perjantai 28. syyskuuta 2012

Kuin mamman leipomaa...

Olen aiemminkin kertonut, että olen Buzzador. Eli saan kokeiltavakseni tuotteita, joista sitten kerron eteenpäin.

Olen ollut hyvin skeptinen aiemmin pakasteleivonnaisten suhteen. Armon ovat saaneet vain mudcake ja paistettavat karjalanpiirakat. Nyt pääsin testaamaan Myllyn Parhaan pakasteleivonnaisia. Hain kaupasta eniten minua miellyttävät tuotteet. Yllätysyllätys, ostoskoriin päätyivät seuraavat tuotteet:


Yllätys oli suuri, kun maistoin tuotteita. Mustikkapulla oli ihanan mehevää, kotitekoisen makuista. Jos en olisi tiennyt, olisin epäillyt asialla olleen äitini, joka on mestari keittiössä. Todella iloinen yllätys siis.

Suklaaleivoksesta odotin kuivaa känttyä, joka maistuu halvalle suklaalle tai pahalle kaakaolle, ja sisällä olevan kerman maistuvan liian kauan jääkaapissa olleelle margariinille. Kuinka väärässä olinkaan. Leivos näytti hyvältä ja maistui erinomaisen hyvältä.

Molempia voin siin lämpimästi suositella mammojen vierasvaraksi. Näitä kehtaa tarjota krantumallekin vieraalle hyvillä mielin.


Millainen äiti olen

Aloin tässä yksi päivä miettiä, millainen äiti olen. Koen olevani keskivertomutsi. Mulla ei ole mitään jakoa maailmanparasmutsi-kisoissa. Eikä ole väliksikään.

Koko äitiys tuntuu olevan (välillä) rakettitiedettä. [Rakettitiede] a.k.a. mahdoton täysin hahmottaa, ymmärtää, sisäistää, josta ei saa kunnolla otetta eikä siihen pääse heti sisälle. Erityisesti se on jotain, jossa et voi kai koskaan olla tarpeeksi hyvä. Ja juuri, kun tiedät tai ainakin luulet osaavasi tai tietäväsi, miten homma toimii, lapsukainen laittaa kaiken uusiksi.

En ole toistaiseksi lukenut yhtään lastenkasvatusopusta. Mietin, että pitäisikö? Erityislastentarhanopettaja-kummitätini on roudannut minulle hyllymetrillisen lastenkasvatusopuksia omasta kirjahyllystään tilaa viemästä. Olen kuitenkin miettinyt, että tarvitsenko opuksia? Olen äiti, joka kuuntelee sydäntään ja tervettä (maalais)järkeä. Eikö se riitä?

Lapsen saatuani yritin olla supermutsi. Kunnes huomasin, ettei se ole vastasyntyneen (tai vähän isommankaan kanssa) mahdollista. Kunhan lapsi ja vanhemmat on hengissä päivän päätteeksi, syöneinä, suht puhtaissa vaatteissa ja ja onnellisina, se riittää. Riittävän hyvä on riittävän hyvä. Kukaan ei laita äitiydelle niin isoja mittareita ja ennakko-odotuksia kuin mitä itse kasaa päähänsä. Pääasia on rakastaa ja olla läsnä. Siinä on jo riittävästi. Olen jo aikapäivää sitten unohtanut äitiyden ehdottomuuden. Että pitäisi olla mustavalkoista tai jokotai. Että niitä harmaan sävyjä on tasan niin monta kuin on perhettäkin. Että kun lapsi saa rajoja ja rakkautta sopivassa suhteessa, kaikki perusasiat ovat kunnossa.

Koen olevani myös läsnä oleva äiti. Olen paikalla, kun tyttö huutaa innoissaan "äit, äit" (ja on tekemässä jotakin sellaista, jota ei saisi). Otan syliin, kun käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. On ihana tunne, kun rakas vuosikas touhottaa pitkän pätkän omiaan, sitten yhtäkkiä tulee lähelle, kiipeää syliin ja antaa halin.

Olen äiti, joka rakastaa rutiineja, jääräpäisyyteen asti. Meillä ei todellakaan eletä kuin pellossa (vaikka siivousintoilija-äitini saattaisi toista väittääkin). Rutiinit tuovat turvaa, helpottavat elämää, estävät liialliset kiukkukohtaukset ja pitävät arjen rullaamassa. Kello on meillä tärkeä väline. Ruokaa pitää tuon perheen pienimmäisen saada kolmen-neljän tunnin välein, muuten alkaa sellainen konsertti, että lähikoivustakin putoavat lehdet. Ruokapöydässä ei leikitä, venkoilla tai pelleillä. Jos näin, niin pääsee lattialle istumaan hetkeksi. Ketään ei saa purra eikä lyödä. Joissakin asioissa olen tarkka. Niissä asioissa ei keskustella eikä neuvotella. Vaippa vaihdetaan, ruoka syödään, hampaat pestään ja nukkumaan mennään iltaisin säännöllisesti puoli kahdeksalta. Rutiinit roks.

Välillä oma lyhytpinnaisuuteni ärsyttää. Olen erittäin onnellinen, että omaan pitkäpinnaisen Isämiehen, jolla riittää sisua laittaa tyttösen vahvat tahdonilmaukset tukevaan, isälliseen (henkiseen) otteeseensa. Etenkin silloin, kun minulla käämit palavat ja desibelit alkavat uhkaavasti kohota.

Äitiys on tarkoittanut minulle myös turhautumisen ja riittämättömyyden tunteiden käsittelyä. Niin, ja mainitsinko vitutuksen? Ja että sen, että välillä voit unohtaa kokonaan itsesi. Se hukkuu jonnekin viikkokausia kestävien lenssuputkien, vaippa- ja lelukasojen, pyykki-, siivous- ja ruokahärdellien keskelle aivan samalla tavalla kuin kellolta häviää tarkoitus. Samalla äitiys on ehdottomasti parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

(Kännykkä)etikettiä

Mietin juuri, miten voikin olla hankalaa, jos unohtaa kännykkänsä. Mistä tämä tuli mieleen? Sekä äitini että anoppini molemmat unohtivat erillisillä vierailuillaan kännykkänsä meille. Äidin kännykän palautus onnistui juoksemalla kadulle ja vimmatusti huitomalla sai vielä äidin auton pysähtymään. Anopin kännykkän palautus olikin sitten haastavampi projekti.

