lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kymmenen asiaa

Lupasin edellisessä postauksessa kertoa kymmenen randomia asiaa itsestäni.

Olen addiktoitunut blogeihin.
Olen kerännyt Googlen syötteenlukijaan rikollisen määrän blogeja. En pysty edes seuraamaan kaikkia niitä ja nyt olenkin tehnyt karsimistyötä. Listalle jäävät vain lempparit, joista voin kertoa lisää, jos te lukijat haluatte niistä kuulla.

Minulla on diagnosoitu unihäiriö.
Äitini ihmetteli, kun jo lapsena nukuin todella huonosti. Ensimmäisen kokonaisen yön nukuin neljä- ja puolivuotiaana. On siinä ollut äidillä kestämistä. Etenkin, kun siihen yhdistää ylivilkkaan, temperamenttisen luonteen.
Aikuisiällä olen pärjännyt asian kanssa, kun on ollut pakko. Pahimmillaan olen nukkunut kolmetuntuisia öitä kuukausia. Anoppini vinkkasi minulle unihäiriöklinikasta, jossa kävin kolme vuotta sitten. Kaikenkattavissa tutkimuksissa selvisi, että en ole vain kuvitellut, että nukun huonosti, vaan minulla on oikeasti aivojen sähkötoiminnassa häiriö, joka häiritsee untani. Onneksi unihäiriötäni voi hoitaa melatoniinilla, enkä tarvitse sen voimakkaampia troppeja.

En ole koskaan ollut humalassa tai krapulassa.
En ole absolutisti, mutta en ole koskaan nähnyt mitään hohdokasta kännissä olemisessa, saati sitten seuraavan päivän olotilassa. Mieluummin juon muutaman lasin viiniä tai skumppaa, mieluiten aitoa shampanjaa. Hauskanpito ilman viinaa onnistuu loistavasti. Edellämainittuun aivosähkötoiminnan häiriöön on hyvä vedota tässäkin :-)

Saan päähänpinttymiä
Kun luen jostakin kiinnostavasta asiasta, gooletan ja tutkin siitä KAIKEN mahdollisen internetin syövereistä löytyvän tiedon. Oli kyse sitten turvaistuimista tai matkarattaista, säänkestävistä ripsiväreistä ja uusista poskipunista tai uusista tuotteista ruokakaupassa. En luovuta ennen kuin olen tutkinut asiaa. Sitten pitääkin jo päästä hipelöimään tuotetta livenä. Mutta yhä useammin tuote jää kuitenkin kauppaan. Totean, "onpa ihana, kaunis, ihana", mutta en tarvitse sitä ollakseni onnellinen. Nuo päätökset jättää monet hinkumani tuotteet kauppaan on tehnyt minulle todella hyvää.

Katson vähän tv:tä.
Olen ihan pihalla siitä, mitä tv:stä tänä päivänä tulee. Tykkään katsoa dokumentteja ja luonto-ohjelmia ja TV1:n lauantai-ilta on meidän perheen suosikki. Ensin Avara luonto ja sen perään laadukasta brittidokkaria. Frasierista tykkään, samoin Sydänäänistä. Sen sijaan tosi-tv saa niskavillani pystyyn. En ole katsonut esim. BB:tä koskaan edes kokonaista jaksoa.

Minulla on viestinnän maisteriopinnot kesken.
Minulla on kaksi tutkintoa jo takana. Viestinnän maisteriopinnot jäivät kesken, kun muutin töiden perässä Tampereelta Helsinkiin. Sen jälkeen työelämä on vienyt sellaisella haipakalla, että opinnot ovat jääneet. Ne kolkuttelevat jatkuvasti mielessäni ja teen ne valmiiksi. Aikataulusta en osaa vielä sanoa. Tarkoituksenani oli kirjoittaa isoa G:tä mammalomalla, mutta kun tyttö nukkuu yleensä vain puolen tunnin päikkäreitä, suunnitelmastani ei tullutkaan mitään.

Rakastan hyvää ruokaa.
Se ei ole yllätys kenellekään minut tuntevalle ja se näkyy (valitettavasti) myös ulkomuodostani. Hyvä ruoka on mielestäni yksi elämän isoja iloja. Onneksi rinnallani on mies, joka myös tykkää hyvästä ruuasta.

