteeseen pääkaupunkiseudulla, kirpparilöydöistä mökin remontoimiseen, ruuanlaitosta melontaan. Aika juoksi kuin siivillä.

Selvästi tyttösemmekin nautti. Hän konttasi riemusta kiljuen pitkin pihamaata tätini englantilaisen lammaskoiran perässä. Koira taisi vähän pelätä ikiliikkujaamme. Aino nautti saamastaan huomiosta ja oli itse päivänsäde. Miten onkin, että hän on aina kylässä niin vieraskorea ja sitten laittaa ranttaliksi, kun pääsemme kotiin?

Kotiin tultuamme sain ensimmäistä kertaa pestä tyttösen housut (ei varmaan vikaa kertaa) nurmikon vihreästä lisäväristä. Samalla vähän haikeana ajattelin, kuinka ihana olisikaan oma piha. Piha, jossa ei niinkään olisi kukkasia, vaan enemminkin marjoja tuottavia kasveja, kiva keinu ja tilaa lasten temmeltää. Itse en ole laisinkaan viherpeukalo-tyyppiä, mutta kuinka ihana olisikaan puuhata ja leikkiä lapsen kanssa ulkona omalla pihalla, ilman, että tarvitsisi erikseen lähteä puistoon? Grillata ja vaikka nukkua yökin ulkona teltassa?

Olen niin onnellinen, että minulla on noin ihana ja rakas täti. Hän on äitini nuorin sisko, ja meillä on ikäeroa viisitoista vuotta. Hän tuntuu enemmin siskolta kuin tädiltä. Lähennyimme uudestaan viitisen vuotta sitten ollessamme erojemme jälkeen samassa elämäntilanteessa. Etenkin, kun minulla ei ole sisaruksia, läheiset välit muihin sukulaisiin tuntuvat tärkeiltä. Ja kun Ainolla ei valitettavasti ole yhtään elossa olevaa isoisää, niin tuntuu hyvältä, että omani ja miehen tädin kautta tyttösellämme on varaisoäiditkin olemassa.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Nainen. Ei.

Lainaan taas ihanan, entisen yhteistyökumppanini Heli Mustosen runoa, kun hän on tiivistänyt tähän niin hyvin naisen elämän.

nainen ei saa olla iloinen
iloiset ovat hepsankeikkoja
tyhmiä höppänöitä
rasittavia kikattajia

nainen ei saa olla vakava
vakavat ovat turhantärkeitä
vakavat ovat ylpeitä ja
koppavia
vakavien kanssa ei jaksa
ikävystyttävää porukkaa

nainen ei saa olla puhelias
puheliaat on kamalia
eikä tuppisuus
johan siinä tylsistyy sellaisen kanssa
mitä lie hautoo umpimielinen

nainen ei saa olla rento
eikä rohkea
ei oma-aloitteinen
eikä spontaani
tietäähän ne sellaiset
lähtevät kenen kanssa sattuu

nainen ei saa olla väritön
eikä ujo eikä arka
ei sellaista kehtaa kavereillekaan näyttää

eikä ruma saa olla
eikä liian kaunis
sellaista on vaikea pitää
mitä lie prinsessoja

lihavat ne on kauheita
ei mitään itsehillintää
ja laihat nehän ei tiedä
nautinnosta mitään

nainen ei saa olla madonna
eikä huora
ei uranainen
eikä kotiäiti
ei se saa olla ei

silti niitä pitää olla
yksi joka sohvannurkassa
mistä sitä muuten valittaisi
ja lähtisi kavereitten
kanssa kaljalle karkuun

Linssilude ja blogi

Meidän tyttösestä on kuoriutunut armoton linssilude. Kun jossakin näkyy kamera, aloittaa hän armottoman show'n, ja kaikki muu unohtuu. Kasvoille piirtyy korvasta toiseen ulottuva hymy, pää menee kallelleen ja hän poseeraa. Jo nyt, vajaa yksitoistakuisena! Mielellämme me vanhemmat häntä kuvaammekin ja nopeasti laskettuna kuvia on nyt jo yli kaksi tuhatta. Tekeillä on valokuvakirja meille ja isoäideille Ainon ensimmäisestä vuodesta.

Miksi en sitten useammin julkaise kuvia täällä blogissa ja/tai fb:ssa? Ajattelen, että tyttö saa sitten aikanaan tehdä päätöksen, haluaako ylipäätään olla jossakin sosiaalisen median palvelussa mukana. En halua tyttäremme kasvoja esille blogiini kovin usein, etenkään sen jälkeen, kun luin ihanan Sascian blogista, että joku oli kopioinut hänen ja jonkun muun bloggarin kuvia omaan irc-galleriaansa. Sairasta!


Samalla mietin, miksi pidän tätä blogia? Kirjoittaminen on ollut minulle aina olennainen osa minua. Minun tapani purkaa ajatuksiani ja tunteitani. Lapsena pidin päiväkirjaa ja ne olivat suurimpia aarteitani. Taannoin löysin päiväkirjani vuodelta 1990 eli kahdeksannen luokan oppilaan sydämen salaisuuksien kirjan. Kun luin kirjoittamaani, samalla palasin tunnepuolella niihin päiviin. Ihastuksiin, koulujuttuihin ja harrastuksiin. Kirjoitin PALJON myös ennen avioeroani. Pohdin asioita, punnitsin vaihtoehtoja ja purin ahdistustani. Tällöin päiväkirjani siirtyi salasanan taakse blogiin. Kuinka tärkeää kirjoittaminen onkaan minulle ollut elämäni tärkeissä hetkissä.

Omasta blogista on tullut tärkeä harrastus ja viestintäkanava ja olenpa blogin kautta saanut uusia ystäviäkin. Luen päivittäin kymmeniä blogeja, elän tunteilla mukana suruissa ja iloissa, saan uusia ajatuksia, ideoita ja ostohimotuksia, ihmettelen ja ärsyynnynkin. En osaisi edes ajatella elämää ilman kirjoittamista ja bloggaamista - erityisen iloiseksi tulen aina, kun huomaan uuden kommentin saapuneen. Kiitän siis yhdessä ja erikseen kaikkia lukijoitani ja kommentoijia!

perjantai 25. toukokuuta 2012

Eka blogihaaste

Sain elämäni ensimmäisen blogihaasteen Sydämen asialla -blogin Eeviltä. Kiitän haasteesta!

1. Millainen ystävä olet?
Tähän varmaan vastaisivat parhaiten ystäväni, enkä minä. Pidän kuitenkin itseäni uskollisena ja luottamuksen arvoisena ystävänä. En koskaan kerro minulle uskottuja asioita eteenpäin, vaan kunnioitan sitä, että joku on halunnut jakaa juuri minun kanssani jotakin. Huumorintajuni on joskus vaikeaa, mutta ystäväni ovat jo tottuneet sarkasmiini ja itseironiaani. Keksin läheisilleni yllätyksiä. Olen läsnä tarvittaessa ja olen aidosti kiinnostunut, mitä ystävilleni kuuluu. Olen lanseerannut ystävyyteen termin lisäarvoteoria. Ystävysten on tuotava toistensa elämään jotakin lisäarvoa, muuten ystävyyttä ei voi kutsua ystävyydeksi.

(Kuva: Heartit.com)













Ja samalla, mitä teen ystävällä, joka ei sano, kun sumussa olen vaarassa painua metsähallituksen puolelle, enkä sitä itse huomaa? Ystävällä, joka ei huomauta, jos alan kasvaa vinkuraan, jolloin minuun kasvaa syöpäkasvaimen kaltaisia lisäliitännäisiä, jotka ovat haitallisia itselleni ja/ tai läheisilleni? Tai jos muuten teen jotakin vähemmän järkevää, joka olisi saanut jäädä tekemättä? Eikö tällöin ole juuri ystävän paikka lempeän rakastavasti ojentaa?

2. Mitä luonteenpiirrettä arvostat toisessa?
Oikeastaan samoja piirteitä, jotka jo edellisessä vastauksessa mainitsin eli uskollisuutta ja luottamusta. Arvostan aitoutta, syvällisyyttä, huumorintajua, heittäytymistä ja pitkää pinnaa (etenkin, kun jälkimmäisessä minulla itselläni riittää vielä runsaasti työsarkaa). 

3. Millainen olet riidellessäsi?
Vaikka normielämässä mietin, miten sanon tiettyjä asioita, riidellessäni taannun lapseksi ja möläytän suustani ne pahimmat sammakot, joita sitten kadun jälkikäteen. Osaan olla valitettavan teräväkielinen riitelijä, ja osaan todellakin sivaltaa satuttavilla sanoilla. Olen herkkä pyytämään anteeksi, mutta toivoisin oppivani olemaan vähemmän ääliö riidellessäni.


(Kuva: Heartit.com)



















4. Mikä vuodenaika olisit?
Syksy. Olen lapsesta saakka rakastanut syksyä, ja jo nyt, kesän kynnyksellä odotan sitä. Rakastan syksyn makuja, tuoksuja, tunnelmia. Marjoja, sieniä, mutta eniten kuitenkin tuulta, myrskyä ja värejä. Syksyssä on jotakin mollisointuista, joka koskettaa sieluani syvältä.


















