perjantai 31. toukokuuta 2013

Kiitollisuutta

Olen viime päivinä tuntenut suurta kiitollisuutta. Viime viikonlopusta, jolloin saimme koko viikonlopuksi äitini auton käyttöön, ja saimme kerralla hoidettua sellaiset asiat, jotka julkisilla olisivat, no, vähintäänkin haastavia. Kiitollisuutta siitä, että niin veemäisiä kuin supparit ovatkin, eivät ne ole aikaansaaneet mitään, ainakaan toistaiseksi. Raskausvaivoja on ja litania tuntuu pitenevän viikko viikolta, mutta kaikki tämä on onneksi määräaikaista ja viimeistään syyskuussa suurin osa vaivoista pitäisi olla (onneksi) muisto vain. Minulla on töissä pomo, joka ei suinkaan ole kitissyt sairaslomasta, vaan aidosti tarkoittaa sanoillaan "tämä on elämäsi tärkein projekti" todellakin sitä. Kiitollisuutta siitä, että anoppi ottaa Ainon yökylään viikonlopuksi ja me pääsemme Isämiehen kanssa karkaamaan etelänaapuriin viettämään kahdenkeskistä laatuaikaa.

Eilisiltana tunsin suurta onnea tavatessani jo perhevalmennuksesta tutuksi tulleita mammoja läheisessä ruokapaikassa. On mahtavaa, miten ryhmämme hitsautui yhteen synnytyksen jälkeisten osioiden jälkeen niin, että porukka lähtee innolla mukaan tapaamisiin edelleenkin. Eilen ihmettelimme sitä, ettei ryhmässämme ole yhtään sellaista, jonka kanssa ei synkkaisi tai jonka kanssa olisi vaikea olla esim. rajoittuiden, vahvojen mielipiteiden vuoksi. Mammaryhmä on toiminut meillä kaikilla esikoisen saaneilla henkireikänä, jonne oli helppo mennä paskallakin fiiliksellä. Aina tapaamisesta lähti voimaantuneena ja uutta energiaa saaneena. Ryhmään tuotiin niin ilot kuin surut. Puhun menneessä aikamuodossa, koska tapasimme pitkään kerran viikossa. Nyt tapaamme harvemmin, mutta tapaamiset ovat edelleen yhtä antoisia.

Eilen keskustelimme pitkään mm. esiuhmasta, jolla useampikin taapero mittaa vanhempiensa kestokykyä. Tuntuu jotenkin lohduttavalta, että kaksi ryhmämme rauhallista poikaa saa nyt aivan samalaisia raivokohtauksia kuin oma tyttäremme. Että tilanne olisi meillä jotenkin erityisen paha. Olen myös saanut nyt sairaslomalla ollessani lisävoimia ja lehmän hermoja kestää pikkutyttösen kiukuttelua. Illan lopuksi jäimme toisen "pallomahan" kanssa keskustelemaan raskausjutuista vielä muiden karattua yksitellen pois paikalta. Ilta venähti vähän pidemmäksi, mitä olin ajatellut ja tänä aamuna olo oli kaikkea muuta kuin pirteä, mutta silti en olisi vaihtanut eilistä iltaa pois mistään hinnasta. Sain taas uutta tsemppiä ja virtaa ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut tutustua noin upeisiin naisiin.

Jaan nyt uudelleen jo aiemmin blogissani jakamani videon, joka kolahtaa meikäläiseen sekä musiikin että sanoituksen puolesta:

Vika päivä

Kävin töissä perehdyttämässä sijaiseni. Tai sen, mitä yhdessä päivässä ehtii perehdyttää. Kollegani sanoi, että se, mitä en ehdi perehdyttää, hän hoitaa loppuun. Vaikka kyseessä oli sinänsä helppo päivä, asioiden läpikäyntiä, oli päivä kuitenkin koettelemus. Illalla olin ihan raatoväsynyt, supisteli koko illan ja oli muutenkin huono olo. Päädyin mittamaan verenpaineet, ja ne selittivät osin huonoa oloani. Nyt sain olostanikin varmistuksen sille, että minun kuuluu loppuaika olla kotona, ei minusta saa enää työkuntoista hyvällä tahdollakaan.

Tällä kertaa töistä poisjäänti kävi kivuttomammin kuin viimeksi. Silloin jäin sairaslomalle rv:lla 30 ja itkin viikon verran kotona sitä, että jouduin "luopumaan" töistäni ja ihanista kollegoistani. Toki kollegoita tulee taaskin ikävä, mutta silti suhtaudun asioihin rationaalisemmin tällä kertaa. Jotta pikkuveikka pysyisi mahassa mahdollisimman pitkään, on minun nyt otettava iisisti.

Kaksi kollegaa vitsailivat, "ei kahta ilman kolmatta". Mä totesin, että jos joku muu on raskaana mun puolesta ja synnyttää sen lapsen, niin sitten ehkä. Onneksi ollaan Isämiehen kanssa samaa mieltä meidän perheen lapsiluvusta. Tuntuu hyvältä, että tämän vauvan ulkoistettua itsensä, meidän perhe on valmis.

Mitä sitten meinaan tehdä tämän kolmen kuukauden aikana, joka minulla on laskettuun aikaan? Viime viikolla kävin läpi Ainon pieneksi jääneet vaatteet. Isämies teki miehen työn raahatessaan ne vinttikomerosta alas. Setvasin ne läpi ja otin erilleen uniseksit, myös pojalle sopivat vaatteet. Erikseen kasseihin päätyivät selkeästi tyttökuosiset vaatteet, jotka näillä näkymin matkaavat serkkutytön vauvalle sen synnyttyä. Ihanaa, että pääsen noin helpolla eroon siitä vaatevuoresta!

