maanantai 30. joulukuuta 2013

Ajatuksia vuodentakaisia

Hieman yli vuosi sitten tehtiin inseminaatio, jonka tulos tuhisee tuolla sohvalla parhaillaan. Jännäsimme ja kirjaimellisesti vietimme piinapäiviä odottaessaessamme päivää, jolloin voisin tehdä testin. Tein sen uutena vuotena. En osannut ajatella, että mökillä muiden katsoessa uuden vuoden ohjelmaa, testiin piirtyi haalea haamu. Isämieshän tätä ei edes uskonut ensin todeksi. Vasta, kun pääsin kotiin seuraavana päivänä, ja tein digitestin, jossa luki "Raskaana 1-2 viikkoa", hänkin uskoi, että ensimmäinen inseminaatio onnistui.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta jotenkin seurattuani läheltä vuosikausien lapsettomuutta, rankkoja lapsettomuushoitoja ja adoptiotaivalta, koen tietynlaista syyllisyyttä siitä, että meillä homma meni näinkin kivuttomasti. Toki ehdin kipuilla toisen lapsen antaessa odottaa itseään, ja tuntea palasen siitä surusta, jonka kanssa lapsettomat joutuvat elämään. Siksi tiedänkin, miten kuluttava ja satuttava se kalvava tunne sydänalassa on, enkä toivoisi sitä kenellekään lähimmäiselle.

Nyt, kun poika on kolmekuinen, alkaa rutiini ja arki kahden lapsen perheenä löytää uomaansa. Vieläkin minusta tuntuu hassulta puhua "lapsista" yksikön sijaan. "Kahden lapsen perhe" tuntuu vieläkin terminä vieraalta, samaten minä "kahden lapsen äitinä". Jotenkin en ole sisäistänyt sitä, että nyt perheemme on valmis. Olen vain äärimmäisen kiitollinen, että rinnallani on maailman paras mies, jonka kanssa jakaa elämää, niin myötä- kuin vastamäessä. Hänen vuokseen haluan olla päivä päivältä parempi vaimo ja äiti. Paljon riittää vielä työnsarkaa sillä rintamalla, mutta hei, sitähän varten elämä on. Kasvamista ja kehittymistä.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Atopialandiasta päivää

Lapset ovat erilaisia. Sen olen huomannut jo nyt. Aino on aina ollut todella hyväihoinen. Vauvana ei tarvittu talkkia tai rasvaa. Iho oli kaunis, eikä mitään vauvanäppylöitäkään (vauvarokko poislukien) ole iholla ollut. Toki isompana pylly paloi, kunnes löysimme syylliset vehnän ja rukiin.

Nyt perheen kuopus on kuitenkin paljastunut atoopikoksi. Iho kuivuu aika lailla ja sitä pitääkin rasvata joka ikinen päivä, jos ei halua raajojen ja vatsan alueen hilseilevän. Onneksi olen löytänyt hyvät rasvat, joita pyydän 4kk lääkärineuvolassa reseptillä. Rasvoja kun kuluu ihan kiitettävää tahtia. Nyt, kun meidän huushollissa myös pienin alkaa pian syödä lusikkaruokia, äitiä vähän jännittää. Mahtaako atopian seurana tulla ruoka-aineallergioita, kun tiedän ihon olevan suoliston peili. Se jää nähtäväksi. Allergisen lapsen äidiltä kuulin hyvän vinkin pitää ruoka- ja oirepäiväkirjaa, jotta mahdollisista syyllisistä (= oireiden aiheuttajista) saadaan mahdollisimman nopeasti kiinni.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu(nalus) Ellin tapaan

Tänä jouluna yritin välttää kaiken (mahdollisen) stressaavan. Aiempina jouluina olen stressannut lahjoista, tarjottavista ja kokattavista sekä tottakai siivoamisesta tai vähintään siitä, etten ole joulumoodissa. Nämä olivat minun keinoni saavuttaa tämä stressitön olotila:

1. Kävimme kauppahallissa ostoksilla heti sen avauduttua aamulla. Näin vältimme pahimmat ruuhkat ja saimme shoppailla itse Tarja Halosen seurassa.