Haikailen vieläkin maailman parhaan jumppaopen perään.
Kävin Tampereella asuessani kuntokeskus Albatrossissa kolmesta kuuteen kertaa viikossa. Kävin pääasiassa tanssillisilla tunneilla. En valitettavasti muista enää ohjaajan nimeä, mutta hänen tunneillaan oli aina mahtava meininki. Hymy kasvoilla ja tutina jaloissa kesti pitkään vielä tunnin jälkeenkin.

Pelkään pimeää.
Pahin pelkoni on jo hellittänyt, mutta silti pelkään pimeää. Tämä sai alkunsa lapsuudesta, kun eräs serkuistani pelästytti minut pilkkopimeässä mökin eteisessä pahanpäiväisesti.

Minulla ei ole isää.
Sanoin näin jo lapsena ja sanon niin edelleen. Isäni (jos häntä sellaiseksi voi edes kutsua, kun hän katosi elämästämme, kun sai kuulla, että äitini on raskaana) ei ole koskaan ollut minusta kiinnostunut. Olemme äitini kanssa eläneet rikasta elämää kahdestaan, enkä ole isääni koskaan elämääni kaivannut. Koen haikeutta, kun lapsellamme ei ole isoisää (mieheni isä kuoli muutama vuosi sitten), mutta koen paremmaksi, että ilman isoisää, kuin kelvottoman version kanssa. Olen aika ankara tässä asiassa, enkä ottaisi isääni enää elämääni, vaikka hän joskus vielä haluaisi olla osa sitä. Liian monta vuotta on kulunut jo.

Viisi asiaa

Monissa blogeissa on kiertänyt kaksi haastetta. Kerro, mitkä viisi asiaa/ tavaraa hankkisit, jos raha ei olisi este. Toinen on kerro kymmenen asiaa itsestäni. Näistä kerron seuraavassa postauksessa.

Mitkä viisi asiaa/ tavaraa hankkisit?
1. Isompi koti
Asumme nyt kohtalaisen väljästi reilu kuusikymmentäneliöisessä kolmiossa. Tulevaisuudessa perheemme lienee nelijäseninen, ja toivoisin, että molemmilla lapsilla olisi tulevaisuudessa oma huone. Olisi myös ihanaa, jos olisi vierashuone, ettei yövieraita tarvitsisi nukuttaa sohvalla.

2. Mökin laajennus/ lisärakennus
Tämä meillä on jo suunnitteilla, vaikkei lauantain lottoarvontaa ole edes vielä tehty. Mökkimme on kohtalaisen pieni ja käy jo nyt meille ahtaaksi. Suunnittelemme tontille saunarakennusta, jossa olisi tupa ja mahdollisesti myös alkovi vieraiden yövyttämistä varten. Jos rahaa olisi vapaasti käytettävissä, todennäköisesti laajentaisimme nykyistä mökkiä, tuunaisimme varasto/halkovaja/huussirakennusta ja entraisimme mökille tulevaa tietä.

3. Matka
Olen matkustanut lapsena todella vähän. Sikäli ymmärrettävää, ettei yksinhuoltajaäidillä ollut juuri varaa matkoihin. En silti koe jääneeni paitsi mistään. Maailmanmatkaaja-mieheni on tutustuttanut minut matkailun ihmeelliseen maailmaan ja haaveilen aina uudesta matkasta. En haikaile kaukomaille (Japani poislukien). Minua kiehtoisi reissu Kroatiaan. Tai edes sinne Berliiniin, joka jouduttiin perumaan Ainon sairastelun takia.

4. Vaatekaapin uudistus
Kävin viime viikonloppuna läpi jokaikisen omistamani vaatekappaleen ja ISO kasa vaatteita lähti kiertoon eteenpäin äidilleni, kummitädilleni ja serkulleni. Vaatteita jäi enää muovikassillinen UFF:n laatikkoon pudotettavaksi. Jos minulla olisi vapaasti rahaa käytössä, ostaisin laadukkaita, ajattomia käyttövaatteita kaappiin enemmän. COS ja Marimekko olisivat hankintalistallani ensimmäisinä. Samalla uusisin kenkävalikoimaani. Minun kun on tosi vaikea löytää itselleni sopivia kenkiä. Jos raha ei olisi The Issue, teettäisin sopivia kenkiä itselleni muutaman parin. Kun on kerran tullut jopa itketettyä myyjää kenkäkaupassa ongelmallisilla jaloillani.