Ensin ajattelin varata ajan kauneushoitolaan, mutta sitten tajusin, että en pysty enää makaamaan selälläni hoidon kestoaikaa. No, aion kuitenkin hemmotella itseäni pienesti. Jalkahoito, mammashiatsu, hieroja ja naprapaatilla käynti on suunnitteilla. Lisäksi aion lukea muutaman kirjan. Ainoat kirjat, jotka olen Ainon syntymän jälkeen lukenut, ovat olleet mamma/ kasvatus/ kestovaippa-aiheisia. Nyt voisin lukea jonkun ihan hömpän romaanin ja vain nauttia lukemisesta. Samalla ajattelin tyhjentää kertynyttä aikakauslehtipinoa, jonka madaltamiseen ei tunnu arjessa olevan aikaa. Tv:n digiboksilta löytyy monia sellaisia leffoja, joista Isämies ei suuremmin välitä. Nyt voin tehdä sinnekin tilaa katsomalla elokuvia päiväsaikaan. Sitten olisi tarkoitus (jos olo sen sallii), maalata lastensänky ja yrittää saada Aino nukkumaan siihen, jotta pinnis vapautuisi pikkuveikalle. Aiommepa Isämiehen kanssa karata kahdenkeskistä laatuaikaa viettämäänkin tässä vielä. Hotelliyö sileissä lakanoissa, ravintolassa hyvää ruokaa, kahdenkeskistä aikaa ja hotelliaamupala kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Kateudesta

Eräässä seuraamassani blogissa, Karkkipäivässä, oli mielenkiintoinen postaus kateudesta. Postaus on pyörinyt päässäni sen lukemisesta lähtien lähes taukoamatta ja jotenkin koen, että minunkin pitää kirjoittaa aiheesta.

Nuorempana olin kateellinen. Hyvätuloisten vanhempien lapselle, kaverilleni, joka olisi saanut kaiken, mitä olisi tohtinut pyytää. Mallikasvoiselle ja -kroppaiselle ystävälleni, joka sopisi suoraan Pariisin muotilavoille. Kaverilleni, joka voi syödä mitä vaan lihomatta grammaakaan. Tai ystävälleni, jonka iho näyttää meikkaamattomanakin täydelliseltä. Tai tuttavalle, jonka lauluääni on kuin enkelin. Tai erään, joka pukeutuu aina tyylikkäästi, kuin suoraan muotilehdestä. Tai sille, joka meikkaa kuin ammattilainen. 

Sitten pysähdyin miettimään. En enää muista, mikä sen sai minussa aikaiseksi, mutta kuitenkin pysähdyin. Mietin, kuinka paljon positiivista energiaa elämästäni lähtee tuon kadehtimisen seurauksena?  Kuinka paljon aikaani menee "hukkaan" haikailemalla jotakin sellaista, jota en voi itse saavuttaa? 

Nykyään en enää osaa olla kateellinen. Se ei ole minulta mitään pois, jos joku sattuukin syntymään kultalusikka suussa, omaamaan täydelliset ulkonäkögeenit tai olemaan ammatissaan superhyvä. Hyvä hänelle. Sen sijaan olen pyrkinyt kehittämään itsessäni niitä tunnistettuja heikkouksia: kärsimättömyyttä, perfektionismia, toisten lauseiden täydentämistä ja järjestelmällisyyden puutetta.

Tunnistan myös  itsessäni aiempaa paremmin vahvuuksiani. Samalla, kun lopetin muiden kadehtimisen, olen alkanut antaa ihmisille positiivista palautetta heidän positiivisista puolistaan. Jos jollakin on ihanat sukkahousut, miksen mainitsisi asiasta? Jos joku näyttää tänään harvinaisen kauniilta, miksi en sanoisi sitä ääneen? Jos jollakin on todella kaunis neuletakki (kuten viime viikolla asioilla käydessäni oli), kehaisin sitä ja samalla kysyin, mistä se on mahdettu ostaa. Se ilme, jonka kommenttini saa aikaan vastapuolen kasvoilla, on aina sen pienen lauseen arvoinen. Minulle itselleni tulee niiiin hyvä mieli siitä, kun saan nostaa muita. Antaa kehuja kun aihetta on. Innostaa ja tsempata, ihailla ja kehua. Koska kyllä niitä negatiivisiakin sanoja tulee ihan riittämiin käytettyä.

Blogimaailmassa nautin sujuvasta sana säilän käyttämisestä. Esimerkkinä tästä upean kirjoittajan lahjan saaneet Anna ja Onia. Heidän soljuvaa tekstiään on aina suuri ilo lukea. Toivoisin itsekin olevani parempi kirjoittaja ja pyrin siinä kehittymäänkin. Mutta Onian ja Annan kaltainen taituruus on lahja. Mitä sitä kadehtimaan?

Nautin myös aidon elämän kuvaamisesta. En jaksa lukea blogeja, joiden elämä on kuin kiiltokuvaa vailla ryppyjä. Ne tuntuvat yleensä keinotekoisilta, eivätkä ole samaistuttavia. Kenenkään elämä ei ole oikeasti sellaista. En kaipaa Vuitton-ostosvinkkejä, luksusmatkoja tai jatkuvaa shoppailua. Nautin siitä, että elämää kuvataan kaikilta kanteilta, myöskään niitä negatiivisia panttaamatta. Tästä elämänmakuisuudesta nautin mm. aiemmin mainuttujen lisäksi Eevin blogissa.