2. Jouluruuat kokkasi poron paistia (meille ei tänä vuonna tullut kinkkua) lukuun ottamatta jonkun muun äiti. Minä leipaisin sentään torttuja ja pipareita yhdessä Ainon kanssa. Äitini toi meille joulukakkuja ja -leipiä, löytyipä niitä lahjapaketeistakin. Vaikka nautin leipomisesta, enemmän nautin kiireettömästä ajasta lasteni ja Isämiehen kanssa. Ehtii sitä väsätä sen seitsemän suklaakakkua (tai 11, kuten yhtenä jouluna tein lahjoiksi) myöhempinäkin jouluina.

4. Minua ei erityisemmin houkuttele kaupassakäynti tänä päivänä. Etenkin joulun alla, kun kaupat ovat täynnä kiireisiä ja kireitä kanssakulkijoita. Me tilasimme ruuat toimitetuksi kotiovelle Prisman Kauppakassin kautta. Olen valmis maksamaan kymmenen euroa siitä hyvästä, että joku keräilee tuotteet ja kantaa ne viisi kauppakassia eteiseemme.

5. Joulusiivousta ei tarvitse tehdä. Joku viisas on sanonut: kaappi tarvitsee siivota vain, jos aikoo asustaa joulunpyhät kaapissa. AMEN!

6. Joululahjat ostin suurimmaksi osaksi netistä. Niitä ei myöskään toimitettu kovin ruuhkaiseen lähipostiimme, vaan pitkät aukioloajat omaavaan lähikauppamme SmartPostiin. Joitakin lahjoja ei saanut netistä. Esim. äitini saa valita itselleen uuden talvitakin alennusmyynneistä, minä toimin maksajana.

Vierastan joulun kaupallisuutta. Pilipompeli-jouluversiot joulukappaleista vain ärsyttävät, ja pyrinkin välttelemään kauppakeskuksia marraskuusta lähtien. Minun jouluni muodostui jo lapsena kiireettömästä yhdessäolosta läheisten kanssa, jolloin sylejä ja haleja riitti, hyvää ruokaa ja naurua samaten. Perinteiseen kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen en "suonissani on elohopeaa" -taaperomme kanssa viitsinyt tällä kertaa lähteä. Tänä vuonna vietämme joulua kotosalla, kun mustaa joulua luvattiin niin tänne kuin mökillemmekin.

Tämä on mulle oikeasti ISO juttu. Uskallan sanoa ENTISENÄ perfektionistina ja suorittajana en tunne tästä huonoa omatuntoa. Kaikkea ei tarvitse, jaksaa tai osata tehdä itse.

Lopuksi erinomainen sovitus eräästä lempijoululaustani:

lauantai 21. joulukuuta 2013

Ystäviä ja ystäviä

Olen viime päivinä miettinyt paljon ystävyyttä. Välillä tunnen itseni paskaksi ystäväksi, kun en jaksa iltaisin lähteä riekkumaan kyläilemään kavereiden luo. Tuntuu siltä, että kaikki ihmettelevät sitä "miten te VOITTE mennä kahdeksalta nukkumaan?". Voimme hyvinkin. Jotta pystyy nousemaan lasten takia kahden tunnin välein koko yön JA nousemaan klo 05 ylös aloittelemaan uutta päivää.

Enivei. Välillä tunnen huonoa omatuntoa, kun sosiaalinen elämä on kutistunut. Kun arkipäivisin pyykätään koneellinen tai kaksi, viikonloppuisin määrä kasvaa viiteen - seitsemään. Yritän tehdä ruuan aina päivän aikana illaksi valmiiksi, mutta aina sekään ei onnistu. Arki-iltoina käydään uimassa, saunassa, siivotaan, leikitään lasten kanssa. Viikonloppuisin taas siivotaan, kokataan, yritetään ulkoilla vähintään kerran-kaksi päivässä taaperon kanssa, käydään kaupassa. Peruskauraa.