5. Täyspuisia kalusteita
Nyt kotimme on sisustettu sekalaisella valikoimalla kalusteita. Jos rahasta ei tarvitsisi välittää, ostaisin täyskoivuisen kuuden hengen ruokapöydän. Tykkään nykyisistä tuoleistamme niin paljon, etten uusisi niitä. Pöytä riittäisi. Ostaisin myös uuden sohvapöydän, keinutuolin, lipastoja ja kirjahyllyn.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Itkua ja ikenien kiristelyä

En tiedä, mikä tuota meidän 9kk tyttöstä taas riivaa. Eroahdistus on taas nostamassa päätään. Heti, kun mamma katoaa näkyvistä, alkaa tyttö ulvoa kuin hyeena. Ja se ei ole mitään miellyttävää kuultavaa. Tänään tyttö on itkenyt useamman tunnin, vaikka on minun sylissäni. Aivan, kuin häntä koskisi johonkin. Ikenet pullottavat. Mutta niin ne ovat tehneet viimeiset kaksi kuukautta, eikä hampaita ole vieläkään.

Viime yötkin ovat olleet kovin levottomia. Osasyynä on varmasti uudet opitut taidot. Ryömiminen on nyt kova sana, samoin konttausasennon harjoittelu ja isojen huonekalujen heiluttelu. Pari yötä sitten sain tassutella neitokaista kahdeksan kertaa. Silloin hän söi ainoastaan kerran, eli muut kerrat olivat vain rauhoittelua. Alan taas olla aika väsynyt, samoin Iso Rakas, joka on poikkeuksellisesti herännyt myös viime öiden ähinöihin. Haaveilemme, että kun lähdemme mummien kanssa mökille pääsiäiseksi, että mummit hoitaisivat tyttöä yhden yön, ja me saisimme nukkua keskeytyksettä. Saa nähdä, jääkö vain haaveeksi. Haaveilen myös siitä, että tyttö nukkuisi pidempään kuin puolen tunnin pätkiä päivällä. Että edes silloin saisin levättyä. Tai edes tehtyä jotakin. Itselleni.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Oma aika ja jaksaminen

Kahdeksan viikon sairausputkessa jaksaminen oli tosi kovilla. Kun vauva herätti yskimisellään lähes kymmenen kertaa yössä, ja päiväunetkin olivat puolen tunnin mittaisia, alkoi pinna kiristyä. Kun viikko toisensa jälkeen kului, emmekä päässeet täältä neliskanttisesta mihinkään, alkoi epätoivo hiipiä takaraivoon. Loppuuko tämä ikinä? Tuolloin tajusin, että myös äitiyteen voi uupua. Se raja oli tuolloin todella lähellä. Onneksi, ensimmäistä kertaa elämässäni tohdin sanoa sen ääneen. Aiemmin, kahden työuupumuksen aikana, en ole tunnustanut kenellekään, että nyt olen TOSI väsynyt. Noissa tapauksissa lääkäri on ollut se, joka on määrännyt mut huilaamaan, itse en ole kokenut tarvitsevani lepoa. Kunnes sen aika tuli. Vasta kun pysähdyin, tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan.

Onneksi rinnallani on mahtava puoliso, joka otti väsymyksen tuntemukseni tosissaan. Hän nukkui tyttösen kanssa useita öitä olohuoneessa, jotta minä saisin pidemmän unipätkän ja koottua voimia. Nämä yöt olivat minun pelastukseni. Silti viimeisen viikon aikana olin niin totaalisen kyllästynyt kotonaoloon ja sairastamiseen, että uhkasin miehelleni, että joku hetki karkaan, enkä tule enää takaisin.

Nyt, kun olemme vihdoin terveitä, ja olen saanut sitä omaa aikaa, olen tajunnut, kuinka tärkeää se on jaksamisen kannalta. Silloin myös kotonaolon motivaatio säilyy. Eilen olin kinesioteippauskurssilla, tänään pääsen ystäväni kaveriksi koiralenkille. Paitsi että oma aika on tärkeää, on myös vertaistuki. Pääsen tänään ties kuinka pitkän tauon jälkeen tapaamaan mammakavereita kasvotusten. Tiedossa on vaatekutsut. Jee!