Edit. Tällä postauksella en dissaa Karkkipäivää-Sannia tai ketään muutakaan, joka tuntee kateuden pistoja sydämessään. Tämä postaus esittelee vain oman näkökantani asiaan.

Oletko sinä kateellinen? Mistä aiheista?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Ohi on

Eilen kävin sokerirasituksessa. En niinkään jännittänyt sen sokerilitkun juomista, vaan lähinnä etukäteen minua hirvitti se paaston pituus. Kun alan edelleen herkästi pahoinvoida, jos olen syömättä vähänkään pidemmän aikaa. Aamu tuntui superpitkältä, kun esikoinen päätti herätä jo ennen viittä. Toisaalta aamu taas meni yllättävän kivuttomasti Ainon kanssa touhutessa ja pian olinkin jo lykkimässä rattaita kohti hoitopaikkaa ja itse tassuttelemassa kohti terveysasemaa.

Ensimmäinen tunti oli minulle taas se vaikein. Kuvotti ja pyörrytti. Onneksi meidän labrassa pääsee verikokeiden väliajoiksi makuuasentoon. Tai ainakin minä pääsin, kun valittelin heikkoa oloa ja matalaa verenpainetta. Siinä se pari tuntia vierähti netissä puhelimella surffatessa ja musiikkia mp3-soittimesta kuunnellen. Onneksi asumme aivan terveysaseman lähellä. Oli ihanaa, kun sai tutkimuksen jälkeen haukata ensin vähän raitista ilmaa ja sitten murua rinnan alle. Olin jotenkin tosi väsynyt myöhäisen aamupalan jälkeen ja sitten kömminkin suosiolla hetkeksi päikkäreille.

Eilen käväisin myös työpaikalla. Kävin sopimassa käytänteistä sijaiseni aloittaessa ensi maanantaina. Perehdytän häntä kahtena päivänä, sen jälkeen muut hoitavat loput. Tuntuu hyvältä, että sekin asia on nyt selvä, eikä tarvitse miettiä, milloin sijainen aloittaa ja kuka hän on. Sijaiseni on alalla kokenut konkari, joten en ole yhtään huolissani hommien hoitumisesta. Viime aikoina on paljon puhuttu ikärasismista työelämässä. Minusta tuntuu todella hyvältä tarjota työpaikkaa isoissa yt-neuvotteluissa kenkää saaneelle yli viisikymppiselle naiselle, jolla saattaa olla vaikeuksia työllistyä nykyisillä kovilla työmarkkinoilla.

Nyt vain jännään sokerirasituksen tuloksia. Terveydenhoitaja sanoi, että soittaa, jos arvot ovat koholla. Muuten saan tietää tulokset vasta seuraavalla neuvolakäynnillä parin viikon päästä.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ikäerosta ja vanhemmuudesta

Mammakaverini lainasi eilen NaamaKirjaan partioliikkeen isän, lordi  Baden-Powellin lauseen: "Paras lahja mitä ikinä voit lapsellesi antaa, on sisarus". Kauniisti sanottu, mutta... Itse ainokaisena lapsena kasvaneena sanoisin, että paras lahja, minkä voi lapselleen antaa, on aikuisen aito läsnäolo ja välittäminen. Sitä ei korvaa mikään sisarussuhde.

Eevi kirjoitti taannoin lasten ikäerosta ja haastoi minutkin kirjoittamaan samasta aiheesta. Meidän lapsilla voisi olla minimissään vuosi ja kolme kuukautta ikäeroa, jos homma olisi mennyt sillä tavalla, kun alun perin suunniteltiin. Mutta yleensä asiat eivät mene siten, kuin suunnitellaan. Ja tällä kertaa olen asiasta vain tyytyväinen, että meidän lapsosten ikäero on vähän reippaat kaksi vuotta (riippuen toki siitä, milloin pikkuveikka päättää itsensä ulkoistaa). Toki ikäero ei määritä sitä, miten lapset viihtyvät toistensa kanssa (ts. tulevat juttuun). Sen voi näyttää vain aika, miten yhteenmatsaavat persoonallisuudet meidän lapsilla tuleekaan olemaan.

Meille parin vuoden ikäero on passeli. Tässä muutama perustelu:


Sain olla lasten välissä työelämässä vuoden verran ennen uutta äitiyslomaa, joten käsitys missä työmaailmassa oikeasti mennään, ei ruostunut totaalisesti. Puhumattakaan siitä, mitä töissäolo ja aikuisten tekeminen ja seura teki mamman päälle. Mainitsemattakaan työssäolon positiivisia vaikutuksia avioliitolle ja perhe-elämälle. Toki olisin halunnut olla siellä vähän pidempäänkin, enkä jäädä sairaslomalle raskausviikolla 20. Mutta näillä mennään.

Esikoinen on nyt kohtalaisen omatoiminen. Osaa syödä itse, osaa auttaa tavaroiden paikalleenviemisesä (olkoonkin edelleen mestari niiden levittämisessä) jne. Ja pääasia: puhuu eli on ainakin edes jotenkin tulkittavissa, mitä hän tahtoo (sanoa). Joten minun käsiparini vapautuu suurimmaksi osaksi vauvan hoitoon. Olkoonkin, että meillä saattaa olla pahimmillaan kotona uhmaileva mustis-isosisko. Mutta se jää nähtäväksi.