(Kuva: Heartit.com)


 5. Mistä tykkäät itsessäsi?
Tykkään siitä, että en ole luopunut unelmistani, vaikka joskus on näyttänyt siltä, etteivät ne koskaan toteudu. Tykkään siitä, että olen vahvuudessani herkkä. Vaikka menneisyydessäni on hyvinkin vaikeita ajanjaksoja, en ole koskaan menettänyt optimismiani. Tykkään itsestäni suurimman osan ajasta, jos ei tarvitse katsoa kaulasta alaspäin ;-) (tämä oli sitä sarkasmiani)

Silti joskus mietin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut ilman noita kokemuksia, seitsemää vuotta. Olisin ehkä ehjempi, mutta silti en vaihtaisi kokemaani pois. Koen olevani sinut tämän naiseuden kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olkoonkin, että henkiset arvet kulkevat takaraivossa vielä pitkään, ehkä loppuelämän. Siitä olen onnellinen, ettei kokemani ole katkeroittanut. Olen oppinut elämästä ja itsestäni sellaisia asioita, joita oppii vain elämän koulussa. Niitä ei voi opettaa. Oppiaineista vaikeimman - elämisen taidon oppii vain elämällä, erehtymällä ja etsimällä. Opin uskomaan yhä vahvemmin omaan intuitiooni. Yritin olla miettimättä liikaa, olemaan etsimättä, hakematta omaa paikkaani. Annoin mielelleni ja sydämelleni mahdollisuuden avoimuuteen. Tiedän ja tunnen, että näin sen kaiken kuuluikin mennä. Uskon, että olen kasvanut ehjemmäksi kuin mitä olin aiemmin. Olen tullut jotenkin varmemmaksi siitä, kuka olen. Olen tutustunut siihen, mitä olen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä todella ajattelen. Tätä olen tehnyt kiirehtimättä, ajan kanssa. Oli aika, jolloin eksyin, rikoin itseäni, tein virheitä ja koin kaiken vain siksi, että joku päivä saisin olla juuri tässä. Kuten eräs rakas ystävänikin sanoi: minusta huokuu sellaista rauhaa, jota aiemmin ei ole löytynyt.

Joskus tuntuu, että nykyaika vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Toki olen iloinen, etten ole enää sama ihminen, kuin kaksvitosena, mutta kohtuus tässäkin. Itsensä kehittäminen (miksi – paremmaksi, aikuisemmaksi, vahvemmaksi, vähemmän jääräpäiseksi, tasaisemmaksi, jalommaksi ihmiseksi vai?) on suorastaan hanurista ja olisi vähän aikaa ihan mukava olla oma, viallinen, puutteellinen, tavallinen, yllätyksetön mukavuudenhaluinen itsensä. Jos vaikka ihan vähän aikaa vain ja sitten voisi taas keskittyä kehittymiseen. Saisi vähän aikaa vain olla tässä ja nauttia siitä, mitä on. Vaikka nyt tiedostankin, kuinka paljon itsessä on kehittämistä ja kehittymistä, niin eikö tässä kuitenkin ole loppuelämä aikaa? Joku voisi kysellä, että entäs, jos se loppuelämä ei olekaan odotettua viittäkymmentä vuotta. Totta. Mutta koen kliseisesti, että se matka on tärkeämpää, kuin perillepääsy.


6. Lempparielokuva- ja sarja, miksi?
Jaa-a. Katson tosi vähän tv:tä, saati sitten elokuvia. Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Amadeus, joka sai minut kahdeksanvuotiaana rakastumaan Mozartin musiikkiin. Edelleen rakastan kyseistä säveltäjää, vaikka musiikki- ja elokuvamakuni ovatkin muuttuneet vuosien varrella. Olen käynyt viime vuosina tosi harvakseltaan leffassa. Yksi nähdyistä on loistava Kuninkaan puhe.

Tv-sarjoista seuraan eniten luonto-, lääketiede/luonnontiede- ja historiadokumentteja. Avara luonto on näistä SE sarja, jota olen seurannut katkeamatta niin kauan kuin muistan. Samaan lauantai-illan sarjaan kuuluvat brittidekkarit, joista onneksi parempi puoliskoni pitää yhtä paljon kuin minäkin.


7. Mikä kappale kuvastaa parhaiten sinua?
Kysyin ensiksi mieheltä, joka vastasi "en mie ossaa sannoo". Tämä on tosi vaikea. On kappaleita, jotka saavat minut kyyneliin. Kappaleita, jotka tulvauttavat mielen täydeltä muistoja jostakin tietystä tilanteesta tai elämänvaiheesta. Kappaleita, joissa on joku sanoma tai puhutteleva teksti. Kappaleita, joista kerta kerran jälkeen tulee hyvä olo. Kappaleita, jotka laittavat jalan rummuttamaan lattiaan.

Voin näitä listata, mutta se ei ole lyhyt lista. Jos kuitenkin vain laitan sen biisin, joka tällä hetkellä kuvastaa parhaiten minua. Se on ihanaisen Johanna Iivanaisen Kiitän sinua. Ohessa muutama värssy kyseisestä biisistä:
"Sinä sait mut vihdoin ymmärtämään
pienen kauneuden

Minä kiitän sinua ilosta ja kyyneleistäkin
sinä sanoit, että osaisin - jos eläisin

Minä kiitän sinua valosta ja pimeydestäkin
sinä sanot, että näkisin - jos katsoisin

Nyt kuulen äänen vesiputouksen
joka viilentää tämän tuulispään
ja se puhdistaa ja rauhoittaa
tämän härkäpään"
Maria Haukaas Storengin - Should've on "elämäni tunnusbiisi" sanoiltaan:

"Hold on - never let go - I never did and now I know
I should've - I should've - I should've when I had a chance
Jump in - never look back - off into the sunset fade to black
I should've - I should've - I should've when I had the chance

I'm not saying you should do it all
I'm not saying jump every wall
You'll learn from your mistakes
The choices you make - the roads you take

But this much I know it's true
What I regret the most is what I didn't do
And this here is what I've learned
You got to - you got to leave no stone unturned."


8. Kierrätätkö, miksi tai miksi et?
Kierrätän. Taloyhtiön roskakatokseen menevät paperit, kartongit, biojäte, energiajae ja sekajäte. Kun energiajae-astia tuli, sekajäteastiamme tyhjennysväli harveni huomattavasti. Tämän lisäksi vien vaatteet UFF:lle tms. ja ongelmajätteet sopivaan keräyspaikkaan. Lasipurkit kiertävät äidilleni ja kummitädilleni hillojen ja joululahjasinappien uusiokäyttöön. Olisihan se vähän noloa sanoa olevansa töissä alan yrityksessä, mutta kippaavansa kaikki roskat samaan pussiin. Tosin tuo ei ole pääsyy kierrätykselle, vaan se on elämäntapa. Elämäntapa, joka rakastaa luontoa.

9. Mitä söit tänään aamupalaksi?
Syön lähes joka aamu kaksi ruispalaa juustolla, kinkulla ja kurkulla. Lisäksi Maté-teetä ja Valion rasvatonta jogurttia.

10. Lapsuuden haaveammatti, toteutuiko se?
Pitkään haaveilin jostakin eläimiin liittyvästä. Sitten yläasteella se muuttui lastentarhanopettajaksi ja kosmetologiksi, päätyen kemistiin. Lukiossa minulle sattui niin mahtavat maantiedon ja äidinkielen opettajat, että oli oikeasti vaikea valita, kumpi kiinnostaa enemmän. Päädyin lopulta viestijäksi.


11. Millainen on hyvä elämä?
Hyvä elämä on eläjänsä näköinen, mitään kaikille sopivaa kaavaa ei ole. Olen elänyt elämääni sillä periaatteella, että kuolinvuoteellani ei tarvitsisi katua niitä asioita, jotka jäivät toteuttamatta. Tästä esimerkkinä yli 15 vuotta haaveenani ollut moottoripyöräkortti. Nyt ajoplätkässä ovat kirjaimet AB, kun viime syksynä tein vihdoin unelmastani totta.


(Kuva: Heartit.com)

Ohhoh, taisipa tästä tulla pisin, aikaavievin ja haastavin postaukseni. Hatunnosto, jos pysyit tänne asti hereillä.

torstai 24. toukokuuta 2012

Iloista postia

Eilen postimies kantoi ilokseni paketin. Mies tosin kommentoi sisään tultuamme: mitä sä olet TAAS tilannut? Heh. Ihmettelin ensin itsekin, että juuri eilenhän minä kävin postissa hakemassa erään paketin.

Kunnes päässäni välähti. Tämä on varmaankin SE! Kyllä. Osallistun Ipanaisen Annin Sinulle on postia -haasteeseen. Ideana on siis se, että toinen mammabloggari lähettää toiselle jotakin kivaa. Ei siis lapselle, eikä mitään arkista, vaan jotakin kivaa. Itse sain Annilta oman salaisen ystäväni tiedot ja paketti on nyt matkalla.

Kuori kertoi lähettäjän paikkakunnan. Se oli entinen kotikaupunkini Tampere. Jännittyneenä avasin paketin. En edes malttanut ottaa päällystakkia pois päältä, kun olin niin tohkeissani. Olo oli kuin pikkutytöllä, joka saa avata tädin matkalta tuoman yllätyksen.

(Pahoitteluni kuvan laadusta.) Kuoresta paljastui kaksi ihanaa levyä suklaata. Toinen on suuri lempparini, Maraboun sitruuna-inkivääri -suklaata, jota en ole pitkään aikaan muistanutkaan kaupasta kotiuttaa. Suosittelen testaamaan, jos et ole vielä tutustunut tähän herkkuun. Tuo toinenkin on todella hyvää. Harmittaa vaan niin vietävästi, että olemme miehen kanssa sopineet olevamme herkkulakossa tyttösen synttäreihin asti. Ihan hirveästi himottaisi avata nuo houkuttelevat levyt heti. Ehkäpä lipsumme lakosta kahden palasen verran. Ehkä. Lisäksi kirjeestä paljastui ihanan kesäiset lautasliinat, jotka lähtevät tulevana viikonloppuna juhlistamaan kesän ensimmäistä piknikkiä.

Eniten minua kuitenkin puhutteli lähettäjän käsin kirjoittama alkujaan puolalainen (?) runo. Ja vau, omin kätösin askarreltu rintaneula! Joku tuntematon oli minua ajatellen tehnyt omin käsin jotakin. Itse olen käsitöissä aika onneton ja siksi tällainen omin käsin tehty yllätys puhutteli paljon. Äitini ihastui niin rintaneulaan (hän kun rakastaa sekä violettia ja vihreää), että lahjoitin sen hänelle. Toivottavasti salainen ystäväni ei tästä pahastu.

Kiitän salaista ystävääni paketista! Toivottavasti minun lähettämäni paketti ilostuttaa minun salaista ystävääni edes puoleksikaan nin paljon kuin minua.