Aiemmin tapaamiset sovittiin jopa viikkoja aiemmin kirjeitse. Molemmat osapuolet olivat varmasti paikalla. Tänä päivänä kännykkä mahdollistaa kätevät oharit tai ainakin myöhästymisilmoitukset kahta minuuttia ennen tapaamista. Tämä ärsyttää tällaista täsmällisyyteen pyrkivää ihmistä. Ymmärrän kyllä, että lapsen kanssa yleensä asiat alkavat mennä pieleen siinä vaiheessa, kun ollaan lähdössä. Tulee kakka just ennen lähtöä, pitää syödä tai nukahdetaan väärään aikaan/ paikkaan. Mutta näihinkin voi varautua.

Mielestäni on toisen kunnioittamista olla tekemättä ohareita. Jos tietää, ettei pääse paikalle, on ihan sivistynyttä ilmoittaa vaikka päivää ennen, ettei sovikaan. Itse en ainakaan tästä vedä palkokasveja hengityselimiini. Sen sijaan, että puunaan itseni ja lapsen lähtövalmiiksi, katson liikennevälineet aikatauluista ja sitten napsahtaa viesti: "sorry, en pääsekään". Ihan kiva.

Jos myöhästyy, sekin on ihan fine, mutta senkin voi ilmoittaa hyvissä ajoin, että aikataulu venyy, eikä niin, että toinen joutuu sitten treffipaikassa odottelemaan puolisen tuntia tyhjän panttina, kun ei tiedä, milloin toinen mahdollisesti tulee.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Multitaskaaja, vai?

Luulin mammalomalla olevani multitaskaaja. Kuten usein äideistä sanotaan, että pystyy tekemään vähintään kolmea asiaa yhtä aikaa. No, niinpä pystyikin. Kotona. Pystyin hyvin pesemään hampaita, silittämään paitaa ja viihdyttämään vuosikasta yhtä aikaa. Tai laittamaan ruokaa, kirjoittamaan ostoslistaa ja viihdyttämään vuosikasta.

Nyt, kun olen palannut töihin, olen huomannut jotakin. Että kun tuo vuosikkaan viihdyttäminen on hoidossa työpäivieni ajan, en olekaan multitaskaaja. En ainakaan työaikana. Jos yritän samaan aikaan lukea saapunutta meiliä, en pysty yhtä aikaa kuuntelemaan työkaverin teknistä pulmaa. Joudun liiankin usein sanomaan kollegoilleni: "anteeksi, voisitko toistaa". Pakko oppia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sairasta menoa

Nyt sitten pienemme sai ensimmäisen lääkekuurinsa. Keväisen 12 viikkoa kestäneen flunssahorrorin aikana tauti ei päässyt niin pahaksi, että sitä olisi tarvinnut lääkitä. Vauvarokkoonkin tarvittiin vain särkylääkettä taltuttamaan korkeaa kuumetta.

Olen kiitollinen siitä, että tyttösemme ehti melkein 15-kuiseksi, ennen kuin sai ensimmäisen antibioottikuurinsa. Minä kun rupesin sairastamaan heti viisikuisena, kun lähdin hoitotaipaleelleni. Siitä lähtien olen imurin lailla vetänyt puoleeni kaikenlaisia tauteja. Helpompaa on nimetä ne taudit, jota minulla ei ole ollut. Nyt Ainolla on sekä silmä- että korvatulehdus.

Isämies taas tulee (onneksi) terveemmästä perheestä. Kumpikaan hänen vanhemmistaan eivät ole sairastelleet juurikaan, ja mieheni on perinyt samat geenit. Aiemmin hän sairasti flunssan kerran kymmenessä vuodessa ja sekin kesti maksimissaan kaksi päivää. Tosin sitten kun hän sairastaa, on hän TODELLA kipeä (tai ainakin sanoo olevansa :-). Ja lääkäriin ei mennä, ellei ole sormenpää irti (kirjaimellisesti).

Minä olen lähipiirissäni kävelevä lääke/ sairaustietopankki. Tiedän yhtä sun toista, kun on tässä vuosien varrella tullut juostua erinäisissä tutkimuksissa erikoislääkäreitä myöten. Tunnistan monet lääkeaineista jo nimeltä. Samoin tietämystä löytyy eri sairauksista ja niiden hoitomuodoistakin. Löytyypä lääkekaapista kaikkea kivaa "narkkipalstakamaakin", joita sain mm. keväällä välilevynpullistumakipujani helpottamaan. Olen kuitenkin sen verran tervejärkinen, että syön lääkkeitä, kun niitä oikeasti tarvitaan. Jos pärjään ilman, en todellakaan nappaa naamariini mitään ylimääräistä.

Maidonkäyttöni on laktoosi-intoleranssini takia vähäistä. Kun totuin juomaan jo teini-iässä vettä, on nykyään lasiin vaikeaa laittaa maitojuomaa, vaikka sitä voisinkin juoda. Siispä nappaan lisäkalkit purkista.  Samoin hellin ärtyvää vatsaani maitohappobakteereilla. Flunssakaudella lisään normiDeeannokseeni vähän lisää, ja kun tauti on iskemässä päälle, lisään repertuaariin sinkit, ceet ja vastaavat.

Aino saa päivittäin deensä, ja kaksikuisesta lähtien mukana on ollut Biolatte-maitohappobakteeri. Nyt sekin menee lisäannostukselle, kun pelissä on mukana ihka eka antibioottikuuri. Pikaista toipumista meidän perheen sairastaville ja sinne ruudun taakse muiden pöpöjen kanssa taisteleville! Olkoon syksy/talvikausi teillä ja meillä mahdollismman tautivapaa.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Vilistävää viikkoa

Tähän viikkoon on mahtunut paljon.

Maanantaina
Istuimme työyksikkönä alas miettimään prosessejamme kuudeksi tunniksi. Keksisin paljon paremmankin tavan viettää maanantaipäivää, mutta silti ymmärrän, kuinka tärkeää on, että saamme nuo valmiiksi. Siten meidän on helpompi tuotteistaa palvelumme niin sisäisille kuin ulkoisillekin asiakkaillemme. Mutta silti. Kun ei tajua, niin ei vaan tajua (tässä kohtaa puhun itsestäni, en ymmärrä prosessien kehittämisestä mitään). Loppujen puolentoista tunnin aikana yritin lyhentää to-do -listaani, mutta eipä sieltä kovin montaa taskia saatu vähemmäksi. Kun pääsin illalla kotiin, vuosi omani sekä Ainon nenä kilpaa.