Olen oikeasti toipunut sektiosta kunnolla. Toivuinhan minä sektiosta muutenkin ihan älyttömän hyvin. Kipulääkkeitä jouduin syömään viikon verran ja kahden päästä olisin ollut jo (henkisesti) valmis lenkille. Nyt voi olla varma siitä, että syvemmätkin kudokset ovat rauhassa toipuneet leikkauksesta. Ehdin jo myös unohtaa, kuinka raskaanaolo ei sovi mun kropalle. Nyt, kun raskausajan vaivat ovat palanneet ilokseni, olen onnellinen, että aika ehti kullata muistot tässä välissä. Samalla tavoin olen onnellinen siitä, että tämän on, Luojan kiitos, viimeinen kertani raskaana.

Ainon vauvavuosi ei ollut pahimmasta päästä, mutta rankka silti. Pitkät sairasteluputket rasittivat kaikista eniten mamman yläpäätä. Epämääräiset vatsavaivat, kasvun ja hitaan liikkellelähdön vahtaaminen neuvolassaz ja päiväunien lyhyys olivat kaikki omiaan myös imemään voimia. Nyt vatsavaivat ovat muisto vain (kunhan vehnä ja ruis pysyvät pois ruokavaliosta), neiti nukkuu pääasiassa heräämättä kymmenen tunnin yöunia ja ruhtinaalliset puolentoista-kahden tunnin päiväunet päälle, "kirimiskasvu" on erinomaista (totesi känisevä ja kriittinen neuvolalääkärimmekin) ja sairastelut tuntuvat olevan ainakin toistaiseksi voitettu kanta. Toki pientä nuhaa ja köhää on silloin tällöin, mutta ei mitään lähes kolme kuukautta kestävää sairastelusaagaa enää (toivottavasti ikinä!).

Olenpa oppinut äitiydestäkin paljon. En enää stressaa pikkuasioista. Olen löytänyt oman tapani olla äiti. Isommissa asioissa olen tarkka. Että päiväuniaikaan ei sovita mitään menoa, vaan nukutaan (koko perhe) päiväunet. Ne pelastavat koko poppoon loppupäivän. Samoin ruoka-ajoista pidetään kiinni. Mikään ei ole niin hirveää, kuin nälkäinen lapsi JA äiti. Paino sanalla äiti, koska meidän perheessä tunnetaan sanonta: "söisit itsesi kivaksi". Meidän perheessä on joissakin asioissa tiukkoja rajoja, mutta ne on asetettu rakkaudella.

Ainon ensimmäiset kaksi kuukautta heräsin herätyskelloon, kun lapsi piti herättää kolmen tunnin välein syömään. Olen aina ollut huonouninen ja önisevä vauva, olkoonkin sivuvaunussa, herätti minut tämänkin jälkeen lukuisia kertoja yössä. Päivällä, kun vauva nukkui (edes niitä kolmevarttisiaan), en malttanut itse nukkua ja univelka ehti kertyä aikamoiseksi. Vasta yksivuotispäivän lähetyessä nappasin luottoystäväni melatoniinin käyttöön taas. Se yhdistettynä Ainon muuttoon omaan huoneeseen, pelasti uneni. Se, että sain ennen uutta raskautta nukkua hyvän pätkän edes kohtalaista unta, piti minun muistini ja jaksamiseni kasassa.

Te lukijat, joilla on kaksi lasta, mikä ikäero teidän lapsillanne on ja millaisena koette sen?



maanantai 20. toukokuuta 2013

Sika selässä

Mammapalstoilla surffatessa tulee välillä väkisinkin vastaan juttuja, joita en voi käsittää. Tässä muutama, jotka saivat spontaanin naurun aikaiseksi:

Meillä unipussi on ollut hyvä keksintö, mutta miksi IHMEESSÄ vauva pitäisi laittaa johonkin pavun, chilin tai pingviinin malliseen unipussiin? MIKSI?

Toinen naurun aiheen aiheuttaja oli seuraava. Enää ei osteta sikaa säkissä, vaan sika kulkee selässä. OMG

Tästä sai viikonalun parhaat naurut. Nyt voi jatkaa flunssailua sekä vakuutus- ja kännykkäasioiden kanssa säätämistä. 


keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Neiti Minä Itse

Samalla, kun nautin siitä, että lapsemme on päivä päivältä omatoimisempi, alkaa Minä Itse -vaihe myös rasittaa vanhemman pääkoppaa. Kun enää ei saisi auttaa missään, mutta kun pikkuneidin omat taidot eivät ihan vielä riitä, ja sitten alkaa alle metrin pätkällä palaa hermot. Pukeminen on nyt pahinta mahdollista. Vuorotellen tyttö huutaa korvia vihlovasti, vuorotellen heittäytyy ylikeitetyksi spagetiksi ja sätkii vuorotellen kaikkia raajojaan. Yritä siinä sitten pukea päälle. Voi kuinka odotankaan aikaa, että ei tarvitse enää pukea ulkoiluvaatteita päälle, kun lähtee ulkoilemaan.