Olen huono soittaja. Inhoan puhelinta soittovälineenä. Tunnustan. Jos voin hoitaa asian kasvotusten tai kirjoittamalla, hoidan sen siten. Vain pakon edessä soitan. Ja kun tiedän, että joudun lukittautumaan vessaan puhelun ajaksi, jotta kuulen, mitä vastapuoli sanoo. Tai sitten joudun pian lopettamaan "taapero maalaa vesiväreillä vessan ovea, mun on mentävä, mooooi!".

Mutta eräs case sai miettimään ystävyyttä erityisesti. Eräs kaveri juuri valitti Naamakirjassa, ettei saa "naapurin sinappikoneen huudolta nukuttua". Hänen yksi toinen kaverinsa kommentoi jotakin omakohtaisesta pahasta koliikista. Minä kommentoin, että kerrostalossa aina kuuluu naapurista jotakin ja jos tällä lapsettomalla ystävälläni on joku patenttikeino, miten hiljentää raivokohtauksen saanut uhmaikäinen tai vatsaansa itkevä vauva, otan ne mielelläni vastaan. No, mitä tekee kaveri? Poistaa koko postauksen ja samalla blokkaa mut julkaisuistaan. Jepjep, hyvää joulua vaan sinnekin. Mietin, että näinkö toimii ystävä? En itse asiassa vetänyt hommasta palkokasvia nenään, vaan lähinnä vain ihmettelin moista. Pikkusieluisuutta.

Kuitenkin välillä haluaisin jutella vain aikuisten asioita. Hetken. Ettei tarvitsisi hetkeen ajatella kakkavaippoja, ruokailuja tai taaperon ohjeistamista/ kieltämistä. En jaksa juuri nyt kuitenkaan lähteä. En nyt. Älkää silti rakkaat unohtako minua. Te olette minulle yhtä tärkeitä kuin ennenkin.

Olipa sekavaa hajatelmaa. Anteeksi, poistun takavasemmalle.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Vauvoja, vauvoja

Eilen saimme Isämiehen kanssa kuulla ilouutisen: ystäväpariskunnallemme on tulossa juhannusvauva! <3 Ihanaa. Tänään kaverini oli synnytystapa-arviossa ja ulkokäännöksessä. Nyt jännätään, pysyykö vauva käännettynä ja milloin hän mahtaa ulkoistaa itsensä. Täällähän on varsinainen kisastudio pystyssä. Mä jotenkin elän kaverien raskauksissa ja synnytyksissä tosi vahvasti mukana.

Kun hehkutin vauvauutista Naamakirjassa, yksi irvileukakaverini ehti jo kysellä, että en kai minä ole raskaana. Aika moni (naispuoleinen) kaverini tykkäsi, kun vastasin En TOD.!!

Mä olen onnellinen näistä kahdesta murusta, jotka meillä on. En haikaile yhtään lisää lapsia. Jaksan silti ihailla kauniisti pyöristyneitä vatsoja ja raskaana oleva nainen on mielestäni kauneimmillaan (vaikkei siltä tuntuisikaan). Itse en kaipaa niitä kaikenmoisia vaivoja, kolotuksia ja oloja, jotka raskaus sai aikaiseksi. Meidän perhe on nyt valmis.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kolmannesvarttinen

Oiva on nyt kolme kuukautta vanha. Juurihan tuo pötkylä syntyi! Ei vaan, synnytyksestä tuntuu olevan jo todella pitkä aika. Päivät ja viikot vierähtävät valtavaa vauhtia, mutta en valita.

Oiva on mielestään jo niin iso poika, ettei viihdy enää selällään kuin nukkuessaan. Muutoin pitää aina päästä istumaan tai ainakin saada päätä ylös. Emme toki häntä vielä istuta häntä hetkiä pidempään.