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Tehokas lauantai

Karmealta tuntui, kun tänä aamuna herätyskello soi klo 6. Sitä ennen olin tosin ollut jo selkäkivun kanssa hereillä yli tunnin. Selkä mokoma kun on tulehtunut. Onneksi on edelliskerran vahvoja lääkkeitä jäljellä, joilla yrittää hoivata sitä kuntoon. Uskallanko julistaa, mutta uskon nyt vihdoin, että meidän kahdeksan viikkoa kestänyt megalomaalinen tulehduskierre olisi päättynyt!!

Syy tuohon aikaiseen herätykseen oli silmäpolin aamuaika. Sinne jouduimme, kun kahdeksankuukautisneuvolan lääkärin mukaan tytön toinen silmä karsastaa. Karsastaa in my ass, sanoin jo silloin, mutta  hän halusi meidät välttämättä sinne lähettää. No, kiltisti kävimme tutkimuksissa. Lääkäri oli tosi huolellinen, tutki tarkkaan ja totesi sen minkä mekin tiesimme, tyttösen silmät ovat molemmat täysin normaaleja, eikä merkkiäkään karsastuksesta ole.

Neiti oli lääkärin tutkiessa itse aurinko. Yleensä kuulemma lapset protestoivat tutkimuksia, mutta tuntui, että mitä enemmän lääkäri tutki, sitä innokkaampi neitosemme oli. Sen verran hän varoitteli, että tyttönen tullee saamaan kekkulat nenälleen. Sekään ei meille ollut mikään yllätys, onhan kaikilla neljällä isovanhemmalla ollut lasit nenällään, samoin meillä M:n kanssa. Mutta pieni ehtii todennäköisesti kouluikään, ennen kuin ensimmäiset lasit tulee ostaa. Sitä iloitsen, että nyt on sentään, mistä valita. Silloin, kun minä sain ensimmäiset lasini vuonna miekka ja kirves, oli kehyksissä tasan kolme vaihtoehtoa, josta valita.

Silmälääkäristä ulostauduttuamme tepsuttelimme keskustaan. Valittelimme kurjaa räntäsadetta (joka myöhemmin muuttui vesimuotoiseksi) ja totesimme yhteen ääneen, ettei maaliskuun tässä vaiheessa tarvitsisi enää sataa räntää. Sitä on tälle talvelle riittänyt muutenkin ihan kylliksi. Keskustassa kävimme nautiskelemassa valmiista lounaasta ja Valrhonan ihanista suklaaherkuista. Suosittelen lämpimästi.

Sitten teimme pahan erheen, erehdyimme keskustan Sokokselle 3+1 -päivien ryysikseen. No, pitkät hermot omaava siippani ei ollut ryysiksestä hyökkäysvaunujemme kanssa moksiskaan, vaikka kuulemma sai kanssakulkijoilta paheksuvia katseita. Hän vain irvisteli takaisin. Ihana mies! Minä löysin etsimäni kevättakin, jippiaijee.

Kotiintultuamme sain jonkin tilapäisen mielenhäiriön ja kävin läpi koko vaatevarastoni. Kyllä, kokonaan. Oli siinä urakkaa, mutta nyt olohuoneemme nurkassa on kaksi äitiyspakkauslaatikollisen verran vaatteita odottamassa äitini ja kummitätini sovituskäyntiä. Se, mitä heiltä jää, lähtee kierrätykseen, joko nettikirpparille tai UFF:lle. Tuntuu vapauttavalta luopua ylimääräisistä vaatteista, jotka vain lojuvat hyllyillä, eikä niitä tule käytettyä. Projektia on tarkoitus jatkaa kaiken muunkin ylimääräisen tavaran karsimisella.

Nyt kelpaa herkutella kylmäsavulohi-tuorejuusto-rucolapastalla ja Valrhonan praliineilla. <3

torstai 22. maaliskuuta 2012

(Tuoreen) Äidin pelot

Kylläpä nyt tulee vastaan ajatuksia herättäviä tekstejä. Nyt vuorossa oli Vau.fi ja juttu "Tuoreen äidin pelot".