Vaikka on samalla mahtavaa katsoa, kun tyttö oppii jatkuvasti uusia sanoja, käyttää kolmen-neljän sanan lauseita, muistaa ja tietää asioita (Minkä värisellä autolla mummi ajaa? Mitä tehdään torstaisin?), on tuon turhautumisen katsominen NIIN tuttua. Taas kuin peiliin katsoisi. Itse olen saanut vuosien varrella kehitettyä itselleni vähän pidempää pinnaa, mutta en voi sille mitään, että kun näen minikokoisen itseni raivoavan, kun sadetakin pukeminen jalkoihin ei tuota toivottua lopputulosta, alkaa suupieleni väkisinkin nykiä.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Pieni sydän

Viime yönä nukuin yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että tänään koitti se päivä. Se, kun kävisin Naistenklinikalla Myttysen sydäntutkimuksissa. Mitä lähemmäs puolenpäivän lääkäriaika koitti, sitä levottomammaksi kävin. Mieleen pyrki väkisinkin ajatuksia: "entä jos sittenkin?". Yritin pitää itseni rauhallisena, mutta lääkärin myöhässäolo ei ainakaan yhtään helpottanut tehtävää.

Lääkäri ultrasi vauvaa melkein vartin, kävi läpi kaikki tärkeimmät rakenteet ja elimet ja toki erityistarkastelussa oli sydän. Katsottiin väliseinämät, valtimot ja laskimot, kammiot ja niiden toiminta. Eli hyvin kattava tutkimus. Sen kymmenen minuutin aikana, mitä sydäntä käytiin läpi, ei näkynyt yhtään rytmihäiriötä/ lisälyöntiä.

Myttynen vastasi kooltaan 23 + 5 ja lääkärin mukaan on "kauniseliminen, sopusuhtainen sikiö". Lääkäri epäili, että silloin, kun niitä rytmihäiriöitä oli neuvolan dopplerilla kuulunut, Myttynen oli jotenkin sotkeutuneena napanuoraan tms. Mutta jos rytmihäiriöitä edelleen neuvolassa löytyy, laittavat neuvolasta uudelleen lähetteen Naistenklinikalle.

Nyt voi huokaista helpotuksesta ja kuten anoppini totesi tutkimustuloksen kuultuaan: "antaa pikkumiehen kasvaa ja jumpata rauhassa".

maanantai 13. toukokuuta 2013

Ekoilua

Blogeissa on kiertänyt ekohaaste. Vaikkei kukaan ole minua haastanutkaan, ajattelin kuitenkin kertoa omat ajatukseni vihreästä elämästä.

En ole koskaan ymmärtänyt kiihkoilua tai "nimeltäsanomattomalla opuksella" päähn lyömistä. Kukin eläköön tavallaan, mutta tietyt asiat ovat minulle tärkeitä.

1. Kestoilu
Kestoilu on ollut meidän perheelle tärkeä ja selkeä valinta. Juuri kahden mammakaverin kanssa puhuin "mitä sitten, kun KAKSI lasta on ohi vaippaiän"? Miltä sitten mahtaa tuntua, kun ei tarvitsekaan joka päivä pestä vaippapyykkiä tai koota vaippoja? Enää ei ole kuivaustelinettä olohuonetta koristamassa. Mä en tykkää kertseistä. Ne haisevat pahalle, näyttävät kestojen ihanien kuosien rinnalla niiiiiin pliisuilta, ja se kemikaali- ja muovikuorma. Ah, onneksi niitä ei tarvitse käyttää. Käytän itse myös kestoliivinsuojia ja vaipanvaihtoalusta on kankainen. Harsot ovat kovassa käytössä monessa eri tarkoituksessa. Myös ruokalappu kulkee aina mukana.

2. Matkustus
Meillä ei ole autoa. Se on tietoinen valinta. Jatkossakin, nelihenkisenä perheenä, mökkimatkat tehdään joko äitini tai anopin autolla tai vuokra-autolla. Kaupassa käydään bussilla tai pyörällä tai käytetään kauppojen kotiinkuljetuspalveluita. Meillä ei olisi mahdollista edes nykyisessä taloyhtiössä saada autopaikkaa. Auton omistaminen kerran viikossa tapahtuvaan kaupassa käyntiin tai joka toinen kuukausi muutaman sadan kilometrin mökkimatkaan ei ole ihan järkevää. Eräs ystäväni eka kommentti raskaudestani (onnittelujen jälkeen) oli seuraava: "nyt te varmaan sitten vihdoin ostatte sen auton?". TÄH? Vaikka joskus tuntee itsensä kuormajuhdaksi, kun kantaa viikon ruokaostokset kotiin, ei se silti puolla auton hankkimista tai omistamista. Todennäköisesti en myöskään osta koskaan omaa moottoripyörää, vaan vuokraan pyörän aina silloin, kun haluan lähteä ajelemaan.

Me emme myöskään matkustele suuremmin. Suurin syy tähän on viime vuosina ollut Ainon ja minun sairastaminen, vaikka mitään vakavampaa meillä kummallakaan ei ole ollut. Olemme vain aina sairastuneet silloin, kun joku kiva reissu on ollut lähtökuopissaan. Siksipä emme ole täksi kevääksi uskaltaneet varata ulkomaan reissua (vaikka mieli on muille maille vierahille hinkunutkin), koska vatutus odotetun reissun perumisesta on vain niin suuri. Minä olen lapsena tottunut siihen, että pääasiassa matka tarkoitti yhtä kuin matkaa kesämökille. Lapsena kävin kyllä naapurimaissa, mutta etelässä kävin ennen kuuttatoista ikävuottani tasan kerran.