Palkokasveja

Jatketaan nyt tällä palkokasvibloggauksella, kun kerran vauhtiin päästiin. Luin tänään Virpi Salmen kaksi erittäin provokatiivista kolumnia. Lilyssä oli se ärsyttävämpi, Hesarissa se miedompi, mutta silti teki mieli heittää tämä uutukainen läppäri olohuoneen ikkunasta pihalle silkasta raivosta. Varmaan Salmen tarkoituksena olikin provosoida, mutta tänään on (päiväkotiuutisten jälkeen) on pinna hitusen tavanomaistakin kireämmällä.


Ylipäätään viime viikkoina minua on ärsyttänyt Hesarin mielipidepalstalla ollut taistelu lapselliset vs. lapsettomat. Miksi ihmeessä ei voi antaa toisten ihmisten elää rauhassa erilaista elämää kuin itse? Enhän minäkään mene arvostelemaan naapureiden tapaa kasvattaa lastaan, vaikka heidän teiniangstissaan huutava tyttärensä mökää harva se illat ja joskus yötkin.


Lainaan tähän muutaman pahimman kappaleen ääliö-Salmen kirjoituksista: 
Sillä (äidillä) ei ole yhteiskunnallisia mielipiteitä, paitsi fasistinen usko siihen, että oma vauvanhoitotapa on paras ja muilla tavoilla hoidetuista vauvoista tulee tunnevammaisia Subutex-käyttäjiä.  


Ongelma ei ole lapsissa itsessään, vaan äideissä, jotka pilaavat käsityksen vanhemmuudesta. Lapsen tekeminen ei tarkoita kymmenen vuoden aivokuollutta konttaamista lattialla, vaikka liian monet saavat sen siltä näyttämään.


Kiintymysvanhemmuus sen sijaan perustuu äärimmäiseen yksilönpalvontaan, jossa ihmisen ei tarvitse ottaa huomioon mitään muuta kuin omat jälkeläisensä, jotka kasvatetaan universumin keskipisteessä. Yhteiskunnan raha kyllä kelpaa.

ARGH!



keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Pirun päivähoito


Sain tänään odotetun soiton päivähoidosta. Sinänsä olin yllättynyt, että sieltä soitetaan jo nyt. Olisihan se pitänyt arvata, että kun tähän aikaan soitetaan, soiton aihe ei voi olla hyvä. Kun tiedän, että syksyn paikat jaetaan pääasiassa kesäkuussa.

Emme saa paikkaa yhdestäkään (haimme viiteen) hakemastamme päiväkodista. Saas nähdä, minne toiselle puolelle kaupunkia joudumme raahaamaan lasta hoitoon. Päiväkodin johtaja kyseli jo, että voimmeko viedä lasta sinne tai tänne. Sanoin suoraan, että emme voi, koska meillä ei ole autoa ja lapsen hakeminen jostakin tosi kauaa työpaikoista ja kotoa on mahdotonta. Ensi kuussa sitten saamme tietää. Argh!!!!

Tiedän perheen, joka asuu Kurvissa ja heille tarjottiin paikkaa Vuosaaresta. Tai perhe, joka asuu Vuosaaressa, olisi saanut hoitopaikan Suomenlinnasta. Tiedänpä yhden perheen, jolle jopa ehdotettiin, että jompi kumpi vanhempi jäisi kotiin hoitamaan lasta, kun ei ole paikkoja, vaikka lain mukaan olisi velvollisuus. Ei tässä ole mitään järkeä!

Eniten palkokasvi painaa nenässä tämän kaksinaismoralismin takia. Äidit patistetaan töihin "lorvailemasta" kotoa, mutta minne se lapsi pitäisi laittaa? Kun EI OLE tarpeeksi päivähoitopaikkoja, mihin lapsi laittaa. Eikä kaupungeilla ole aikomustakaan rakentaa tarpeeksi uusia päiväkoteja. Ja kaupunkilaisia kannustetaan joukkoliikenteen käyttämiseen, että henkilöautoliikenne vähenisi. Hae siinä nyt sitten lasta hoidosta toiselta puolelta kaupunkia ilman autoa. Yhtälö: täysi työpäivä + lapsen hoito ihan eri puolella kaupunkia = mahdoton toteuttaa.

Lastenhankintatoiveet ja todellisuus

Väestöliiton valmistunut tutkimus Toiveesta toteutukseen - Suomalaisten lastenhankintaa selittäviä tekijöitä ei kerro juuri mitään uutta.

Sen sijaan tieto, että joka toinen lasta suunnitelleista ei toteuttanut aikomustaan, oli minulle yllätys. Että määrä on noinkin iso. Itse aiemmassa elämässäni lapsettomien kanssa toimineena näin läheltä, kuinka montaa paria (20%) lapsettomuus tavalla tai toisella koskettaa. Asia on kipeä kuin jatkuvasti vereslihalla oleva haava. Se, että lähipiiri toivoo tai suorastaan jopa vaatii perheenlisäystä, ei asiaa ainakaan helpota. Toiveiden toteutumattomuus satuttaa. Etenkin, jos asialle ei löydetä syytä. Koen surua nytkin, kun lähipiirissäni on useita ihastuttavia pariskuntia, joiden tyhjän sylin toivoisin saavan täyttymyksen.

Hyvä tutkimuksen tieto oli se, että ne, jotka eivät aio hankkia lapsia, eivät niitä hanki. Että epätoivottuja lapsia syntyy meillä nähtävästi kuitenkin vähän. Ja että ne, jotka eivät lapsia koe "omaksi osakseen", jäävät vapaaehtoisesti lapsettomiksi. Se heille suotakoon. Ja että pariskunnat eivät tutkimuksen mukaan yritä lapsen avulla pelastaa ongelmissa olevaa parisuhdettaan, on hyvä asia. Lapsen pienille harteille tuo taakka on liian raskas kannettavaksi. Itse mieluummin elin koko lapsuuteni äitini kanssa kahden, kuin että paikalla olisi ollut isä, joka ei koskaan olisi minua edes halunnut.

"Taloudellisessa turbulenssissa lasten hankintaa lykätään". Mistä sitten johtuu, että kaikki pääkaupunkiseudun synnytyssairaalat pullistelevat synnyttäviä äitejä ja sulkuja on vähän väliä päällä? Ja tätä on jatkunut jo ainakin puolitoista - pari vuotta. Ja busseihin ei usein mahdu, kun kyydissä ovat jo kahdet vaunut ja kävelylenkillä tulee koko ajan vaunuilevia vanhempia vastaan?

"Lastenhankintasuunnitelmien kariutumiselle löytyy erilaisia syitä. Sitä selittävät erityisesti ikä, perheen talouteen liittyvät tekijät, huono parisuhde tai kumppanin kielteinen asennoituminen lastenhankintaa kohtaan. Mikäli lastenhankintaa lykätään ja lykätään, tulevat biologiset realiteetit jossain vaiheessa vastaan, ja todennäköisyys vanhemmaksi tulemiseen pienenee," kertoo tutkimus.

Äitini on useampaan otteeseen sanonut, että hän ei koskaan antanut itselleen lupaa haaveilla lapsenlapsesta. Ehkä siksi, koska en sitä aiemmassa avioliitossani itsekään uskaltanut tehdä. Kun olin itse vaarassa sekä fyysisesti, että psyykkisesti, tärkein päätökseni parisuhteesta lähtöä ennen oli huolehtia varmasta ehkäisystä. Pahin virheeni olisi ollut raskautua tuossa painajaismaisessa elämäntilateessa. Kun kohtasin ihanan nykyisen aviomieheni, meille oli alusta saakka selvää, että toivomme perheenlisäystä.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Koko perheen yhteinen ruokahetki

Pitkään olen haaveillut ajasta, jolloin voimme koko perhe syödä samaa ruokaa. Tänään sitten laitoin aikomukseni toteen. Tein ruokaa, jota koko perheemme voisi syödä yhdessä. Kesäkurpitsa-couscousia, yrttibroileria ja tsatsikia. Ruoka maistui perheemme aikuisille enemmän kuin hyvin. Onnistuin kerrankin maustamaan ruuan siten, ettei suolaa edes kaivannut. Mutta mitä tekee perheemme pienin?

Couscousia on nyt enemmän lattialla syöttötuolin alla kuin mahassa. Onneksi tajusimme ostaa syöttötuolin alle muovisuojan, koska couscousia ei saisi millään irti sen kuivuttua matostamme. Kun tyttö sai suuhunsa uutta ruoka-ainetta, en voinut kuin nauraa. Tyttö yökkäili ja kakisteli ja työnsi lopulta kaiken suuhun pannun suupielestään ulos. Ei toiminut syöttäminen eikä itse syöminen. Kanaa Aino söi, kuten aina. Olisi varmaan syönyt puolikkaan fileen, jos olisin vain antanut. Lihasta tuo pieni otus pitää. Tullut siinä isäänsä.

Ensimmäinen perheen yhteinen ruokahetki päättyi siis vähemmän voitokkaisiin tunnelmiin. Paremmalla onnistumisella toivottavasti ensi kerralla. Vähän kyllä mamman hyväksi luultu keittotaito sai kolhuja. ;-)

maanantai 21. toukokuuta 2012

Vaatekriisi

Kyllä, ulkona kirkuvat (ei Luojan kiitos lokit) pääskyset ja tänään bongattu eka bikiniasuinen auringonpalvoja. Nyt se on kesä. Kyseinen vuodenaika ei ole suurin suosikkini. Toki nautin lämpimästä, pitkistä, valoisista päivistä, vähistä vaatteista, piknikeistä, uimisesta, grillaamisesta, jäätelöstä jne. Mutta. Saan herkästi aurinkoihottumaa, punerrun (en rusketu), hikoilen ja meikki valuu. Ja ilman naaman ehostamista en lähde ihmisten ilmoille, sen verran kaunis on ihoni kirjavuus ilman peittoaineita.

Kun katson kalpeita sääriäni, alan epätoivoisesti penkoa kaappieni kätköistä itseruskettavaa. En viitsi näitä lakananvalkoisia kalkkunankoipia missään julkisella paikalla näyttää. Onneksi itseruskettava toimii nopeasti, koska jostakin kumman syystä aurinko ei näihin kinttuihin tartu, vaikka kuinka yritän liikkua polvimittaisissa vaatteissa. Mikä siinä onkin, että kädet ruskettuvat, mutta kintut eivät?