Tuoreen äidin 10 tavallisinta pelkoa:

1. Muutut samanlaiseksi kuin äitisi
Äidilläni on pitkä pinna. Toivoisin itse omaavani yhtä hyvän (lue: pitkän) pinnan, mitä hänellä on. Toki äidissäni on piirteitä, joita en suin surminkaan haluaisi itselleni. Mustavalkoisuus, ahdasmielisyys, perfektionismi. Näitä yritän välttää.

2. Kadotat itsesi
Tätä olen pelännyt itsekin ja kirjoittanut siitä jo aiemmin blogiini. Mielestäni on normaalia, että yli kolmekymppiseksi kun on elänyt, nähnyt elämää, kokenut kaikenlaista, miettii lapsen saatuaan, että unohtuvatko ne kaikki muut roolit? Näen kuitenkin, että olen edelleen se sama nainen kuin ennen äitiyttä, se on vain tuonut yhden osa-alueen minuun lisää.

3. Parisuhteesi ei ole koskaan entisensä
Ei tietenkään ole. Miksi sen pitäisi olla? Lapsi väistämättä muuttaa asioita, mutta ei mielestäni huonompaan suuntaan. Lapsi on yhdistänyt meidät vahvaksi kolmikoksi, eikä lapsen saaminen ole ainakaan huonontanut suhdettamme.

4. Lapsi ei ole odotustesi mukainen
Jokainen vanhempi varmasti miettii, millainen lapsi vatsassa kasvaa. Minä en luonut raskausaikana suuria odotuksia lapsen persoonallisuudelle. Tiesimme, että vatsassa kasvaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä tyttölapsi, mutta siihen odotukset loppuivatkin. Mielestäni ei ole reilua tehdä lapselle valmista muottia, johon hänen pitäisi mahtua.

5. Rahat loppuvat
Viime päivinä on paljon keskusteltu vanhempainrahan lyhentämisestä vuodella. Onneksi tekivät viisaan ratkaisun, ja raha pysyy entisellään. Itse en ajatellut olla kotona kolmea vuotta, mutta se sallittakoon kaikille niille, jotka haluavat lapsensa kotona hoitaa.
Me olemme ostaneet suurimmaksi osaksi vauvatavarat ja -vaatteet käytettyinä. Mielestäni on sulaa hulluutta käyttää suuria summia vaatteisiin, jotka jäävät nopeasti pieniksi. Samalla haluamme opettaa lapsellemme, ettei kaikkea tarvitse ostaa, saati sitten uutena ja että raha ei kasva puissa.

6. Olet huono vanhempi
Paska mutsi -fiiliksiä tulee. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta se ei todellakaan tarkoita, että olisi oikeasti huono vanhempi. Ennemminkin koen, että omien kasvatustaitojen ja -metodien kyseenalaistaminen tekee sinusta, ei täydellisen, mutta paremman vanhemman.

7. Et nauti vanhemmuudesta
Raskaana ollessa pelkäsin, etten nauttisi vanhemmuudesta, vaan haikailisin takaisin töihin. Nämä aatokset unohtuivat jo synnytyslaitoksella. Oman lapsen kasvua ja kehitystä on upeaa seurata. Tunnustan, että nautin nyt kohta yhdeksänkuukautisen kanssa touhuamisesta enemmän, kuin ajasta, jolloin Aino oli aivan pieni. Silloin vauva vain söi ja nukkui, söi ja nukkui. Nyt tyttö seurustelee, liikkuu itse, vuorovaikuttaa.

8. Et ole enää seksikäs
Minulla on päiviä, jolloin toivon, ettei peilejä olisi keksitty. Samassa vauvauintiryhmässä kävi pari kuukautta nainen, joka oli kuin suoraan fitness-lehden kannesta feikkirusketuksineen ja sixpackeineen. Ihmettelen edelleen, miten joku saattaa olla siinä kunnossa puoli vuotta synnytyksen jälkeen. Suurimmaksi osaksi ajasta olen kuitenkin sinut muuttuneen kehoni kanssa. Toki selluliittia voisi olla vähemmän ja kroppa olla paremmassakin kuosissa, mutta olen sen verran laiska, etten jaksa ähertää kuntosalilla, pururadalla tai jumpissa kymmentä tuntia viikossa. Olen nyt äidiksi tulon myötä vähät välittänyt siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Sama on ulkonäköni tai seksikkyyteni kanssa. Se, mitä oma Rakas minusta ajattelee, se on tärkeintä.