3. Hävikin vähentäminen
Minua on aina harmittanut suuresti ruuan pois heittäminen. Nyt minusta on tullutkin varsinainen riperuokahirmu. Eli katson tarkkaan, mitä jääkaapista löytyy ja laitan ruokaan joskus nahistuneetkin kasvikset. Lihat meidän huusholliin ostetaan yleensä -30% tarroilla varustettuna. Pakastetila on hyvin käytössä, sieltä löytyy vielä tässäkin vaiheessa vuotta litratolkulla itse poimimiamme marjoja ja sieniä.

3. Ostokset
Pyrin ostamaan Ainolle kaikki vaatteet käytettyinä. Minä olen sen verran pihi, että en maksa yhden kauden käytössä olevasta vaatteesta mansikoita. Nyt löysin kolme välikausipukua Ainolle neljälläkympillä. Tai tämä lastenvaatehössötys tiettyjen merkkien ympärillä. En k-ä-s-i-t-ä. Olen järkeistänyt omien vaatteiden ostoa siten, että ostan yleensä vaatteen vasta nukuttuani yön yli. Sen lisäksi harkitsen aina, sopiiko vaate osaksi nykyistä vaatekaappia eli onko minulla jo olemassa vaatteita, joiden kanssa uusi yhdistää. Jos ei löydy, vaate jää kauppaa, oli se miten ihana tahansa. Yritän ostaa iättömiä vaatteita, trendivaatteet eivät muutenkaan yleensä kolahda makuuni. Jos en käytä jotakin vaatetta vuoteen, lähtee se kiertoon joko läheisille tai lähimpään UFF:n laatikkoon. Äitiysvaatteet ajattelin tosin tämän raskauden jälkeen myydä NaamaKirjan kirppiksillä, samoin Ainolle pieneksi jääneet vaatteet.

Olen kosmetiikkahamsteri, tunnustan sen avoimesti. Innostun uusista tuotteista, joita pitää sitten saada myös itse kokeillakin. Nyt olen kosmetiikkalakossa eli en osta uusia tuotteita, ennen kuin joku vanha loppuu. Siihen meneekin aikaa, koska kaapissa on yhtä sun toista rasvaa, puhdistusvoidetta ja meikkituotetta. Tämä lakko tekee minulle vain hyvää. En voi kokonaan luopua kasvomeikeistä. Ihoni kun on hyvin kalpea ja kiitos couperosan, hyvin kirjava. Minulle riitti, kun pari kertaa isoäitini kysyi meikittömänä hänen luokseen mennessään: "oletko jotenkin vakavasti sairas?".

Kiinnitätkö sinä ekologisuuteen huomiota omassa arjessasi. Miten?

lauantai 11. toukokuuta 2013

Tänään mielessä


Tänään haluan erityisesti kantaa niitä, joiden syli on syystä tai toisesta tyhjä. Lapsettomien lauantaita vietetään tänä vuonna 20. kerran. Äideillä on kerran vuodessa päivä, jolloin kaikki; tienvarsimainokset, tv, lehdet, kukkakaupat, ravintolat ja kauppakeskukset hehkuttavat tätä päivää jo monta viikkoa ennen h-hetkeä. Liput liehuvat ja äidille toivotetaan onnea maailman tärkeimmästä tehtävästä, äitiydestä.  Äitienpäivän aikaan joka puolella korostetaan äitiyden ihanuutta ja pidetään itsestään selvänä, että kaikki naiset voivat halutessaan olla äitejä. Valitettavasti näin ei ole: läheskään kaikista lasta toivovista naisista ei tule äitejä eikä miehistä isiä. Vanhemmuus ei ole kaikille itsestään selvää ja ettei lapsiperhe ole ainoa perhemuoto.

Lapsettomien lauantaita ei vietetä suinkaan siksi, että haluttaisiin vähätellä vanhemmuuden onnea tai kieltää sen juhliminen. Simpukka-yhdistys sen sijaan haluaa tuoda esiin suuren, mutta hiljaisen tahattomasti lapsettomien joukon (heitä kun on noin viidennes pariskunnista). Hekin ansaitsevat arvostusta, huomiota ja ymmärrystä.


Seurattuani läheltä muutaman ystävän lapsettomuustaivalta ja tehtyäni aiemmin työurallani töitä lapsettomien kanssa, tiedän ja tunnen, kuinka arka ja satuttava asia on. Edes saatu lapsi ei vie kaikkea kipua sielusta pois, vaikka hoitaakin haavoja. Itse en pidä äitiyttä itsestäänselvyytenä. Todellakin arvostan sitä, että oma äitini on vielä elossa ja saan viettää äitienpäivää hänen kanssaan. Samalla arvostan  suuresti sitä, että minusta tuli äiti. Maailman ihanimmalle kohta kaksivuotiaalle prinsessalle ja vatsassa kasvavalle Myttyselle. On valtavan iso siunaus ja onni, jos haluaa lapsia ja heitä saa.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kutsu tuli

Nyt se kutsu Naistenklinikan erikoislääkärille tuli. Kutsu tupsahti maanantaisen neuvolakeikan jälkeen, kun terveydenhoitaja huomasi Myttysellä rytmihäiriöitä/ lisälyöntejä. En ole huolissani. Kahdestakaan syystä. Useimmiten tässä vaiheessa raskautta ilmenevät rytmihäiriöt johtuvat sikiön vielä kehittyvästä sydämestä ja häviävät, kun viikkoja kertyy lisää. Toisaalta taas minulla itselläni on niin paljon tutkitusti hyvälaatuisia rytmihäiriöitä, rytminsiirtoja ja lisälyöntejä, etten osaa olla asiasta huolissani. SILTI tuo kutsu pisti jännittämään.