Tiistaina
Ehdin käydä kesken työpäivän lounaalla ystäväni kanssa. Oli antoisa kolmevarttinen, jossa vaihdoimme ajatuksia äitiydestä, työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä, ammatillisuudesta, haaveista. Teki hyvää meille molemmille, näin uskallan väittää. Yritin pusertaa yhteen päivään lähes koko viikon työpanokseni. Aika kivasti taskilista vähenikin, mutta se tarkoitti sitä, että minä istuin konttorissa tavanomaista pidempään. Lopulta totesin, etten puoli viideltä enää saa mitään älyllistä toimintaa vaativaa aikaiseksi, ja suuntasin kasvava kaktus kurkussa kotiin. Ihan hyvää teki purkaa listalla olevia töitä, mutta ei tuosta voi tapaa tulla. Minä kun haluan viettää laadukasta perheaikaa iltaisin ja nähdä lapseni myös hereillä. Näyttipä neidinkin klyyvari vuotovian merkkejä, kun istuimme yhdessä iltapalalla.

Keskiviikkona
Heräsin aikaisin, kiitos lenssuisen olotilan ja positiivisen jännityksen. Olihan tiedossa vuoden (ainoa) odotetuin koulutus. Kun tyttö heräsi, näin heti, että tänään ei ole mitään asiaa hoitoon. Jouduin soittamaan jo työpaikalleen ehtineen Isämiehen takaisin kotiin, että itse pääsisin oppiin. Pikainen vuoronvaihto ja suuntasin keskustaan. Ensimmäinen koulutuspäivä oli antoisa, ja työkaverin kanssa saimme paljon ideoita, miten lähteä edistämään asioita omalla työpaikalla. Jotenkin tuntui lohdulliselta, että oikeasti isoilla toimijoilla pulmat ja haasteet ovat täsmälleen samat kuin meillä, mittasuhteiden ja hintaluokan kanssa vain painitaan vähän eri kategoriassa kuin me. Isämiehen piti päästä loppuviikoksi töihin, joten soitimme loppuviikoksi apuun isoäidit. Luojan kiitos heille, torstai ja perjantai oli kondiksessa.

Torstaina
Heräsin ikävään kurkkukipuun. Eipä minusta juuri ääntäkään lähtenyt, mutta niin vain suuntasin opin tielle. Oli helpottavaa, että äitini pääsi hoitamaan lastenlastaan päivän varoitusajalla. Isämieskin pääsi edistämään omaa projektiaan töihin. Hömelö olotila ja huoli pienen voinnista aiheutti sen, etten saanut päivästä kuitenkaan irti niin paljoa kuin olisin toivonut. Kun pääsimme kotiin, äitini huokaisi: "kyllä sairaan vuosikkaan hoitaminen käy työstä". Lausuimme lämpimät kiitokset isoäidin ajasta ja paneutumisesta ja painuimme saunaan.  Pääsin nauttimaan lempeistä löylyistä, jotka vähäksi aikaa aukoivat tukkoista tuulenhalkojaani.

Perjantaina
Aamulla ääntä lähti vielä vähemmän kuin torstaina. Mutta olihan edessä SE odotetuin päivä kolmipäiväisestä koulutuksesta. Tällä kertaa lastenhoitoavuksi riensi anoppini. Olen niin kiitollinen, että molemmat isoäidit asuvat lähellä ja ovat mieluusti avuksi, jos/ kun lastenhoitoapua tarvitaan. He pitävät molemmat myös tärkeänä sitä, että pääsemme isämiehen kanssa viettämään kahdenkeskistä aikaa ja ovat jopa patistamassa meitä sellaisen viettoon.

Perjantai osoittautui The Päiväksi. Pienryhmä mahdollisti aidon vuorovaikutuksen ja kokemusten vaihdon muiden osallistujien kanssa. Kouluttajan tiesin jo etukäteen hyväksi, olenhan hänen blogiaan seurannut viitisen vuotta. Mutta se anti. Ehkä jotakin siitä kertoo se, että kollegan kanssa kirjoitimme ideoita ylös kynä sauhuten, hymy korvasta korvaan ulottuen, kun visioimme innolla tulevaa projektiamme. Meidät valtasi aivan valtaisa FLOW, ja kotimatkakin sujui kilpaa kädet viuhtoen, toistemme kanssa osin päällekkäinkin puhuen, viisi senttiä bussin penkistä irti leijuen. Minun oli todella vaikeaa illalla rauhoittua, kun olin niin tohkeissani. Siitä huolimatta, että oma olotila ei ollut mikään paras mahdollinen, harmittelin sitä, että on perjantai-ilta, eikä huomenna pääse töihin. Hullu, kommentoi eräs kaverini facebook-hehkutustamme. Juuri tätä olen kaivannut. Sitä, että innostun jostakin niin, etten meinaa housuissani pysyä. Että tunnen syvää paloa sitä kohtaan, mitä teen. Että tunnen olevani oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Että saan haastaa ammattiosaamiseni.

Lauantaina
Lähetimme Isämiehen aamulla ruokakauppaan ja hakemaan vaatepakettia postista. Kuumemittari kun näytti lukemia meidän molempien tyttöjen kohdalla. Päivä tuntui pitkältä, kun emme päässeet pesutupaa pidemmälle. Kun tyttö heräsi päiväunilta, tulikuumana ja silmät rähmästä umpeen liimautuneina, teimme pikaisia päätöksiä. Isämies lähti juuri neidin kanssa taksilla kohti luottolääkäriasemamme (yksityinen lääkäriasema, josta olemme saaneet joka kerta loistavaa palvelua) päivystävää lastenlääkäriä. Minä jäin kotiin päivystämään, kun anoppi on hetkisen kuluttua tulossa hakemaan eiliseltä unohtunutta kännykkäänsä. Jotenkin jaksan oman puolikuntoisen olotilani, mutta on aina yhtä kurja katsoa sairastavaa pientä.