Ongelmana on se, mitä laittaa tuonne ulos päälle, ettei sula bussiin, niin kuin tänään oli vähällä käydä? Viimekesäiset raskausmekot eivät jostakin kumman syystä erityisemmin houkuttele. Vaatteita on kyllä (miehen mielestä liikaa) kaapin täydeltä, mutta tuntuu, etten halua pukeutua mihinkään vanhaan rötkyyn. Onneksi viimeviikkoiselta täsmäiskulta Myrtsiin löytyi muutama kiva uusi vaate.

Lähinnä pulmailen kuitenkin tuon pienen pukeutumisen kanssa. Kun yhtäkkiä keli lämpenee kymmenen astetta, mikä on sopivasti? Sukkahousut ja velourpökät keräävät kaiken hiekan itseensä. Sen muistan omasta lapsuudestani. Toivon, että nuo viime viikolla hankkimani farkut toimivat. Ainakin näyttävät tosi kivoilta tyttösen yllä. Mutta ettei olisi pää märkänä, kuten tänään päivällä tai kädet kylmänä, kuten myöskin tänään iltasella keinumassa käydessä? Kun en haluaisi tämän vol. 459 lenssun pitkittyvän enää yhtään.

Ja note to myself. Älä ikinä lähde kirppariostoksille ilman vertailuvaatekappaletta. Saldona: sortsit, jotka mahtuva päälle ilman vaippaa. Ja kun ikää on tulevana kesänä 1+, niin vaippa on sellainen kapistus, jota edelleen tarvitaan.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Parisuhteellisuudesta

Jostakin syystä Blogger ei saanut ajastettua julkaisua toimimaan. Tässäpä tämä tulee manuaalisesti.

Viime päivinä parisuhteellisuus on puhuttanut. Ensin asiasta kirjoitti Minttu blogissaan. Sitten samainen aihe pulpahti pintaan kävelylenkillä mammakaverin kanssa.

Välillä ihmettelen, miten rakkaimpani sietää minua. Olen maailman kärsimättömin, lyhytpinnaisin ja välillä myös veemäisin nainen tällä pallolla. Hän jaksaa sietää oikkujani, ja omaa (onnekseni) lehmän hermot. Ja asiaa ei helpota yhtään, että lapsemme vaikuttaa perineen enemmän äitinsä kuin isänsä (vähemmän) viehättäviä luonteenpiirteitä.

Mikä tekee siipastani rakastettavan?
Tässä muutama lainaus hänelle kirjoittamastani ensimmäisen isänpäivän kirjeestä:
Iloitsen siitä, kun saan nähdä kasvoillasi koko tunteiden kirjon. En halua miestä, joka piilottaa kyyneleensä tai on kadottanut hymynsä. Rakastan tapaasi ottaa muut huomioon. Nämä ehkä joidenkin mielestä feminiinisiksi luokiteltavat ominaisuudet eivät mielestäni ole merkki heikkoudesta, vaan vain vastakohtia kovuudelle. Vahvuus on minulle rohkeutta, rohkeutta olla oma itsensä joka tilanteessa ja kykyä tehdä valintoja sydämellään. Se on uskallusta taistella arvojensa ja läheistensä puolesta, mutta kykyä osata myös vetäytyä, ymmärrystä siihen, ettei voittaja ole se, joka pitää itsestään eniten ääntä tai joka sanoo viimeisen sanan, vahvuutta on osata myös joustaa. 

Rakastan sitä, miten seisot omilla jaloillasi. Olet sopivan itsevarma, etkä koe tarvetta pönkittää omaa egoasi sanoilla, teoilla tai materialla. Olet selvästi löytänyt itsesi ja ne asiat, jotka elämässä todella merkitsevät jotakin. Paitsi että olet löytänyt itsesi, sinulla on kuitenkin tahto kehittyä. Sinulla on tahto ja taito nähdä vastaantuleva mahdollisuutena, eikä uhkana nykyiselle tutulle ja turvalliselle.  Kun lupaat jotakin, voin luottaa, että seisot sanojesi takana aina, ja ymmärrät rehellisyyden ja avoimuuden merkityksen. 

Olet sosiaalinen ja tulet seurassa kuin seurassa toisten kanssa juttuun. Toisaalta et yritäkään pitää kaikista, eikä sinulla ole tarvettakaan saada kaikkia pitämään sinusta. Sinusta huokuu tasapaino, josta näkee jo kauas, että olet sinut itsesi ja ympäristösi kanssa. Et ole yhtään vähemmän mies ompelukoneen lankaa vaihtaessasi kuin porakonetta pidellessäsi. Ja jaksat hämmästyttävällä kärsivällisyydellä myös opettaa minua, jolle kaiken pitäisi olla heti valmista ja jonka pitäisi heti osata. Itse.

Tiedät, että olen kärsimättömänä huono sietämään hitautta, jahkailua, saamattomuutta ja epävarmuutta. Arvostankin kykyäsi tehdä päätöksiä, nopeaälyisyyttäsi, aloitteellisuuttasi, sanavalmiuttasi ja kykyäsi innostua. Vaikka olet perinteiselläkin tavalla erittäin älykäs, olet myös tunneälykäs. Tällä tarkoitan yhdistelmää, joka koostuu hyvästä tilannetajusta, halusta oppia ja kehittyä, yleissivistystyksestä ja hyvyydestä. Vaikka en ole yhtä älykäs kuin sinä, silti en koe rinnallasi, että löisit minua millään tavalla maahan, etkä muistuta millään tavalla omasta älykkyydestäsi. Vaikka olet älykäs, ei se tarkoita, että elämä rinnallasi olisi harmaata tai ankeaa. Sinussa on viisautta, jota on ihana ihailla. Älykkyyteesi yhdistyy loistavalla tavalla huumori, pilke silmäkulmassa, kyky löytää hauskuutta arjen keskellä, epäsovinnaisistakin tilanteista.

Toki siipassani on piirteitä, jotka saavat välillä minut raivon partaalle. Mutta se kertoo, että välitän rakastan. Mielestäni rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Mikä saa parisuhteen pelaamaan? Minun mielestäni kolme tärkeintä asiaa ovat kommunikaatio, kommunikaatio ja kommunikaatio. Ilman sitä mikään ei toimi. Se, että parisuhteessa voi olla oma itsensä ja silti toinen rakastaa. Se, että voi olla ja odottaa toisen olevan avoin ja rehellinen. Luottamus on kaiken perusta. Läheisyys. Yhteen pelaaminen ja yhteisen hyvän etsiminen. Se, että näkee haasteet mahdollisuuksina eikä kriiseinä. Ja järjestää kahdenkeskistä parisuhteen huoltoaikaa. Ja on yrittämättä muuttaa toista. Se, että ymmärtää, että toinen tekee asiat eri tavalla kuin minä itse, ja että se on ERILAINEN tapa tehdä asioita, ei parempi tai huonompi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo on ollut minulle iso oivallus.

Loppuun minua puhutellut kuva eräältä lempisivustoltani Facebookista:




















Lähde: My Attitude - My Life - My Rules -Facebook-sivu

Mikä tekee sinun puolisostasi rakastettavan?

torstai 17. toukokuuta 2012

Mökki kutsuu

Katoan on nyt pariksi päiväksi rakkaimpieni kanssa viettämään raitisilmamyrkytysaikaa mökillemme. Tekee hyvää päästä kotiympyröiden ulkopuolelle. Vaikken selkäni takia pystykään auttamaan mökin siivouksessa tai kevättalkoissa (etenkin minua harmittaa, etten pääse huussintyhjennysavuksi siipalleni ;-), voin nauttia tyttösen kanssa kiireettömästä ajasta.

Yrittää kuvitella, miltä näyttää ensimmäistä kertaa nähdessä sammakko tai voikukka tai miltä tuntuu koivun lehti omassa kädessä tai miltä tuntuu istua veneessä äidin sylissä isän soutaessa ja tuulenvireen käydessä kasvoilla.

Postaus parisuhteesta on ajastettuna tulossa huomenna.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Kuinka paljon vauva ymmärtää(kään)?

Aino päätti yllättää äitinsä tässä eräs päivä. Meillä on vakileikki, jossa tytön istuessa pyöräytän pallon hänen jalkojensa väliin. Ja tyttö heittää pallon minulle takaisin. Sitä nuo pirpana jaksaisi tehdä aina vaan, uudestaan ja uudestaan. Eräs päivä leikimme tätä leikkiä ja kappas, pallo kierikin lipaston alle. Otin toisen lelun ja jatkoimme toista leikkiä. Tuokion kuluttua kysyin: missä pallo? Yllätyksekseni tyttö kurkisti lipaston alle ja lähti tavoittelemaan palloa.

En ollut aiemmin käsittänyt, että kymmenkuinen ymmärtää noin pitkälle sanoja ja muistaa noin hyvin, mitä tapahtui hetki sitten. Pitää tästä lähtien varoja sanojaan, mitä tuon lapsosen kuullen puhuu.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Shoppailemassa

Tänään pääsin pitkästä aikaa ihanan ystävättäreni kanssa ostoksille. Aika lensi, kuten aina hyvässä seurassa tuppaa tapahtumaan. Kotiintuomisiksi oli  vaatteiden lisäksi uutuussuklaita (Tuplan maapähkinäversio (joka ei ole maapähkinää nähnytkään), Jappin uutuusversio ja pieni Muumi-suklaapatukka). Näistä voin suositella vain Tuplan uutta versiota. Hassua, että suklaistakin pitää tuoda markkinoille jotakin Limited Edition -malleja.