Vaikka sisaruksia ei saisi verrata, minkäs sille mahtaa. Siinä, missä Aino sai aina neuvolasta haukkuja lihasjäntevyydestään, pikkuveli pistää parastaan ja tönötti pää pystyssä jo ensimmäisen kuukauden neuvolassa. Sen verran topakasti hän nappaa lelukaaren leluista kiinni ja kääntyy selältä kyljelleen, että hän myös lähtenee liikkeelle siskoaan aiemmin. Milloin, se jää nähtäväksi. Kova hinku hänellä olisi jo eteenpäin. Sen huomasi terveydenhoitajakin neuvolassa. Jalkoja pungetaan jo kovaa vauhtia pyllyn alle ja käsillä yritetään kiskoa kroppaa eteenpäin. Vielä ei yhteispeli aivan toimi ja sekös pientä miestä harmittaa suunnattomasti. Pistokset pistivät itkettämään ja saivat pienen väsyksi. Saa nähdä, nukutaanko tänään kerrankin puolta tuntia pidempään.

Kolmekuukautismitat ovat aika vakuuttavat: 6650g ja 64,8cm, py 42cm. Oiva on nyt samankokoinen kuin siskonsa puolivuotiaana.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Seurankipeä pätkäilijä

Enpä ole blogiparan seuraankaan ehtinyt viime aikoina. Itsenäisyyspäivän seutu tuli vietettyä pitkän kaavan mukaan mökillä kera isovanhempien. Oli ihana päästä kahden Isämiehen kanssa saunaan ja käydä kaksin kaupassa. Oli mahtavaa nähdä, miten esikoinen nautti kymmensenttisestä lumipeitteestä ja sen suomista iloista lumiukkoineen ja mäenlaskuineen.

Mutta suurin syy, miksi en ole ehtinyt blogin ääreen on tuo perheen pienimmäisemme. Hän on hereillä ollessaan varsinainen seuramies. Hän ei viihdy yksin, vaan haluaa juttelukaverin. Oivalla riittää juttua ja naurua vaikka muille jakaa. Hän on samanmoinen pätkänukkuja päivisin kuin siskonsakin aikanaan. Saan päivisin vain puolen tunnin - kolmen vartin hengähdystaukoja, joiden aikana ei kovin paljoa ehdi. Kuuluisat monen tunnin vauvojen päiväunet ovat meikäläiselle varsinainen kummastus. Oiva toki nukkuu pidempäänkin, mutta vain liikkuvissa vaunuissa. Auta armias, jos matkan varrelle sattuu yksikin pysähdys. Heti ovat tapittavat silmät revähtäneet vaunuissa auki.

Onneksi kuitenkin yöt sujuvat. Oiva menee yöunille siinä puoli kahdeksan maissa, syö kerran kahdelta ja uinuu aamukuuteen, jolloin isosiskonsakin jo herää. Varsin mallikkaasti siis. Etenkin, kun hän nukahtaa iltaisin itsekseen suukottelujen ja halien jälkeen.

Aloitimme Oivan kanssa vellit parisen viikkoa sitten, kun vastiketta alkoi mennä iiiisoja määriä. Ehdin jo miettiä, että miksi lapsi syö tunnin välein ja on väliajatkin kiukkuinen. Ei aivot ihan toimi ja vasta jälkikäteen tajusin tuon olleen kolmen kuukauden tiheän syömisen kausi. Sitä kesti neljä-viisi vuorokautta ja nyt ollaan taas palattu normisyömisiin. Oiva syö velliä aamu- ja iltapalaksi, päivällä hän saa vastiketta. Kiinteät aloittelemme neljän kuukauden iässä.

Meillä on perjantaina 3kk neuvola. Mielenkiinnolla odotan uusia mittoja (rokotuksia en niinkään).

torstai 5. joulukuuta 2013

Mitä tuo taakottaa?