Viikot menevät nykyisin ihan järkyttävällä vauhdilla. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut enää avata konetta, istuttuani sen ääressä töissä koko päivän. Pahimmillaan olen painunut sänkyyn Ainon kanssa yhtä aikaa (joka siis tarkoittaa noin puoli kahdeksaa). Pahoittelut siis siitä, että blogi ei päivity niin taajaan kuin aiemmin. Usein minulla on mielen päällä aiheita ja postausideoita, mutta aikaa niiden toteuttamiseen ei juuri nyt ole.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Paneutumista

Olen sen sortin ihminen, että kun jostakin innostun, paneudun siihen kaikella tomeruudellani ja pontevuudellani (äh, ei ehkä kuvaavimmat adjektiivit, mutta ymmärtänette pointin). Etsin tietoa, googletan ja selvitän. Puntaroin ja ihmettelen.

Olen valtaisan iloinen ja onnellinen, että saan toimia kestovaippalainaamon pitäjänä ja kestovaippailun tukihenkilönä. Tunnustan, että olen vaipattanut omaa pilttiäni vasta vuoden verran, en tiedä kaikkea, olen vieläkin ihmeissäni joistakin merkeistä/ malleista/ kuoseista/ sisämateriaaleista. Mutta sepä tässä onkin parasta. Kaikkea ei tarvitsekaan tietää, kun lapsoset ovat niin eri mallisia, että se, joka toimii naapurin Miisalla täydellisesti, ei toimikaan meillä. Hakemalla löytää itselleen sopivat. Mutta kuinka nautinkaan siitä, että saan jakaa vuoden aikana kertynyttä kokemustani eteenpäin, ihmetellä vaippoja yhdessä toisten kestoilijoiden kanssa ja pohtia yhdessä ratkaisuvaihtoehtoja kestoilupulmiin. Kun tiedän, että eräästä kestovaipparyhmästä Naamakirjassa saan aina vastaukset mietityttäviin kysymyksiin kokeneemmilta.

Joka kauppareissulla huokaan, kuinka onnellinen olenkaan, ettei meidän tarvitse raahata viikon ruokaostosten lisäksi kertispakkausta mukaan kotiin. Kuinka normaalilta päivittäinen vaippapyykki tuntuu ja miten luonteva osa vaippojen huolto on iltapuuhiamme. Ja se haju. En voi sietää kertisten hajua. Kestot kun eivät haise, ei täysinä eikä pestyinä.

Olen erityisen ylpeä Isämiehestä, joka usein (oma-aloitteisesti) kysyy vaippoja lainaan hakevilta mammoilta "kai sinun miehesi on tässä (kestovaippatouhussa) mukana? Kun tämä on siitä kiva juttu, että tähän pääsevät osallistumaan molemmat."

torstai 20. syyskuuta 2012

Lapsi ja harrastukset

Lastenpsykiatri ja perheterapeutti Janna Rantala sanoi taannoin, ettei alle kouluikäisellä tarvitsisi olla harrastuksia. Itse olen asiasta lähes samaa mieltä. Joka viikonpäivälle ei tarvitse olla järjestettyä ohjelmaa. Olen samaa mieltä Rantalan kanssa siitä, että jos lapsi on kotihoidossa, on hyvä, että hän pääsee leikkimään muiden lasten kanssa "harrastuksissa" ja siten kehittää sosiaalisia taitojaan. Jos taas lapsi on päivähoidossa, on hyvä, että perhe viettää kiireetöntä, yhteistä aikaa yhdessä kotonakin, eikä ole pää kolmantena jalkana joka ilta vilistämässä vauvatanssiin, värikylpyyn, uimaan, jumppaan, taidekerhoon, muskariin tai johonkin muuhun harrastukseen.

Viime kevään aikana meillä oli Ainolle tasan kaksi "harrastusta". Alkuviikosta kävimme muskarissa ja toisena iltana oli vauvauinti. Näillä aiomme jatkaa tämänkin vuoden.

Entinen pomoni tavatessamme oli "järkyttynyt", kun kuuli, etten viikottain vietä "OMAA aikaa" liikkuen. Jos voin valita, lähdenkö lenkkipolulle hikoilemaan, vai vietänkö töiden jälkeen aikaa pienen taaperoni ja Isämiehen kanssa, ei tarvitse edes kahta kertaa miettiä. Vaikka liikunnasta nautinkin ja kroppani näyttää siltä, ettei lisäliikunta/ pienempi ruokalautanen tekisi yhtään pahaa, silti arvostan perheen yhteistä ilta-aikaa niin kovin, etten käytä sitä oman kuntoni hoitamiseen (juuri nyt). Etenkin, kun minusta nyt tuntuu siltä, etten jää mistään paitsi. Nautin siitä, kun leikimme ja tohotamme kotona kolmisin. Vielä tulee aika, jolloin saamme olla houkuttelemassa vastahakoista (esi)teiniä viettämään joskus aikaa kotona ja/tai vanhempiensa kanssa.

Tulevaisuuden harrastuksia olemme toki miettineet. Joukkuelaji toki kehittää sosiaalisia taitoja, mutta se kaikki kilpailuhenkisyys neline harjoituksineen viikossa ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Pahimmillaan harrastus vie kaikki viikonloputkin. Sen sijaan liikunta esim. jumppakerhossa kuulostaa hyvältä. Meidän koko perhe nauttii vedestä elementtinä. Kun vajaan vartin päästä kotoa löytyy lähin uimahalli, uskon, että me olemme jatkossakin sen ahkeria käyttäjiä. Olen itse ollut partiossa pienenä. Alussa tärkeintä oli mukana oleva paras kaveri, mutta kasvaessani sain sieltä sellaisia elämyksiä, kokemuksia ja taitoja (sekä tervettä itsetunnon kasvua), joita väitän, etten olisi muualta saanut. Tällaisia harrastemietteitä meidän perheessä. Mitä teidät lapsenne harrastavat?

maanantai 17. syyskuuta 2012

Täh?

Satuinpa katsomaan blogini tilastoja. Kiva, kun teitä käy täällä päivittäin niinkin paljon.