Kannoin lopulta kotiin kolme muovikassia vaatteita. Kaksi hametta, paidan ja mekon itselleni. Kuten olen aiemminkin kertonut, en ole raskausajan jälkeen osannut pukeutua kuin joko joustaviin koti/lenkkipöksyihin tai hameisiin/ mekkoihin. Siispä kierrän kaupoissa housutangot kaukaa ja käsi hipelöi erilaisia hulmuavia alaosia. Tänään jäi kaivelemaan yksi hame, mutta olen ihan tyytyväinen, etten ostanut sitä. Olen tehnyt nimittäin päätöksen, että uusien tulokkaiden pitää sopia jo kaapissani olevien kaveriksi. En osta enää vaatteita, joiden kanssa minulla ei ole mitään sopivaa paria. Sitä olen aiemmin harrastanut liikaakin. Oli mukava shopata, kun oli ystävä mukana. Ystävä, joka tuntee tyylini jo kymmenen vuoden ajalta ja sanoo suoraan, jos joku vaate ei sovi minulle.

Olen saanut jostakin ihme päähänpinttymän, että haluan tyttösellemme farkut. Itkin melkein krokotiilinkyyneleitä, kun eräässä kaupassa myynnissä olleita farkkuja (joita olin jo netistä kuolannut), ei saanutkaan enää Ainon koossa. Se oli loppuunmyyty. No, nyt on tytöllä kolmet erilaiset farkut, jotka palvelevat pitkälle syksyyn. Löysinpä tänään sievän paidankin ja kesäpöksyt. Vai mitä pidätte löydöistäni:

Kuvat: H&M.

Vinks. Tänään Prismassa käydessäni lähes kaikki välikausivaatteet olivat tägätty -30% hintalapuin. Ajattelin käydä nappaamassa tyttöselle ensi kevääksi välikausivaatteet, nyt kun niitä saa hyvillä alennuksilla. Nyt kun vaan tietäisi, minkä kokoinen Aino mahtaa ensi keväänä olla...

maanantai 14. toukokuuta 2012

Hyvä äiti ei ole sama kuin täydellinen äiti.

Naamakirjan ystävä-äitien seinillä kiersi ahkeraan eilen äitienpäivänä seuraava kuva:


















Tuohon tiivistyy aika lailla se, mitä äitiydestä ajattelen. Äitiyttä ei voi suorittaa, aina kärsii riittämättömyyden tunteista ja omasta keskeneräisyydestä. Etenkin, kun lapsi muistuttaa omista "vaillinaisuuksista" perittyään äidiltään geenit Kärsimättömyys ja Jääräpäisyys. Otan osaa, Aino! Kukin tehkööt valintansa omista lähtökohdistaan käsin, koski se sitten vaipatusta, nukkumista, syömistä tai muuta lastenkasvatusta. Kenelläkään toisella ei saisi olla asiaan nokan koputamista.

Toivon kovin, että olisin lukenut Satun ja Katjan huipputeoksen Vuoden mutsi jo raskausaikana. No, kirja oli vasta tekeillä silloin. Olisin säästynyt monelta harmaalta hiukselta ja pohdinnalta. Suosittelen kirjaa kaikille äideille luettavaksi. Se antaa luvan olla keskeneräisyydessäänkin riittävä. Kiitos siitä!

Vuoden mutsi on unikouluopusten lisäksi ainoa kirja, jonka olen synnytyksen jälkeen lukenut. Uskon, että valintani olisi voinut osua myös huomattavasti huonompaan opukseen, kuin tuo. Ja meidän perheen huumorintajusta kertoo jotakin sekin, että myös tuo perheen karvaisempi yksilö hörähteli ääneen, kun luin kirjasta pätkiä ääneen (sen mitä omalta pärskinnältäni sain luettua).

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Ensimmäinen äitienpäivä

Koko viikonloppu on yhtä juhlaa. Eilen meillä oli jopa kahdet bileet. Ensin menimme serkkuni ja äitini kanssa toiselle serkulleni kylään. He olivat loihtineet pöytään ihania salaatteja, stifadoa ja mansikkapannacottaa. Vaikka vatsa kiitti, harmitti, että meidän piti tuolta kiitää jo seuraavaan kyläpaikkaan. Miksi kaikki kivat jutut tapahtuvat aina samana päivänä?

Etenkin harmitti se, että tuolla serkkuni luona olisi vierähtänyt helposti tunti jos toinenkin. Emme ole olleet yli vuosikymmeneen missään tekemisissä, mutta kun viime syksynä tapasimme tauon jälkeen, huomasimme omaavamme yhtä erikoisen huumorintajun. Nyt meillä synkkaa paremmin kuin koskaan. Tästä olen iloinen, koska olen serkussarjassamme ns. väliinputoaja. Vanhemmat serkut ovat lähes kymmenen vuotta vanhempia ja nuoremmat taas kymmenisen vuotta nuorempia. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että ikä on yhä vahvemmin vain numero. Sielujen yhteisellä sävelellä sillä ei ole mitään merkitystä.

Iltasella huippumeno jatkui entisten työkavereiden seurassa. Meidät oli kutsuttu sydämellisen pariskunnan kotiin, joka on todella tyylikäs. Ei sillä tavalla tyylikäs, että se olisi kylmä tai keinotekoisen oloinen, vaan isäntäpari on tehnyt kodistaan sisustuslehtiin kelpaavan, persoonallisilla, lämpimän kodikkailla yksityiskohdilla kuorrutetun unelman. Itse vain haikailen noin hyvästä sisustussilmästä.

Tällä kertaa mukana olivat myös karvaisemmat puoliskot. Yleensä olemme tavanneet vain naisseurassa ja illan teemana on ollut aina herkuttelu. Aloitimme tapaamaan kvartaaleittain, kun olimme samassa paikassa töissä. Nyt meistä kuudesta enää yksi on kyseisen konsernin palveluksessa, mutta menoa se ei ole laimentanut. Ehkä tästä kertoo sekin, että yksin seurueemme naisjäsenistä ihmetteli eilen ihania herkkuja notkuvan ruokapöydän ääressä, että miksi miehet ovat niin hiljaa. Ehdin vastata miesten puolesta: "kun eivät saa meiltä naisilta suunvuoroa". Tähän miehet vastasivat yhteen ääneen: Amen ja kaikki päädyimme nauraa rätkättämään päälle. Todellakin, meiltä ei puhetta puutu ja aina, kun tapaamme, tuntuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi korkeintaan viikko, ei muutamia kuukausia. Kaikki  ovat aivan huipputyyppejä ja saan olla todella onnellinen, että yhteytemme on säilynyt vuosien varrella. Eräs näistä on tullut erityisen läheiseksi, kun hän on kertonut omasta keskosena syntyneestä pojastaan ja tämä ihaNainen piti minut myös (maidon) pumppausrumban aikana järjissäni.

Tänä aamuna kömmin tukka pystyssä sängystä. (Minä kun en halua aamiaista sänkyyn, vaan syödä sen pöydän ääressä.) Olohuoneessa minua odotti tyttäreni omin pikku kätösin tekemä äitienpäiväkortti. Liikuttavaa!





















Aamiaiseksi siippani oli loihtunut kaikenlaisia herkkuja alkaen amerikkalaisista mustikkapannukakuista ja croissanteista ja päättyen macaronseihin ja lasilliseen kuplivaa. Kyllä kelpaa! Aiemmassa postauksessa hehkutin aineettomien lahjojen puolesta. En silti valita, kun pienestä rasiasta paljastuivat nämä:















Kuva: Kalevala-koru (Ainoa-korvakorut). 

Mieheni sanoi, että tyttönen oli nämä itse valinnut. Ei hassumpi valinta! Nämä pääsevät heti tänään korviin, kun lähdemme anoppini kanssa äitini luokse nauttimaan äitienpäivälounasta. Viime yöt ovat olleet aika levottomia. Toivon, että isoäitien viihdyttäessä pikkuprinsessaa me saisimme isukin kanssa vedettyä päiväunet. Ihanaa, ettei ole koko viikonloppuna tarvinnut kokata!

Lopuksi lainaan erään FB-kaverini toivotusta:
"Hyvää sunnuntaita kaikille äideille, äitiydestä haaveileville, äidin luona juhlapäivää viettäville tai omaa äitiään kaipaaville!"

perjantai 11. toukokuuta 2012

Äidille lahjaksi?

Laatulehti Ilta-Sanomissa oli juttu, mitä äidille lahjaksi tulevana pyhänä. Itse mietin viimeksi eilen ääneen kotona sitä, että miksi mainokset tuputtavat äitienpäiväostoksille meneville pehmeitä lahjaideoita. Itse en olisi juurikaan ilahtunut, jos saisin siipaltani äitienpäivälahjaksi pyjaman tai yöpaidan. Joku voisi lahjasta ilahtuakin, mutta oma yöppäri/ pyjamavarasto on sen verran hyvässä kuosissa juuri nyt, että ei ole tarvetta uusille.

I-S:ssa oli listattu viisi erilaista äitityyppiä, jolle kullekin oli kuusi lahjaehdotusta. Itse tunnistan itseni useammastakin kategoriasta. Turhaa krääsää ei kaipaa kukaan, joten keräsin alle vinkit HSY:n aineeton lahja -ideakoneesta.


 (Kuva weheartit.com)

1. Äiti, jolla on jo kaikkea
Tämäntyyppiselle äidille on kaikista vaikeinta löytää lahjaa. Oma äitini ja anoppini kuuluvat tähän kategoriaan. Olen aina yhtä pulassa, oli sitten äitienpäivä tai joulu. Miten olisi kuukausikortti jonkin uuden lajin opetteluun, kauneushoitolalahjakortti, viinitasting tai sushikurssi? (Tosin tänä vuonna äiti ja anoppi saavat molemmat pyyntönsä mukaisesti jonkun amppelikasvin.)

2Ekoäiti
Oli äiti enemmän tai vähemmän viherpiipertäjä, hän todennäköisesti arvostaisi lahjakorttia ekokampaamoon/ kauneushoitolaan tai yhdistettyä nuotio/pyöräretkeä?

3. Pienten lasten äiti 
Kuka tahansa äiti varmaankin arvostaisi siivouslahjakorttia tai lastenhoitolahjakorttia. Tuon aikana äiti voisi käydä vaikka lenkillä tai kampaajalla.