9. Ura kärsii
Lähdin mammalomalle unelmieni työstä. Nautin jokapäiväisestä työskentelystä, mulla oli hieno pomo ja mahtavat kollegat. Kun jouduin jäämään kolmea viikkoa ennen mammaloman alkamista sairaslomalle, itkin. Se oli minulle kova paikka. Olen tähän asti pitänyt työrimaani hyvin korkealla ja venyttänyt kyselemättä päivää, pahimmillaan jopa 16-tuntisiksi. Missä kiitos? Kukaan ei tule kiittämään työlle uhratuista tunneista. Äitiys on opettanut päästämään irti suorittamisesta. Jatkossa tiedän, etten voi elää työn ehdoilla tai venyttää päivää. Ja se tekee minulle vain hyvää. Äitinä olen oppinut monia sellaisia taitoja, joista on hyötyä työelämässä. Osaan priorisoida, multitaskata, toimia yllättävissäkin tilanteissa, olemaan luova.

10. Olet vankilassa
En ole koskaan äitinä kokenut olevani vankilassa. Toki tämä kahdeksan viikon sairasteluputki on saattanut minut välillä liki hulluuden partaalle, mutta vielä huonommin voisin, jos ei olisi tuota pientä Rakasta. Äitinä tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä ja huolta pienestä. Mutta se osa äitiyttä. Ei vankilaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Mistä on hyvät äidit tehty?

Netin syövereistä löytyi taas tänään kaksi hyvää juttua. Ensin löysin Helistimestä jutun Näin ikävästi lastenhoito-oppaat vaikuttavat äiteihin. Sitten mammakaverini vinkkasi Mistä on hyvät äidit tehty -jutusta.

En raskausaikana kovinkaan paljon lukenut lastenhoito-oppaita. Ajattelin jo silloin, että terveellä järjellä pääsee pitkälle. Lastentarhanopettaja-kummitätini kantoi meille kilotolkulla lastenkasvatusoppaita. Olen paria tiiliskiveä selannut muutaman kerran, mutta todennut, että eivät ole meidän juttu. Monessa oppaassa huudetaan, että tietyn ikäisen lapsen pitää osata tiettyjä juttuja ja kaikki on kovin, kovin mustavalkoista. Yhdessä jopa ehdotettiin roikottamaan puolivuotiasta pää alaspäin sylissä, näin motoriikka kehittyy. Juu, en todellakaan ole roikottanut lastamme pää alaspäin. Ei olisi tullut pieneen mieleenkään. Pahinta opusten selaamisessa oli se, että ne olivat kovin ristiriidassa keskenään ja niiden lukemisesta seurasi vain hämmennys.

Minua harmittaa, etten ennen synnytystä lukenut Elina Tanskasen kirjaa Jetlagissa. Kirjan kirjoittajakin ahdistui vauvavuoden aikana joka puolelta satelevista hyvää tarkoittavista, mutta ristiriitaisista neuvoista. Toipuakseen lainsuojattomasta olostaan hän päätti kirjoittaa vauvaoppaan, jossa suositukset ovat vain suosituksia ja jossa usutetaan toimimaan rohkeasti omien arvojen mukaan. Jetlagissa on hatunnosto omannäköiselle, ikuisesti keskeneräiselle vanhemmuudelle sekä vauvoille, jotka kasvattavat ja hoivaavat vanhempiaan vähintään yhtä paljon kuin vanhemmat heitä.

Elina paitsi kirjoittaa hyvin, antaa rohkeutta toteuttaa vanhemmuutta oman näköisenä. Itse olen kirjan antamalla rohkeudella väittänyt vastaan muun muassa yli-innokkaalle mummille sanomalla: meidän perheessä asiat tehdään näin, sinun on parempi kunnioittaa sitä. Innolla odotan Elinan seuraavaa kirjallista tuotostaan, jota pääsen jo etukäteen vilkaisemaan.