Kun päädyin katsomaan hakusanoja, joilla blogiini on päädytty, en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ihmetystä joka tapauksessa aiheuttavat nämä muutama googletus, joilla blogiini on päädytty:

cloudberry excellength mascara
En ole postannut tästä Lumenen ripsiväristä, koska ko. merkin ripsivärit eivät erityisemmin kuulu suosikkeihini. Minulla on kohtalaisen tuuheat ripset, mutta eivätpä ne näytä kovin kummoisilta miinus yhdeksän lasien takaa.

inspiration konsepti
Anteeksi, mikä?

itse tehty hemmottelu äidille
Keksin montakin tapaa hemmotella äitiä. Ei se ole mitään rakettitiedettä eikä tarvitse olla suurta tai hienoa. Minua liikuttaa kaupan valmista kukkapuskaa enemmän luonnosta poimittu yksittäinen kukkanen. Kun tiedän, että se on erityisesti minulle rakkaudella valittu.

johanna iivanainen hiljennä minut pelkät sanat
Johanna laulaa kuin enkeli. Hänen laulunsa Kadotaan uneen toimii meillä unilauluna Ainolle. Joka ilta kaunis laulu soi soittimesta ja laulan Aino sylissä tyttösellemme unilaulun, jonka jälkeen Isämies vie hänet unten maille.

katkerat kotiäidit
Ei kai kukaan oikeasti tunnusta olevansa katkera kotiäiti? Tai jos tunnustaa, pitäisikö asialle tehdä jotakin?

perjantai 14. syyskuuta 2012

Perjantai 13.

En ole seonnut päivistä. Tiedän, että tänään on 14. päivä syyskuuta, mutta minusta tuntuu, että oli kolmastoista päivä. Kerrataanpa vähän:

Tyttö heräsi aamulla klo 5 (jotenkin jo tuosta arvasin, että tästä ei välttämättä tule paras mahdollinen päivä). Itse olin nukkunut huonosti tukkoisen nenän ja kurkussa asustavan kaktuksen takia. Aamusella murunen väänsi kaksi kertaa sellaiset aikaansaannokset, ettei paremmasta väliä (olivat ihanasti selästä polvitaipeisiin asti). Nam. Hyppäsin ajoissa muskariin vievään bussiin. Ehdin käydä jopa maito- ja leipätäydennysostoksilla seudun deekujen kanssa. Olin ainoa, jonka liukuhihnalle lastattuihin ostoksiin EI kuulunut vähintään sikspäkillinen olutta. Mutta. Tyttö nukahti, kun olin maksamassa ostoksia, enkä saanut häntä muskariin hereille. Kun olin kävelemässä pysäkille, bussi porhalsi ohi. No, seuraavaa odoteltiin sitten melkein kaksikymmentä minuuttia.

Kun pääsin kotiin, tyttö heräsi. Goodbye koko aamupäivän odotettu Oma Aika. No, lounas sujui ihan kivoissa merkeissä (tyttö halusi välttämättä syödä makaronilaatikkonsa itse ja sai hillittömät kilarit, kun yritin auttaa). Sama välipalalla. Murunen ei kuitenkaan nukkunut päikkäreitä, ja oli koko ajan repimässä lahkeesta, kun yritin edes hetkiseksi istahtaa sohvalle. Pahaenteinen hokema "gagga, gagga" kuultiin iltapäivällä viedä kolmasti. Ah, tasan varmana en vaihda yhtään haisuvaippaa tänä viikonloppuna, vaan Isämies saa tehdä sen. Tiedä sitten, hampaatko ne sekoittavat pienen murun mahaa vai mikä, mutta jos saa valita, löysät tuotokset voisivat vaihtaa maisemaa.

Kun sain tytön puettua lähteäksemme Isämiehen kanssa hakemaan kesän alussa kuvattuja perhepotrettikuviamme GoImagesin studioilta, hän nukahti uudelleen. Se siitä haaveesta saada iltapäivälläkään edes hetken lepoa tai rauhaa.

Päivä ei ollut katastrofi, mutta olisi voinut olla kivempikin. Koko viikon odottamani muskari mammatuttujen tapaamisineen meni nyt sivu suun, samoin edes hetkinen omaa aikaa. Minulle tuosta omasta ajasta on tullut todella tärkeää (kun olen niin tottunut siihen, että yleensä se oma aika on ruhtinaalliset puoli tuntia kerrallaan). Että edes hetken verran saa päivän aikana tehdä juuri mitä huvittaa. Oli se sitten blogin kirjoittamista, toisten blogien lukemista, lehdenlukua tai vaan makoilua sohvalla syntyjä syviä pohtien.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Se toimii

Nyt, kun elämme viidettä viikkoa seitsemän viikon ruokalistalla, uskallan mainostaa, että tämä toimii!! Kerran viikossa käymme ruokaostoksilla ja ostamme kaikki tarvittavat kerralla. Toki maitoa ja leipää pitää aika ajoin käydä täydentämässä kerran viikossa, mutta on ihanaa, ettei kaupassa tarvitse rampata joka toinen päivä, kuten aiemmin oli (pahana) tapanamme tehdä.

Viiden viikon aikana tyttönen on osoittautunut kaikkiruokaiseksi ja mm. katkaravut ovat maistuneet hänelle enemmän kuin hyvin. Riisistä/ ohrasta/ couscousista hän ei edelleenkään suuremmin välitä, mutta syö sitä, kun näkee, että samaa mekin pistelemme poskeen. Eniten hän lisukkeista rakastaa perunaa.

En ole keksinyt tälle ruokalistoitetulle elämälle kuin positiivisia vaikutuksia:

  • ruokalasku on vakaampi, ennustettavampi ja mielestäni varsin sopusummainen (viikon ostokset noin 70 - 80€, sisältävät kaiken ruuan)
  • ei tarvitse stressata, mitä tänään tekisi ruuaksi
  • ruokahävikki on lähestulkoon kadonnut
  • lautasellemme ilmestyy vähintään kaksi kertaa viikossa eri tavoin valmistettua kalaa (olemme aiemminkin syöneet kalaa todella säännöllisesti, kun siitä Isämiehen kanssa pidämme, mutta tähän asti kalaa on tullut valmistettua aina samalla tapaa)
  • lautaseltamme löytyy entistäkin enemmän värejä eli kasvisten käyttömme on monipuolistunut ja lisääntynyt
Olen siis kaiken kaikkiaan enemmän kuin tyytyväinen. Vielä kun saisin aikaiseksi tehdä toisen seitsemän viikon listan. 

maanantai 10. syyskuuta 2012

Miksi Elli bloggaa?