4. Hemmottelua kaipaava äiti
Eikö meistä kaikki kaipaa hemmottelua? Minulle kelpaisi esim. hierontalahjakortti, jalka/kasvohoito itse tehtynä tai kolmen ruokalajin illallinen kotona nautittuna. Miehelle jo vihjaisin, että en nouse äitienpäivänä sängystä, ellei aamiaispöydässä ole macaronseja :-)

5. Sporttiäiti
Sporttiäiti haluaa liikkua. Hänelle oiva lahja olisi esimerkiksi kymmenen kerran lenkkikaverikortti tai ratsastusvaellus.

Mitä sinä hankit äitienpäivälahjaksi/ mitä toivoisit itse saavasi?

torstai 10. toukokuuta 2012

Neuvolatäti hukassa vai liian vaativa asiakas?

Olen kuullut urbaanilegendoja neuvolaterkkareista, jotka ovat sydämellisiä, ottavat asiakkaan vastaan lämpimästi, välittävät ja sitä rataa. Tapani mukaan olen tässäkin arvonnassa jäänyt joukon hännille.

Raskausaikana meillä oli terkka, joka oli ihan jees luonteensa puolesta, mutta ah, miten kohelo. Joka ikisellä neuvolakerralla jännäsin, mitä hän mahtaa nyt neuvolakorttiin kirjoittaa. Muutamaan otteeseen hän esim. unohti laittaa lähetteen labraan. Osaat ehkä kuvitella, miltä tuntuu loppuraskaudessa olla neljä tuntia ilman vessassakäyntiä, jotta pääsee lorottamaan pissanäytteen? Ensimmäisten tyttösen rokotusten aikaan pelkäsin, että terkka koheloiksuuksissaan pistää tyttöön jotakin aivan muuta, mitä on tarkoitus. Sitten tämä terkka lähti opintovapaalle. Minä jo huokaisin helpotuksesta. Että tilanne ei voi tästä enää huonontua.

Kunnes kuulin, että opintovapaan sijaiseksi on tullut vastavalmistunut nuori nainen. Tokihan meistä kukin on ollut vastavalmistunut joskus, mutta. Kun esikoisen kanssa on vähän pihalla joistakin asioista, ja olisi kiva, jos terkalle voisi soittaa ja tämän kanssa keskustella mietityttävistä asioista. Mutta kun ei tämä osaa mitään mistään sanoa. Viime kerralla, kymppikuukauden painokontrollineuvolassa käydessämme tämä ripsen-jakynnenpidennysterkka (ihan oikeasti, timangeilla koristetut ripset ulottuivat kulmakarvoihin asti) möläytti: "onko teillä suvussa kääpiöitä?". Luulin sekunnin sadasosia kuulleeni väärin, mutta ei. Repesin nauramaan ja käkätykseltäni sain huohotettua: "mitä?. Vasta sitten tämä tajusi olleensa hieman tahditon ja korjaili sanomisiaan. Luojan kiitos en ole herkkähermoisimmasta päästä, muuten olisin varmaan pandasilmäisenä parkunut miehelleni koko kolmen korttelin kotimatkan, että tyttäremme jää kääpiöksi.

Neuvolan soittoaika on tasan tunti kerran päivässä. Viimeksi roikuin linjoilla 23 minuuttia, kunnes pääsin läpi. Eikö Helsinki voisi ottaa mallia Espoosta tai vaikka vakuutusyhtiöstä, jossa soittaessasi joku systeemi ottaa talteen numerosi ja sieltä soitetaan takaisin? Ai, niin. Eihän minulla ole mammalomalla muuta kuin aikaa. Jonottaa. Not. Viimeksi terkkaa odottaessani istuin penkillä naulakon takana. Satuin kuulemaan kahden terkan keskustelun (eivät nähneet minua). Toinen tokaisi: "voivoi, nyt on soittoaika, mut mulla on NIIN kamala nälkä, että menen kyllä syömään. Kyllä ne voivat soitella myöhemminkin, JOS on jotakin tähdellistä asiaa." Sillä tavalla. JOS on jotakin tähdellistä asiaa. Minulla kun ei ole ylensä tapana soitella terkkarille, jos en osaa päättää, minkä väriseksi varpaankynteni tänään lakkaan. Kun terkat lähestyivät, nousin seisomaan, ja tämän möläyttäjä vaihtoi vuorotellen väriä punaisesesta valkoiseen ja takaisin. Ah, mitä palvelualttiutta!

Tällöin kiitän, että anopikseni on siunaantunut täysipäinen nainen, joka siitä huolimatta, että on entinen terkka, ei tuputa tietojaan tai näkemystään, mutta on turvana, kun joku asia mietityttää.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Vauvaplanner?

Olen aiemmin kuullut hääsuunnittelijoista. Meinasin jo sellaista ehdottaa vuosituhannen alussa kaverilleni, josta kuoriutui ihana bridezilla häidensä alla ja me kaasot olimme helisemässä mahdottomine toiveineen ja alati muuttuvine ajatuksineen.

Mutta nyt on vau.fi:n mukaan olemassa myös vauvaplannereita. Missäpä muuallakaan kuin kaiken ihmemaassa Jenkeissä. No, mikäpä siinä, jos haluaa ulkoistaa kaikki vauvahankinnat jollekin ammattilaiselle. Mutta ainakin minä halusin ITSE käydä koeajamassa vaunut, hakemassa pinniksen ja ostamassa vaatteet.

Vaikka olen viestinnän ammattilainen ja koen ilmaisevani itseäni kohtuullisen selkeästi, en voisi koskaan olla varma, ymmärtääkö toinen näkemykseni juuri niin, kuin olin tarkoittanut.

Tai että joku ulkopuolinen tekisi synnytyssuunnitelmani, ehdottaisi lapselle sopivia nimiä ja opastaisi, miten vauvan kanssa lähdetään ulkomaailmaan. Voi jestas sentään! Kuinka uusavuttomia ja aivottomia ihmisiä varten tällainen palvelu oikein on keksitty? Terveellä järjellä ja rakkaudella kasvaa täysipäisimpiä lapsia, totesi yhteen ääneen sekä anoppini että äitini. "Ei siihen mitään suunittelijoita, saati sitten nettiä tarvita", jatkoivat nämä kuin yhdestä suusta. Amen.

Kerrostalokyttääjä vahdissa

Nostan kädet pystyyn. Kyllä, tunnustan, minusta on mammaloman aikana tullut kerrostalokyttääjä. Ihastuimme alun perinkin asuntomme valtavan kokoiseen olohuoneen ikkunaan. Ikkunasta on niin hyvä katsella ulos kadulle, etenkin, kun kotivanhemmalla ei ole etenkään sairastaessa juuri muutakaan tekemistä. Mutta mikä huvittavinta, samat kerrostalokyttääjän oireet ovat iskeneet myös isäkuukautta viettävään mieheeni. Tässäpä lyhyt kavalkadi meidän lähinaapustomme asukkaista.

Aloitetaan seinänaapurista. Siellä asuu varhaisteini-gootti vanhempineen. Mustanpuhuva goottityttönen huutaa joka toinen ilta, että vanhemmat pilaavat hänen elämänsä tai että hän ei vaan kestä elämäänsä. Pieni hymynkare viipyilee suunpielissä noita melskeitä kuunnellessa. Vielä. Perheen äiti on tyttärensä vastakohta, joka oikeasti uhkaa hävitä rappukäytävämme beigeen seinään. Kerran olin oikeasti kävellä hänen päälleen, kun hän seisoi alakerrassamme nurkassa. Hän kulkee ympäriinsä haalistuneissa vaatteissaan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Perheen isä on taas pönöttävä keski-ikäinen äijä, jolla on vahva mielipide joka asiaan, aikakin yhtiökokouksissa ja kadulla paasottaa niin vauhdilla eteenpäin, että kauppakassi vain viuhuu ja naapureita unohdetaan moikata.

Talossamme asuu nuorimies, samaa ikäluokkaa kuin me. Kutsumme häntä kuitenkin Anttosen pojaksi. Se tulee ehkä siitä, että hän asuu viisiössä yksin. Asunto on kulkenut isovanhempien ja vanhempien kautta hänelle. Anttosen pojalla on hemaiseva blondi tyttöystävä ja kaksi autoa. Mustaa urheilullista versiota pitää harva se ilta rassata asuntomme alapuolella olevassa autotallissa. Kun hän käynnistää menopelinsä, tärisevät meillä tekohampaatkin.

Ylimmässä kerroksessa asuu kaksilapsinen pariskunta. Koskisista tiedämme miehen etunimen, vaimo kulkee sen-ja-sen-vaimona. Perhe on jonkinsortin viherpiipertäjäsorttisia (kuten mekin). Heillä ei ole autoa, kulkevat joka paikkaan joko julkisilla, kävellen tai polkupyörillä ja jopa viidenteen kerrokseen mennään kävellen, ei hissillä. Perheen nuorimmaisella, kolmivuotiaalla pojalla on mielenkiintoinen tapa. Aina, kun perhe tulee jostakin, pikkukaveri aloittaa korviahyytävän huudon alakerrassa. Hän vissiin haluaisi mennä kotiin hissillä, mutta vanhemmat eivät anna. Sitä huutoa sitten kestää ja kestää ja kestää, kun viidenteen asti pitää kävellä.

Meidän talomme on pieni, mutta täällä kulkee sekalaista sakkia niin paljon, etten ole laisinkaan varma, ovatko he asukkaita vai vaan kylässä. Siksipä olen ottanut tavaksi moikata kaikkia, oli naama tuttu tai ei.

Juoksijahullu. Kadullamme asuu juoksuintoinen nuori nainen, joka käy lenkillä usein. Lenkki alkaa jo kotiovelta ja kun hän palaa, pitää vielä alaovea avatessakin juosta paikallaan. Ihmettelemme, että miksi? Samaa ihmettelen niistä, jotka juoksevat paikallaan liikennevaloissa.