Aika tuli juuri harmittavasti ensi tiistaille eli joudun nyt tappelemaan neuvolan kanssa maanantaiksi ajan lääkärille uutta sairaslomatodistusta varten. Mä kun luulen, ettei mua tämän supistusmäärän kanssa päästetä enää töihin. Tosi nahkeasti on meidän neuvolan/ terveyskeskuksen kanssa tällä kierroksella kaikki hoitunut. Harmi sinänsä, mielelläänhän palveluita käyttäisi, kun ovat tuossa parin korttelin päässä.

Tajusin vaan tässä, että ehtisin hakea vakuutusyhtiöltä sen sairaskuluvakuutuksen tulevalle vauvalle ennen tuota tiistaista lääkärikäyntiä. Koska jos äitiyskorttiin tulee merkintä kardiologisista tutkimuksista, oon ihan varma, että kaikki sydämeen viittaavat asiat karsitaan sitten vakuutuksen piiristä pois. Pitääpä pistää töpinäksi.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Joskus jotakin hyvääkin

Naputin tässä taannoin Naamakirjasta. Joo, suurimmaksi osaksi olen edelleen turhautunut koko palveluun. Nyt, kun säädin asetuksia vähän, on sekin muuttunut siedettävämmäksi.

Mutta lauantaina NaamaKirja osoitti taas hyvät puolensa. Kaverini seinälle postasi tutun kuuloinen ihminen. Piti ihan tarkistaa, että onhan kyseessä SE ihminen. Olihan se.

Palatkaa ajatuksissa miltei kaksikymmentä viisi vuotta takaperin. Olin silloin reilu kymmenvuotias tenava. Asuimme eräässä kurssikeskuksessa, jossa äitini oli emäntänä. Paikan huono puoli oli se, että se oli keskellä korpea ja lähimmän kaverinikin luokse oli matkaa kuusi kilometriä, joka yleensä pyöräiltiin, kun eihän siellä mitkään bussit kulje.

Olin tosi ilahtunut, kun kurssikeskuksessa tapasin paljon muita lapsia ja aikuisiakin. Tuolta ajalta on paljon lämpimiä muistoja. Eräs lämpimimmistä liittyy erääseen aikuiseen naiseen, jonka kanssa vietin mukavan pariviikkoisen. Juttelimme paljon, hän jaksoi leikkiä kanssani ja vaikutti oikeasti kiinnostuneelta minusta. Olimme pitkään kirjeenvaihdossakin tämän herttaisen naisen kanssa. Sitten yhteydenpito harveni ja harveni ja lakkasi sitten kokonaan. Monesti vuosien varrella olen miettinyt, mitäköhän tälle ihmiselle tänä päivänä kuuluu.

Mitäpä huomaan toukokuisena lauantaina? Tämä samainen ihminen on postannut kaverini seinälle! Laitoin hänelle pikapikaa kaveripyynnön ja yhtä aikaa alkoivat viestit lennellä. Molemmat kertasivat parinkymmenen vuoden kuulumiset lyhyesti ja voi, kuinka molemmat ilostuimmekaan vanhan tutun löytymisestä. On sillä NaamaKirjalla hyvätkin puolensa!

maanantai 6. toukokuuta 2013

Neuvolakäynti II

Kävin äsken toisella (!) neuvolakäynnillä. Viikkoja on nyt kasassa 22. Painoa on tullut, kuten osasin arvatakin, mutta eipä voi mitään. On syötävä kolmen tunnin välein, tai muuten pääsen halaamaan posliinia. Kyllä, vieläkin. Pyrin vain pitämään syömiset järkevinä.

Hemppa on laskenut 105. Ei ihme, jos olo on vähän nuutunut. Pitää aloittaa raudan syönti. Siitä mahani ei tule tykkäämään. Parista rautamerkistä meinasi edellisessä raskaudessa lentää laatta. Nyt kokeilen sitä, että nappaan raudan yöllisen vessakäynnin jälkeen, niin ei tarvitse sitten miettiä syömisiä raudan oton yhteydessä.

Sitten oli sydänäänien kuuntelun vuoro. Edessä oleva istukka blokkasi äänet aika hyvin. Sitten, kun syke saatiin kuulumaan, kuului siellä selviä lisälyöntejä. Itse en moisesta hätkähtänyt, kun mulla itselläni on sekä hyvälaatuisia rytmihäiriöitä ja lisälyöntejä ollut koko elämäni ajan. Terkkakin sanoi, että todennäköisesti sydämen johtoradat ovat vielä tässä vaiheessa niin kehittymättömät, että noita rymihäröjä voi tulla ihan siitäkin. Mutta sain nyt lähetteen äippäpolille, jossa käyn viikon sisällä tsekkauttamassa vielä tilanteen uudelleen. Samalla voitaneen tsekata kohdunsuun tilanne ja saanen lisää saikkua. Jos en pääse äippäpolille ennen ensi maanantaina, sitten terkka lupasi järkätä mut johonkin väliin omalle neuvolalääkärille. Neuvola kun oli saanut "huutia" Kättäriltä, kun jouduin siellä käymään edellisen kerran. Mutta hyvä, että tsekataan, etenkin, jos samalla käynnillä hoituisi tuo lisäsairasloma.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Hyvän olon viikonloppu

Vaikka blogini on viime aikoina ollut täynnä huonoa oloa ja siitä märisemistä, on viime päiviin onneksi mahtunut myös hyvää oloa, iloa ja nauttimista.