Ihana Ada Nyt kun olet siinä -blogista antoi minulle tunnustuksen. Olen oikeasti tosi otettu, KIITOS!
Olen miettinyt itsekin, miksi bloggaan. Olen aina ollut kirjoittaja. Alunperin aloitin kirjoittamaan päiväkirjaa jo ala-asteikäisenä. Ne raapustukset söpöön kissakantiseen ruutuvihkoon ovat vieläkin jossakin kaapin kätköissä tallessa ja aiheuttavat käsiini päästyäni hervottomia naurunpyrskähdyksiä. Samaisia kirjoja löytyy ah, niin tunnemylläkkäisiltä teinivuosilta parikin kappaletta. Ne vasta hauskaa luettavaa ovatkin. Vaikka noiden kirjoittamisesta on kulunut... apua, yli kaksikymmentä vuotta, silti pystyn palaamaan senaikaisiin tunnelmiin ja fiiliksiin todella helposti.

Ekan blogini perustin salasanan taakse eroni aikaan (olen naimisissa toista kertaa) vuonna 2006. Tällöin(kin) purin pahaa oloani kirjoittamalla. Kirjoittaminen selvensi ajatuksiani ja sai asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se, että blogin salasana on matkan varrella hukkunut jonnekin, ottaa älyttömästi päähän, koska tuntuu, että tuona aikana tein valtaisan ison ja pitkän matkan itseeni.

Kun muutin Helsinkiin (2007), pykäisin pystyyn blogin City-lehden verkkoversioon. Ehdin pitää sitä parisen vuotta todella aktiivisesti, kunnes sain kimppuuni naispuoleisen stalkkerin. Häneen paloi käämit perusteellisesti. Onneksi olin tuolloin fiksu, ja otin talteen joka ikisen blogimerkintäni tuolta ajalta. Ennen kuin suljin koko tilini. Täällä ne postaukset nyt odottavat koneeni uumenissa. Ehkäpä joku päivä postaan jotakin niihin liittyvää.

Tämän blogin pistin alun perin pystyyn kavereita ja sukulaisia ajatellen. Laitoin yksityisyysasetukset aika tiukalle ja ilmoitin osoitteen vain lähimmilleni. Alussa kirjoitin läheisistäni heidän oikeilla nimillään ja kerroinpa aika tarkkaan esim. työpaikastanikin. Sittemmin olen korjaillut näiltä osin alkuaikojen postauksiani. Halusin muistiinmerkitä pienemme alkutaipaletta, koska osasin arvata, että sinne ne tarkat yksityiskohdat unohtuvat, kiitos katkonaisten yöunien ja sen, miten paljon uusi elämäntilanne ja valtaisa määrä opeteltavia asioita vievät aivokapasiteettia. Raskausaikana kirjoitin vatsavauvalle säännöllisesti kirjeitä. Haaveenani on teettää niistä joskus hänelle kirja.

Minulla on paljonkin mielessäni postausaiheita ja osa aiheista onkin jo luonnosasteella. Kuinka toivoisinkaan, että tälle rakkaaksi harrastukseksi muodostuneelle Omalle Jutulleni olisi enemmän aikaa. Mutta minkäs teet. En lupaa jatkossakaan kovin taajaa postaustahtia. Säännöllisen epäsäännöllistä, kuten se on tähänkin asti ollut. Mutta en osaisi enää kuvitella arkeani ilman tätä blogia, niin tärkeä siitä on minulle tullut.

Nytpä haastan teidät lukijani, kertomaan, mistä te haluaisitte minun postaavan? Mikä aihe kiinnostaa, mikä on ehdoton ei?

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Aktiiviviikonloppu

Tämä viikonloppu on ollut varsin tapahtumarikas. Meillä oli anopin auto lainassa ja pääsimme tekemään sellaisia asioita, jotka muuten vaativat vähän erikoissuunnittelua ja -järjestelyitä.

Oli ihana käydä ruokakaupassa autolla. Yleensä käymme kaupassa perjantaisin, ja joskus kaupassa on itselläkin meinannut tulla itkupotkuraivarit väsymyksestä ja tungoksesta. Tällöin on myös molemmilla selässä ollut reppu painanut enemmän kuin laki sallii ja kädet venyneet vähintään viisi senttiä pituutta ostoskassien kantamisesta.

Nyt jätimme kaupassakäynnin lauantaille. Oli ihan eri fiilis käydä kaupassa vatsa täynnä, aamulla aikaisin, kun ei ollut vielä pahaa ruuhkaa. Ostoksia tosin hidasti vieras, remontissa oleva kauppa ja joka ikistä listalla ollutta tuotetta joutui etsimään. Oma (tuttu) kauppa, paras kauppa. :-)

Päivällä oli vuorossa vaippamiitti. Oli todella kiva tavata muita kestoilijoita, jutella eri vaipoista, ihastella ja kuolata ihania kuoseja ja hymyillä eri kokoisille, -muotoisille ja -ikäisille lapsosille. Teinpä muutaman loisto-ostoksenkin. Kun virtaa tuntui piisaavan, lähdimme vielä Ikeaan. Sieltä tarttui mukaan (kuten aina), kaikkea sellaista, mitä emme lähteneet hakemaan. Toki tarpeellistakin lähti mukaan, ja kuitin loppusumma ilahdutti taas mieltä.

Tänään lähdimme ajelemaan kohti Porvoota. Kaunis keli kun houkutteli olemaan ulkona. Googlettelin aamulla porvoolaisia leikkipuistoja ja päädyimme keskuspuistoon Raatihuoneenkadun ja Linnakoskenkadun kulmaan. Aino viihtyi aidatussa puistossa erinomaisesti, vaikka puiston kalusteet olivatkin pääasiassa vähän isommille lapsille suunniteltuja. Kuvassakin näkyvä, Kappahlin vk-haalari on kyllä tosi kiva. (Iltapäivällä siellä olisi päässyt zumbailemaan, mutta jätimme sen sporttiasuisemmille naisille ja tyydyimme nappaamaan mukaan Vartin mainospallon.)


Nälkä alkoi kurnia vatsoissa ja päätimme suunnata lounaalle. Seireeni-ravintolan ruoka oli perushyvää. Plussaa erinomaisen ystävällisestä palvelusta, isosta annoskoosta ja kylmäsavulohi-katkarapupastan kastikkeen tillisyydestä. Ainokin nautti, kun ympärillä riitti ihmisvilinää (kiitos kaupungissa olevan kansainvälisen koiranäyttelyn). Ravintola toimii baarina iltaisin. Lasiseinäinen wc ei suuremmin houkutellut vaihtamaan vaippaa lattialla, joten päädyimme vaihtamaan vaipan baarin loosissa. Eipä ole tätäkään ennen tullut tehtyä :-)

Vatsat täynnä oli hyvä napata tyttö Manducaan ja lähteä kiertämään vanhaa kaupunkia.