Vastapäisessä talossa asuu vauhtikaksikko. Mummeli mäyräkoiransa kanssa, joka valehtelematta käy pihalla koiransa kanssa ainakin tusinan kertaa päivässä. Molemmat kulkevat yhtä vaikeasti eteenpäin ja matka kadunkulmaan sadan metrin päähän kestää piiiitkään. Olemme miettineet mahdollisia syitä tähän jatkuvaan pihalla ramppaamiseen. a) Joko mummolla on paha dementia, eikä hän sisälle tultuaan muista, onko menossa ulos vai tulossa sisään. b) Koiralla on jokin pidätyskyvyttömyys. c) Mummo on yksinäinen ja kaipaa juttuseuraa. Ainakin hän mieluusti jää juttelemaan jokaisen ohikulkevan kanssa, joka hiljentää hetkeksikään askeleitaan kaksikon lähestyessä.

Muotiagentti tyttärensä kanssa. Kadullamme asuu noin neljissäkymmenissä oleva äiti, jolla on ehkä ala-asteen ensimmäisillä luokilla oleva tytär. Molemmat ovat aina pukeutuneet vimpan päälle tyylikkäästi laukkuja ja asusteita myöten.

Täti punaisessa takissa ja mustassa repussa. Ohitsemme kävelee joka ikinen päivä klo 11 eräs eläkeikäinen täti. Hänellä on aina samat vaatteet päällään, punainen villakangastakki ja musta reppu. Mietin tässä eräs päivä, että mihin täti joka ikinen päivä menee samaan aikaan ja mahdanko enää tunnistaa häntä, kun nyt olisi jo aika vaihtaa villakangastakki ohuempaan.

Mopomies. Epäsiistin näköinen nelikymppinen äijä, joka ajaa mopolla. Hei, oot yli neljänkympin! Päivittäivitkö kulkupelisi joko pappamopoon, moottoripyörään tai nelipyöräiseen? Ai niin, mutta tukkasikin on leikattu viimeksi viime vuosituhannella. Aina talven tullen kadun varressa säilytettävä mopo hautautuu kinosten alle. Olemme parina talvena jännänneet, mahtaako Stara viedä mopon joku kerta lumitöitä tehdessä mukanaan. Ankeasta säilytyksestä huolimatta, mopo lähtee liikkeelle joka kevät.

Naapuritalon mulkvisti. Näin kauniilla nimellä kutsumme naapuritalossa asuvaa Hummer-miestä. En tunne häntä ulkonäöltä, mutta minulle mulkvistin titteliin riittää pelkkä Hummerilla ajo.

Volvisti. Naapuritalossamme asuu Volvo-mies. Hän käy asioilla, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee viiden minuutin kuluttua ulos, ottaa auton ja lähtee jonnekin. Tule takaisin, ajaa auton talliin, menee sisälle, tulee taas ulos ja lähtee. Tämä saattaa toistua joinakin päivinä lukuisia kertoja. Voisi vähän tarkemmin suunnitella menonsa. Ihme venkslaamista.

Oletko sinä kerrostalokyttääjä ja/tai antanut nimiä lähinaapurustosi asukkaille?

tiistai 8. toukokuuta 2012

Sama kuosi. Yes/No?

Laivalla näin jotakin sellaista, joka vahvisti vain entisestään jo raskausaikanani tekemääni päätöstä. Tyttärellä mekko ja äidillä paita samasta kankaasta. Varmaankin käsistään kätevä äiti oli ne itse pyöräyttänyt. Toki kukin saa pukea itsensä ja vaikka koko perheensä samaan printtiin, kunhan minun ei tarvitse. Aino ei ole mikään minun lisäosani, vaan yhtä yksilöllinen kuin minäkin.

Mitä mieltä olette samaan kuosiin pukeutumisesta?

maanantai 7. toukokuuta 2012

Viskibasson paluu

Ei ollut ehkä fiksuin ratkaisu lähteä hippasen lämpöilevänä ja yskäisenä reissuun. Tukholman tuliaisina tulivat viskibasso ja hakkaava yskä. Oli mahtavan kiva reissu ja upeinta oli nähdä tyttösen nauttivan ihmisvilinästä, auringonpaisteesta ja muidenkin mestojen näkemisestä, kuin vain tästä neliskanttisesta.

Buffeepöydän antimien ääressä (kyllä, örp) oli mahtava istuskella ilta-auringon paisteessa, lokkien liitäessä ikkunan toisella puolella, leivän päällä itse kasattu toast Skagen ja lasissa pirskahtelevaa valkoviiniä. Ja pöydän toisella puolella maailman parasta seuraa. <3 Yritimmepä hillitä tyttösemme armotonta flirttiä naapuripöytiinkin buffeen antimien nauttimisen lomassa, mutta tuloksetta. Napero kun piti sellaista meteliä, että se taatusti kuului pidemmällekin kuin vain naapuripöytään ja mitä enemmän hän sai huomiota, sitä muikeammaksi ilme kasvoi ja elkeet suurenivat.

Hakeuduimme hyttiin jo ennen kahdeksaa, kun seurueen pienimmällä alkoi silmä lupata. Se olikin hyvä ratkaisu, niin jäi nämä pahimmat känniääliöt näkemättä. Heidät kyllä kuuli hytin oven läpi yöllä baarien sulkeuttua mörrimöykkyjen kaivatuessa takaisin pesäkoloihinsa. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun ensin hytin ohitti tukevassa laitamyötäisessä (kolinasta päätellen) oleva kaveri. Hetkeä myöhemmin perästä tuli äänekkäämpi otus, joka kirosi: "tule v**** apina tänne, mä vähän muotoilen sun kasvoja uudelleen". Ah, ihanaa herätä tällaiseen runonlaulantaan klo 02:17. On se kumma, miten kuningas alkoholi saa päistä ne viimeisetkin aivosolut sammumaan. Ja älä käsitä väärin, en ole absolutisti, mutta en myöskään ymmärrä tuota humalahakuista ördäämistä.

Tulholmassa jäimme bussista Slussenissa ja kävelimme vanhan kaupungin halki. Harmittavasti (lompakko tosin kiittää) vanhan kaupungin liikkeistä juuri ne kiinnostavimmat eivät olleet auki ohi kulkiessamme. Esim. ihastuttava Leksaker förr och nu olisi varmasti ollut sellainen, johon olisin pennosen jos toisenkin jättänyt. Niin ihastuttavia aitoja vanhoja retroleluja kaupan ikkunasta löytyi. Mustkohde seuraavalle reissulle! Vai mitä pidätte?
















Meidän oli tarkoitus ostaa Ainolle reissusta kumiankka, mutta emme sellaista löytäneet. Kun ankkaa ei löytynyt, kotiutimme kivan raitapipon Åhlensin omasta mallistosta (P.o.P:n tyylistä kivaa raitakuosia kohtuuhintaan (pipo 39kr), josta olisi saanut kolme vaatetta kahden hinnalla, mutta mies toppuutteli ja ostimme vain pipon. Kävimme etsimässä ko. tavaratalon ruokaosastolta Ella's Kitchen -luomuruokia, joita mammakaveri on kehunut kovin. Mutta sieltä löytyi vain marja/hedelmäversioita, eikä ruokaisia ollenkaan.

Se, mihin länsinaapurissa kiinnitin huomiota, oli pukeutumisen monimuotoisuus verrattuna kotomaahan. Täällä liiankin monen teinin käsipuolessa roikkuvat (feikki tai aidot) luksuslaukut puuttuivat länsinaapurin katukuvasta kokonaan. Kyllähän naapurimaan tyylikkäiden pukeutujien käsiveskoissa oli sellaisia merkkejä kuin Prada, Michael Kors tms., mutta ne eivät huuda kilometrin päähän, mitä merkkiä ovat. Me like. Muutenkin, oli virkistävää nähdä rohkeita kuosien yhdistämisiä, värikylläisyyttä ja uusia printtejä. Kiinnitin huomiota erityisesti vaunuihin. Näin vain kahta merkkiä, Emmaljungia ja Bugaboo:ta. Jälkimmäisiä tuntui olevan joka toisella vastaan tulevalla vaunuilijalla. Laukkufriikkinä kuolasin muutamien tyylikkäiden äitien hoitolaukkujen perään. Sellaisen kotiuttaisin enemmän kuin mielelläni itsekin arki/työkäyttöön.

Se, mistä nautin ulkomailla olosta on se, miten autoilijat huomioivat vaunujen kanssa liikkujat. Oli kyse sitten Tallinnasta tai Tukholmasta (joista meillä on kokemusta Ainon syntymän jälkeen). Eilenkin yksi auto jäi viiden metrin päähän odottamaan, vaikkemme olleet edes vielä lähelläkään suojatietä. Tätä lisää kotimaahankin, kiitos! Täällä ei ole kerta eikä kaksi, kun auto on vetänyt kumit käryten melkein vaunukopan mukanaan, eikä vaunuilijalle anneta taatusti tietä, vaikka taivaalta sataisi kissoja ja koiria.



Kaupungilla kiireettömästi kävellessämme spottasimme myös keväiset kirsikankukat. Mieleen palautui upea häämatkamme, honeymoon hanamimme kolmen vuoden takaa. Tällöin pääsimme nauttimaan kirsikankukista täydelliseen kukinta-aikaan Kiotossa.

Meillä oli ikkunallinen hytti, joka oli kyllä lapsen kanssa mahtava juttu. Saimme ihailla omasta ikkunasta kaunista auringonpaistetta, kimmeltävää merta, saariston taloja ja maisemia sekä merilintuja.














Saimme hyttiemännältä pyytäessämme käyttöömme Emman matkasängyn, joka oli niin kapea, että mahtui alasvedettävien sänkyjen väliin ja näin saimme koko perhe hyvät unet. Tosin vauvansängyssä oli vain puolen sentin patja, joten taittelimme yhdestä ylimääräisestä peitosta lisäpehmustetta sänkyyn. Ja niin tyttökin nukkui uniriepunsa (lue: äidin paita) ja unilampaansa kanssa rauhaisasti.