Taaperomme onnistuu yllättämään, kuten olen jo monta kertaa kirjoitanut. Luulin, että kyselyikä tulisi vähän myöhemmin, mutta yleisin kysymys meillä on "mitä tuo taakottaa?". Tällöin neidillä on yleensä sormi pystyssä osoittamassa jotakin. Sitten on pitänyt yrittää selittää pienelle, miksi asia on niin tai noin. Nyt vielä kysymykset ovat helppoja, mutta auta armias, mitä lienee vielä tulossa.

Odotan sitä päivää, kun hän alkaa kysellä, miksi bussipysäkillä seisovalla miehellä on mekko ja kirkuvanpunaiset sukkahousut jalassa. Miksi (piripäissä pyörivä) setä puhuu hassuja? Miksi sitä-tätä-tuota.

Eihän tuo papupata ole hetkeäkään hiljaa. Monesti iltaisin huokaisen "olisitko edes minuutin hiljaa?". Turha toivo. Puhetta riittää vaikka toisille jakaa. (Ja todennäköisesti pikkuveikka jatkaa siskonsa jalanjäljillä. Hän on nimittäin jo nyt valtava pölöttäjä.)

Nyt uusimpana on tullut "tiäksämitä?". En voi sille mitään, että moinen lausahdus kaksivuotiaan suusta saa suupielet nykimään ylöspäin. Hoitokavereilta tarttuu kyllä pieneen kaikenlaista. Onneksi toistaiseksi vain tällaista viatonta. Eräänä aamuna tyttö olisi halunnut päälleen Hello Kitty -housut. Sanoin, ettei meillä (Luojan kiitos) ole sellaisia, ja tyttö tyytyi Muumipökiin. Mutta jännityksellä odotan, milloin alkavat ne kiukuttelut pukemisesta "haluan sen-ja-sen prinsessahameen hoitoon" jne. Ja sitä, kun ilman hänen läsnäoloaan ostetut vaatteet eivät enää kelpaakaan.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Taaperon koti-etiketti

1. Puhelin
Kun jompi kumpi vanhempi on puhelimessa, huuda taustalla joko ajan volumea lisäten. Paitsi, kun puhelimessa on kaiuttimessa isovanhempasi, joka kyselee kuulumisiasi, työnnä koko kätesi suuhusi ja mutise jotakin tai juokse karkuun. Sitten huudat naama punaisena (kun puhelu on jo päättynyt) "haluan puhua mummille".

2. Hammasharja
Harjaa hammasharjalla seinien, ovien ja jalkalistojen lisäksi kylppärin lavuaarin viemäriä.

3. Minä itse
Olen Aino, neiti Minä Itse, tahdon tehdä kaiken itse, vaikkei vielä osaakaan. Paitsi syödä. Vuoden ikäisestä olen syönyt lähestulkoon kokonaan itse, mutta ei enää. Tämä toimii myös kävellessä. Haluan kävellä kaikkialle itse, vaikka vanhemmilla olisikin kiire.Vaunuihin turvavöihin kiinnittäminen on voimainponnistus, kun reuhdon ja riehun, huudan ja vastustan sitä raivokkaasti. Sitten, saan kävellä itse, huudan hän sata kertaa: "kyytiin".

4. Pissa
Pissaan toki lattialle (etenkin kun jalassa on harkkahousut) ja hypin syntyneessä lätäkössä yhtä innoissasi kuin kumisaappaat jalassa ulkona vesilammikossa. Ja ulkona hypin vesilammikossa etenkin silloin, kun jalassa ei ole kumppareita.

5. Pidä huoli vuorokausirytmistä
Herää viideltä (vaikka voisin nukkua seitsemään). Teen päiväunille menosta näytelmäkappaleen, johon kuuluu draamallista itkua, hampaidenkiristelyä ja raivoamista. Kunnes vihdoin nukahdan. Sitten mänttipää-vanhemmat tulevat vielä herättämään (jottei kivaa näytelmää olisi edessä myös ilta-aikaan).