Toivoin tekeväni taas jotakin hyviä löytöjä ihanista pikkuputiikeista, mutta suurin osa kaupoista oli harmiksemme kiinni. Ymmärrän toki, että pienyrittäjät tahtovat off-season -kaudella pitää myös vapaatakin. Täytyy vain jatkossa muistaa suunnata ostoksille lauantaipäivisin.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Meikitön päivä?

Joutsenmerkki masinoi torstaiksi 6.9. meikittömän päivän. Siihen osallistui Naamakirjan tapahtumasivun mukaan 25 000 naista. "Meikittömän päivän aikana pieni teko muuttuu Suomen erottuvimmaksi yhteiseksi ympäristöteoksi, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomio aidosti ympäristöystävälliseen kosmetiikkaan ja vaikuttaa sen määrän lisääntymiseen."

Mielestäni ekokosmetiikka ja ympäristöystävällinen kosmetiikka on hyvä juttu. Samoin se, jos naama olisi siinä kunnossa, että voisi kulkea ihmisten ilmoilla ilman meikkiä. Ihoni ei ollut edes teini-iässä siinä kunnossa, että olisin voinut kulkea täysin meikittä. Nyt, kun tähän ihoon lisätään vielä parikymmentä vuotta, jatkuva liian vähäinen nukkuminen, liian vähäinen ulkonaolo ja iän mukanaan tuomat muutokset (mm. rakas couperosani), niin jepjep. Jos en meikkaa, isoäitinikin kysyy, olenko VAKAVASTI sairas. Jos en meikkaa, olen tosi kalpea, ihoni laikukas ja kirjava. Aka haudasta noussut. Ilman meikkiä silmänikään eivät juurikaan näy melkein pullonpohjalasien takaa.

En silti vedä naamaani puolen sentin pakkelikerrosta. Kevyt ehostus on se meikäläisen juttu. Se vie parikymmentä minuuttia joka aamu ja suoraan sanottuna nousen mieluummin vartin aiemmin, että saan naamani laitettua työkuntoon kuin että lähtisin meikittä töihin. Minulle meikkaaminen on osa persoonallisuutta. Tuntuu, että olisin jollakin tapaa alasti, jos kuljen naturellina. (Kotipäivinä tai esim. mökillä en todellakaan vaivaudu laittamaan meikkiä, saati sitten pesutupaan tai roskalaatikolle mennessä.)

Ja että meikkaisin muita varten? Pah. Siihen olen turhan laiska. Meikkaan tasan itseäni varten. En vaivaudu miettimään, mitä joku naamavärkistäni, saati sen laittamisesta tykkää.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Uusia juttuja

En tiedä, johtuuko siitä, että taaperomme elää nyt suurta kehityksen kautta vai huomaanko uudet kehitysaskeleet nyt tarkemmin, kun vietän lapseni kanssa vähemmän aikaa yhdessä kuin aiemmin? Tahdon painaa nämä kolminkeskiset tuokiomme tarkoin takaraivoon, kun tuntuu, ettei kamerakaan laula samalla tahdilla kuin ennen (ekasta vuodesta 1500 kuvaa, joista on siis karsittu epäonnistuneet otokset pois).

Tuntuu, että tuo rakas taapero keksii tai oppii joka viikko jotakin uutta. Viime viikolla se oli tv-tasolle nouseminen. Nyt pieni rakas nousee ihanaa (mieheni vihaamaa) putkitelkkaria vasten ja alkaa stepata. Eihän sitä voi nauramatta katsoa.

Toissa viikolla alati äänessä olevan lapsosen puhe oli hollannilta kuulostavaa mongerrusta, nyt sinne väliin tulee jopa tunnistettavia sanoja. "Poppa, kakka, kukka, hauva" ovat uusinta hottia. Kun Aino levittää lelunsa pitkin lattiaa, huokaisen ja pyydän: laita takaisin koppaan, tyttö myös tekee niin. Pari päivää sitten hän yllätti laittamalla mainosilmapallon narulenkin itse omaan ranteeseensa. Viime perjantaina olin hoomoilasena, kun tyttö alkoi yhtäkkiä hokea: kakka, kakka. Ihmettelin, mitä napero sitä hokee. Kunnes tajusin nuuhkaista neidin takamusta. Tyttö ilmoitti ensimmäisen kerran, että pöksyistä löytyy jotakin ylimääräistä.

Samalla tuntuu, että tyttö on kehittämässä itselleen varsin mainion huumorintajun. Hän osaa veikistellä ja flirttaillakin armotta. Jos kukaan ei huomioi häntä esim. bussissa, alkaa hän turhautuessaan huutaa yhtä korviahivelevällä tavalla kuin palovaroitin.

Viime viikkoina olemme (luojan kiitos!) välttyneet esiuhmakohtauksilta. Ne kun pahimmillaan kestävät puolitoista tuntia, eikä mikään saa tyttöä rauhoittumaan. Toisaalta, kun kuuntelen ilta toisensa jälkeen naapurin angtaavaa, huutavaa ja ovia paiskovaa teiniä, toivon, että mieluummin se paha uhmaikä kuin paha teini-ikä. Uhmaikäisen kun voi vielä napata kainaloon kiukku/huutosession iskiessä päälle ja kantaa ainakin julkisilta paikoilta pois.

torstai 6. syyskuuta 2012

Vaikeita kysymyksiä

Pomoni kertoi toissapäivänä, että hänen 13-vuotiaansa oli kysynyt vaikeita kysymyksiä. Kysymykset "miksi aikuinen voi tehdä lapselle noin?" ovat todella vaikeita vastattaviksi. Kyseessä oli tämä Eerikan tapaus, josta olen yrittänyt itse pysytellä mahdollisimman kaukana, koska tiedossani olevat harvat faktat saavat minut pahoinvoimaan sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Olen varautunut siihen, että (vaikeita) kysymyksiä tulee. Lähtien siitä, miksi toinen kummisedistä istuu pyörätuolissa, miksi toisella mummilla on harmaat hiukset, miksi toiset ovat tyttöjä ja toiset poikia ja miten lapset saavat alkunsa. Näihin tuntuu vielä helpolta vastata jonkun noin kiperän kysymyksen edessä.