Eilen anoppini tuli Ainon seuraksi, kun me lähdimme Isämiehen kanssa nauttimaan ensin maku- ja sitten nauruhermojen kutkutuksesta. Ensin kävimme nautiskelemassa ravintola Weeruskan antimista. Suosittelen testaamaan! Ei valtavaa viiden tähden gurmeeta, mutta taatusti maittavaa ruokaa isolla annoskoolla kuorrutettuna. Murua rinnan alla oli hyvä kävellä muutama sata metriä Kulttuuritalolle nauttimaan illan sielunravinnosta. Isämies oli hommannut meille liput Sami Hedbergin keikalle. Tajusin juuri, että edellisen kerran, kun herran näimme, oli raskaana edellisen kerran. Eli oli aikakin uusia moinen nautinto. Sami ei pettänyt tälläkään kertaa. Uusia juttuja, taattua poskilihasten nytkähtelyä ja vatsanpohjaa kutittavaa naurua. Päällimmäiseksi illasta jäi hyvä ja iloinen mieli. Oli ihana tulla ajoissa kotiin ja kaivautua peiton alle nukkumaan. Arvostan todella sitä, että anoppi ja äitini tulevat enemmän kuin mieluusti hoitamaan Ainoa, että me pääsemme nauttimaan myös aika ajoin kahdenkeskisestä ajasta.

Sunnuntai valkeni harmaana. Puuskittainen, kova tuuli ei juuri inspiroinut, etenkään, kun pikkuinen nahkavekkari on riistänyt lämpimän peiton alta jo vähän jälkeen viiden. Sitten anopilta tuli kutsu avaamaan grillikautta. Suostuimme, joskin sillä ehdolla, että ruoka syödään terassin sijaan sisällä. Pääsipä tenava samalla testaamaan jalkapalloilijan taitojaan anopin ostamalla uudella pallolla. Vatsa täynnä herkullista, Isämiehen loihtimaa grilliruokaa, oli hyvä suunnata Vantaan Ikeaa ostoshelvettiä kohti. Kun näimme, kuinka valtaisa jono Ikean parkkipaikalle oli, päätimme yhteistuumin luistaa Ikea-kierroksen ja kävimme vain Kodin Ykkösessä. Eipä mukaan tarttunut mitään, mitä piti, mutta hällä väliä. Eipä tullut menetettyä hermoja ruuhkajonoissa eikä roposia lompakosta. Kotimatkalla kävimme nappaamassa anopin ja tyttösen kyytiin ja huristimme Haltialan tilalla ihastelemaan pieniä karitsoja. Aino oli eläimistä aivan tohkeissaan.

Takana on hyvän mielen ja olon viikonloppu. Tätä juuri tähän saumaan tarvitsinkin! Oma olo kun ei ole vieläkään paras mahdollinen ja aion keskustella asiasta vakavasti huomisella neuvolakäynnillä. Katsotaan, mihin johtopäätökseen terveydenhoitajan kanssa päädymme. Pitäkää peukkuja!

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Meidän vappu

Meidän residenssin vappu menee rauhallisissa merkeissä. Eilisiltana käytiin taaperouinnissa, jossa olikin mukavan hiljaista. Sitten syötiin hyvin, ja mentiin aikaisin nukkumaan. Tänä vuonna Aino ei enää pelännytkään viipperää, vaan hihkui innosta rattaissa istuessaan se kädessään. Pelkoa ei enää aiheuttanut myöskään vappupallo, jonka tyttö valitsi itselleen. Hyvin selväsanaisesti hän valitsi Muumi-pallon, jossa komeilevat kaikki Muumitalon asukkaat. Osasipa tyttö oikein nimetäkin kaikki hahmot oikein. OT: Tiesittekö muuten, ettei sydvesti ole sydvesti, vaan "muikkuusen hattu".

Liekö lisääntyneen valon vai minkä syytä, heräsimme Isämiehen kanssa taas normityöpäivän heräämisaikaan eli puoli kuudelta pimennysverhoista huolimatta. Onneksi naapurihuoneessa oli hiljaista vielä tunnin ajan. Oli mukavaa loikoilla sängyssä kainalokkain ja makustella Myttysen nimiehdotuksia. Saatiinpa päätöksiäkin aikaiseksi eli löytyi molempia miellyttävä nimiyhdistelmä, joka rimmaa esikoisenkin nimen kanssa.

Aamupalaksi oli kaikenlaista herkkua. Oli ciabattaa herkkutäyttein, croissantteja, munkkeja, hedelmäsalaattia ja tietenkään simaa unohtamatta. Tein itse vähän modattua painonvartijoiden simaa ja siitä tuli hyvää! Raikasta ja maukasta, ei liian imelää.

Aamiaisen jälkeen totesimme, että Aino on vietävä ulos. Siellä pitäisi käytännössä katsoen asua tuon touhukkaan lapsen kanssa. Muuten alkaa kotiomaisuuden armoton tuhoaminen. Isämies painui tyttösen kanssa ulos. Minä jäin lepäämään sohvalle. Olo on kuin krapulaisella: päätä särkee, sydän hakkaa, verenpaine on alhaalla ja hengästyttää. Matala verenpaine yhdistettynä korkeaan sykkeeseen ei tee oloa kovin hehkeäksi. Onneksi sitä ei tarvitse tänään ollakaan, kun tarkoituksena on vain ulkoilla lähitienovilla ja iltapäivällä ruokkia molemmat mummit.

Mitä teidän vappuunne kuuluu?