Minun tärppini risteilylle ja Tukholmaan:
- Laivaan ikkunallinen hytti. Lastensängyn saa alle vuoden ikäisen kanssa matkustava hyttiemännältä pyydettäessä.
- Olimme liikenteessä matkarattailla, mutta silti kätevintä oli esim. tax-freemyymälän tungoksessa liikkua lapsi kantorepussa selässä.
- Lelukauppa: Leksaker förr och nu, Västerlånggatan 11
- Ruokapaikka: Kungshallen, 15 eri ravintolaa saman katon alla, Kungsgatan 44
- Vauvanhoitopiste: Åhlens, toinen kerros, kerroksen perällä sovituskoppien takana. Vesipiste puuttuu, mutta muuten ihanan avara ja tilava (oikeasti iso) huone, jossa on nojatuoleja, ruokapöytä tuoleineen, syöttötuoli ja mikro.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Riskillä mennään

Tyttö on vihdoin terve. Kuumetta ei ole ollut enää puoleentoista vuorokauteen. Jee!!

Mutta. Tyttösen nielutulehdus on vissiin tarttunut meikäläiseen, kun kurkussa on aivan hervoton kaktus, yskittää ja pientä lämpöä. Mutta silti olemme päättäneet ottaa riskin. Varasimme Tukholman risteilyn kuukausia sitten. Ihan tarpeeksi ketutti, että edellisen taudin takia jouduimme perumaan silloinkin kuukausia odotetun reissun. Nyt lähdemme reissuun, tulin sieltä sitten pää kainalossa takaisin tai en.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Naisena, miehenä. Yhdessä. Lainattuja sanoja.

Olen aina pitänyt runoista. Nuorempana kolahti Jyri Schreckin runot. Onpa niitä tullut rustattua itsekin. Pääasiassa tekstiä syntyy silloin, kun on jollakin tapaa paha olla.

Kirjahyllyä järjestäessä (tai siis mies järjesti ja minä toimin piällymiehenä) tuli entisen yhteistyökumppanini, Heli Mustosen Enimmäkseen ihminen -runokirja käteen. En ole vuosiin kirjaa lukenut, mutta nyt taas pysähdyin puhuttelevien säkeiden ääreen. Ohessa hyvä oivallus, vai mitä pidätte?

TAKIASI
arkisestä tykkäämisestä pitäisi remuta enemmän
liittyä parisuhteen pelastusarmeijaan
pitää solisevia puheita
ja soittaa kitaraa keskiviikon kauneudesta
kertoa kuinka ihanaa kosketus on
verkkareissa
makkarakastikkeen jälkeen

ei tarvitse olla kaunis ja rohkea
ei silikoninen ja notkea
vähän lässähtänyt tukka
eripariset villasukat
ja kutsu sipulinvarsien niistämiseen riittää

kuivausrummun lämmössä
katselen sinua ja minua
että elämä osasi tiputtaa tähän


Söisit. Etkö? Ei sitten.

Aino vähensi syömistään huomattavasti ollessaan lenssuputkessa. Tätä kesti iloiset kolme kuukautta. Alussa revin hiuksia ja olin todella epätoivoinen, miksei lapsi syö. Kun pahin tauti helpotti, ja vähäruokaisuus vain jatkui, totesin, että tätä vauhtia hiuksia repimällä minusta tulee pian kalju ja en voi saada millään kikkakolmosilla tyttöä syömään enempää. Kun suu menee kiinni, se menee suoraksi viivaksi, eikä sinne saa sen jälkeen upotettua yhtään ainutta lusikallista ruokaa. Ei, vaikka siinä olisi tyttösen lempiruokaa tarjolla. Olemme kokeilleet eri ruokavariaatioita, sormin syömistä, lusikalla, kylmää, lämmintä, kuumaa, keitettyä, soseutettua, letuksi paistettua, kaupan tädin tekemää, omatekoista. Lähes kaikkea, mitä mieleen tulee. Mielessäni siinsivät ne pilttipurkillisen kokoiset annokset, joita tyttö veteli ennen sairastumistaan.

Anoppini (joka on entinen terveydenhoitaja) totesi eräs päivä lakonisesti, että yksikään lapsi ei ole pohjoismaissa nälkään kuollut. Painokäyrä menee miinuksella, mutta menee kuitenkin koko ajan samalla käyrällä. Olen tätä yrittänyt itselleni tolkuttaa, kohtuullisen hyvin tuloksin. 

Enää en (suuremmin) ota stressiä syömisistä. Toki tyttö syö vähän, mutta pääasia on, että hän syö kuitenkin jotakin. Yritämme pitää pöperöt kohtuullisen monipuolisina, vaikka tuo epeli söisi mieluiten vain munakasta, kotitekoista lihapullaa, perunarieskaa, Talk-muruja ja päärynäsosetta. Ehkä tuo piiperoinen joskus tajuaa, että ruokailu on nautinto ja on kiva syödä enemmänkin kuin kaksi lusikallista tai kourallista ruokaa. Ehkä. Jos ei, niin voivoi, asialle ei oikein mitään mahda.


torstai 3. toukokuuta 2012

Karhunpoika sairastaa

Vappuaattoiltapäivänä tyttöselle nousi kuume. Eilen sitten kävimme lääkärissä, kun kuume laski lääkkeilläkin alimmillaan 38,5 asteeseen. Lääkäri totesi sen, mitä itsekin epäilimme eli todennäköisesti pienellä on vauvarokko JA kaupan päällisiksi ärhäkkä nielutulehdus. Ei ihme, ettei ole ruoka maittanut, jos joka kerta nielaistessa sattuu. Onneksi sentään maitoa uppoaa niin paljon, ettei nesteytykseen lähtöön ole tarvetta.

Pientä kipeää on kurja katsoa. Kun ainoa, mitä voi tarjota, on syli ja särkylääke. Yllättävän reipas neiti jaksaa olla, vaikka kuumetta on pahimmillaan 40. Ei itke juurikaan, mutta varsinainen sylihiiri hän on. On pitänyt ihan itseltä vähentää vaatetta, kun pitää tuollaista hehkuvaa punaposkea kainalossa. Puoliltapäivin ehdimme jo ennenaikaisesti iloita, kun tyttösen lämpö ei ollut yökahden jälkeen noussut enää 37:ää korkeammalle. Päiväunilta tyttö heräsi valitettavasti taas aivan polttavan kuumana, ja taas lähennellään kolmeayhdeksää.

En tiedä, sympatiseeraanko pientä, kun kurkkuuni on muuttanut kaktus vai olenko minäkin tulossa kipeäksi. Eijei, ei nyt, kun pitäisi ylihuomenna lähteä seilaamaan!!

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Vappu on peruttu

Siippani kanssa ihmettelimme suuresti, kun vappupäivänä ristin sielua ei liikkunut kotikadullamme. Meillä on olohuoneessa valtavan kokoinen ikkuna suoraan kadulle päin (johon alunperin asunnossamme ihastuimmekin), josta on hyvä kerrostalokytätä kadun meininkiä. Mietimme jo, että onko vappu peruttu? Vasta yhdeltätoista alkoi väki ja moottoriajoneuvotkin liikkua. Itse haikailen kaksipyöräisen moottoroidun selkään, etenkin, kun luin NaamaKirjasta entisen työkaverini avanneen mopokauden. Hinku päästä baanalle on kova, mutta saa nyt odottaa, että saan tämän selän kuntoon.

Meidän perheen vappusuunnitelmat eivät olleet suurimuotoisia. Koristelimme kodin palloin ja serpentiinein. Asensimme ne kuitenkin niin korkealle, ettei pieni saa niitä suuhunsa. Suunnittelimme käyvämme vappupäivänä kaupungilla humussa ja herkuttelevamme napamme pyöreiksi. Joimmekin muutaman lasin aitoa shampanjaa, nautimme uusista reseptikokeiluistani ja äitini tekemistä herkkumunkeista.

Vappuaattoiltapäivänä pikkuinen tuntui kainalossa kuumalta. Mittari näytti 39, eikä lämpö ole sen jälkeen kolmen tunnin annostusvälin lääkkeistä huolimatta laskenut alle 38. Hurjimmillaan lämpö huitelee neljässäkympissä. Tytöllä on mitä todennäköisimmin vauvarokko, jonka hän sai toissaviikolla kylässä käyneeltä poikaystäväkandidaatilta ikätoverilta. Se hyvä puoli tässä on (meikä kun yrittää joka asiasta löytää jotakin positiivista), että vauvarokko onneksi menee muutamassa päivässä ohi, eikä jälkitauteja yleensä tule. Siispä ensi viikonloppuna odottava reissumme Tukholmaan pitäisi onnistua.

Onko sinulla antaa jotakin tärppejä Tukholmaan?

tiistai 1. toukokuuta 2012

Mutsietiketti hukassa

En osaa joidenkin mutsien harjoittamaa mutsietikettiä. Olen pihalla kuin terassikalusteet. Olen käynyt tästä asiasta keskusteluita nyt useamman ihmisen kanssa. Lopputulema on sama. Eihän tähän mennyt kuin yhdeksän ja puoli kuukautta tajuta, että olen käsittänyt muutamia asioita täysin väärin.

Kun puolituttu mamma ehdottaa kadulla, "vaihdetaan kännykkänumeroita, tulette joskus meille kahville", tai "lähdetään joskus vaunulenkille", minulle nuo ovat tähän asti tarkoittaneet samaa kuin että kaivetaan kalenteri esiin ja sovitaan päivämäärä ja kellonaika tärskyille. Mutta ei, tuo onkin tarkoittanut, että moikataan edelleen kadulla, kun tavataan ja kysytään kohteliaissyystä, montako hammasta teillä on ja joko yösyötöt ovat loppuneet. Se ei tarkoita MITÄÄN sen kummempaa. Tuolla tavalla heitetty kutsu ei OIKEASTI tarkoita, että meitä toivottaisiin kylään. Sitten olen hämmentyneenä ihmetellyt, miksei tästä mutsista ikinä kuulu mitään.

Eräs viisas keskustelukumppanini sanoi, että kun itse tarkoitan mitä sanon ja sanon, mitä tarkoitan, olen pihalla kuin lumitulkku tämäntapaisesta jenkkityyppisestä smalltalkista. Että jotakin sanotaan vain muodon vuoksi. Silti aion jatkaa omalla tavallani, koska minusta ei ole heittelemään muka-kahvi-lenkkikutsuja kenellekään ihan vain huvin vuoksi, jos en niitä oikeasti tarkoita.