Miten selittää lapselle maailman pahuutta (hänen sitä kysyessään), kun hänet haluaisi siltä suojata mahdollisimman pitkään (ei tietenkään missään pumpulissa kasvattaen)? Miten puhua asioista siten, ettei niistä kasva pienessä, kasvavassa päässä suuria mörköjä, vaan rinnalla on aina turvallinen aikuine, jonka kanssa asiasta voi keskustella?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tee hyvää

Sascia haastoi minut Blogiäidit ruokkii -haasteeseen. Kiitän ja otan sen mielihyvin vastaan. Mistä on siis kyse?



Punaisen ristin perinteinen Operaatio Nälkäpäivä järjestetään 13. - 15.9.2012. Nälkäpäivä on SPR:n suurin vuosittainen keräys, jonka avulla kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon. Varoilla autetaan sekä Suomessa että ulkomailla niitä, joilla on suurin hätä. Varoista vähintään 85 % käytetään suoraan avustuskohteen hyväksi. Lisää voit lukea Nälkäpäivän verkkosivuilta.

Voit osallistua Blogiäidit ruokkii -haasteeseen sinulle sopivalla tavalla. Osallistuminen on luonnollisesti täysin vapaaehtoista.

1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen tästä linkistä: http://www.lahjoituslipas.fi/nalkapaiva/blogiaiditruokkii/lahjoita/. Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan muita äitibloggaajia. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.

Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa-blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heiltä saat tarvittaessa lisätietoa keräyksestä. Blogeissa raportoidaan myös keräyksen etenemisestä.
 

Haastan mukaan Eevin ja Adan. Voisin haastaa muitakin, mutta nämä kaksi ihanaista tulivat ensimmäisinä mieleen univelkaiselle mammalle (kiitos hampova vuosikas!). 

tiistai 4. syyskuuta 2012

Tee parhaasi ja muita arvovalintoja

Äitini ehkä useimmin toistunut elämänohje on ollut pienestä pitäen: "tee parhaasi". Se on myös partiolaisten tunnuslause ja sopii minuun aika hyvin. Olin ajatellut, että tuohan on hyvä lause myös lapselle opetettavaksi.

Kunnes aloin ajatella asiaa tarkemmin. Itse asiassa pohdin asiaa pitkästikin eräänä yönä, kun en saanut unta. Luin ajatuksella Project Maman blogitekstin. Etenkin muutama lause jäi kummittelemaan takaraivoon. "Jos arvostelu on rakentavaa, kannustavaa eikä kohdistu epäreilusti vaikka ulkonäköön, pettymyksestä ei kasva mitään mörköä. Kymmenvuotias lapsi kilpailee päivittäin. Koulussa arvosanoista, futiksessa maaleista, kotona huomiosta ja pihalla siitä, kuka uskaltaa kiivetä korkeimmalle. Ei kilpailemisessa ole mitään pahaa tai luonnotonta. On tärkeää oppia häviämään, sillä tappioita tulee, vaikka ei olisikaan kovin kilpailuhenkinen."

Tuo äitini useinkin toistama lausahdus aiheutti sen, että minusta tuli perfektionisti ja suorittaja. Yritin suorittamalla saada itselleni arvon. Nyt yritän kasvaa tuosta suorittamisesta irti, päivä kerrallaan. Vaikka äitini varmaan tarkoittikin lausahduksellaan hyvää, ja paneuduin annettuihin tehtäviin syvällä paneutumisella, on se vaikeuttanut elämääni aikuisena ja johtanut minut jopa työuupumukseen.

Kaikista tuhoisinta tuossa suorittajana elämisessä se, että lapsi ei osaa arvioida, mikä on riittävästi. Suorittaminen kääntyy ennemminkin itseään vastaan, ja voi näkyä niinkin ikävinä oireina kuin syömishäiriöt, kouluongelmat tai kiusaaminen. Mitään vakavampaa nyt mainitsemattakaan. 


Samalla olen miettinyt suhdetta rahaan. Oma lapsuuteni oli tarkan markan aikaa. Äitini, yksinhuoltaja, oli pienipalkkaisessa työssä. Kun kaverit saivat Levikset, minä olin tyytyväinen, että ylipäätään sain farkut. Kaverit reissarivat Kanarialla, minä mökillä tai jos hyvin kävi, Lapissa. Sinänsä en ole katkera noista tiukan taloudellisista vuosista. Ne opettivat sen tärkeimmän, raha ei kasva puissa ja onnea ei voi mitata rahassa. Tämän aion myös opettaa tyttärellemme.

Minua välillä hirvittää nähdä teinejä, joiden olalla roikkuu aito, useita satoja euroja maksava merkkilaukku. Kehaisipa yksi kaverilleen omaavansa isänsä visaan rinnakkaiskortinkin. Olen miettinyt, millaiseksi tällaisten lasten/ nuorten rahankäyttötaipumukset tai ylipäätään elämä muodostuvat tulevaisuudessa, kun jo pienestä pitäen he ovat saaneet kaiken (ja enemmänkin), mitä ovat uskaltaneet toivoa? Itse haluan opettaa lapseni sietämään pettymyksiä myös asioiden/tavaroiden haluamisessa. Ettei saakaan kaikkea, mitä tahtoo. Että joutuu valitsemaan, tahtooko jonkun kivan pienemmän jutun nyt, vai säästää muutaman kuukauden ja sitten voikin ostaa jotakin isompaa. 

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Tee toisin

Ilmeisesti olen nyt herkistynyt huomaamaan ympärilläni uusia asioita. Tuntuu, että iltapäivälehtien kannet, naistenlehdet, blogit, lukemani artikkelit, mainokset. Kaikki huutavat yhtä ja samaa: ajattele/ tee toisin. Mammalomalla mietin, miten voisin muuttaa suhtautumistani työhön terveemmäksi ja miten voisin samalla nauttia siitä, mutta olla ottamatta liikaa paineita/ väsyttämättä itseäni liiallisella puurtamisella. Tuo pieni ihminen sai aikaan ison arvomuutoksen.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että elämäni merkitykselliset asiat ovat oikeassa tärkeysjärjestyksessä, enkä tunne syyllisyyttä mistään. Toki voisin olla järjestelmällisempi, innovatiivisempi, tehokkaampi tai kymmenen kiloa hoikempi. Mutta minun ei tarvitse olla. Riitän tällaisena kuin olen.