Maaret Kallion kirjoittama kolumni sai kyyneleet silmiini. Olen ollut viime päivinä vähän herkillä. Kahdeksan viikon sairasteluputki alkaa todellakin käymään korvien väliin. Arki puuduttaa, jumittaa, muuttaa optimistinkin mielen harmaammaksi, päivät tappavan tylsiksi ja pinnan räjähtävän lyhyeksi. Etenkin Maaretin viimeiset lauseet koskettavat: "Mistä on hyvät äidit tehty? Levosta ja lempeydestä, suukoista ja halimisesta. Omasta hyvinvoinnista ja omannäköisestä elämästä." Suosittelen lukemaan.

Vauvakuume

Kevät ja kärpäset. Ei kun hormonit. Jep, jep. Nyt se on todellakin alkanut, vauvakuumeilu nimittäin. Nyt ei ajatukset pyöri missään muussa. Ystäväni sai vauvan reilu viikko sitten. Hänen ollessa viimeisillään, huomasin kaipaavani sitä omaa mahaa ja vauvan liikkeitä. Katselen haikaillen vauvamasuisia naisia kaupassa. Eksyn raskaus- ja vauvablogeihin jatkuvasti, katselen vaatteita sillä silmällä, että "tuohon mahtuisi mahankin kanssa". Mistä tämä oikein tuli?

Olen miettinyt, että jos lapsi saa alkunsa kesällä, esikoisen ja pikkukakkosen ikäeroksi tulee alle kaksi vuotta. Eihän minulle pitänyt näin käydä. Äitini sanoi, kun kuuli raskaudestani, että hän oli jo luovuttanut toivosta saada olla joskus mummo. Vähän samaa sanoi anoppini. Itsekin luulin vuosia sitten, kun elin vielä katastrofaalisessa suhteessa, että ei, minulle ei koskaan tule lapsia.

En ole koskaan ollut erityisemmin lapsirakas, saati sitten mikään kodin hengetär. Mutta kun tapasin nykyisen aviosiippani, tiesimme alusta lähtien, että haluamme lapsia. Halusimme ensin vain muutaman vuoden nauttia aikuisen dinkkuparin elämästä, matkustella, valvoa pitkään, syödä pitkiä kynttiläillallisia. (Tähän voisi joku kommentoida, että voihan noita tehdä perheellisenäkin, mutta me halusimme tehdä noita kahden ennen perheen perustamista.) Mutta koko ajan meillä oli mielessä se, että lähivuosina meitä on useampi kuin me kaksi.

Mietin, millaista mahtaa olla kahden lapsen kanssa? Etenkin, jos kakkonenKIN perii haastavan lyhyen pinnani. Siinähän äidin ilo repeää, kun on kaksi lasta, toisella on pahin uhma päällä, toisella paha koliikki, ja äidin pinna on lyhyt kuin... no, enpä tähän hätään keksi mitään järkevää vertausta. Sanotaanko, että lyhyt se on. Vaikka Aino on lyhytpinnainen, on hän silti kohtuullisen helppo lapsi. Väistämättä tulee mieleen, että voiko flaksi käydä kahdesti? Entä, jos pikkukakkonen onkin temperamenttinen koliikkivauva, joka vain huutaa kolme ensimmäistä kuukautta?

En voi olla kuitenkaan miettimättä, pitäisikö lasten välissä pitää pidempi väli? Että Aino saisi olla ainokainen, pieni, pidempään? Toisaalta taas koen, että vaikka vauva-aika kahden pienen kanssa on taatusti haastavaa, kun aika kuluu, on lapsista seuraa toisilleen. Ainoana lapsena minun on jotenkin vaikea hahmottaa kahden lapsen tilannetta. Jotenkin ainokaisena kuitenkin koen suurta iloa siitä, että Aino voi saada lähitulevaisuudessa sisaruksen, jonka kanssa kasvaa ja jakaa elämää.  Ja kun en minäkään tästä enää nuorene.

Ja tärkeimpänä, äidin rakkaus on suurinta mitä on. En tiennyt rakkauden määrästä mitään, ennen kuin tuo pienokainen laskettiin ensimmäistä kertaa syliini. Sen rakkauden tähden on valmis tekemään mitä tahansa tuon pienen eteen. Mutta riittääkö rakkautta kahdelle lapselle?

Kaikkea sitä pähkiikin, vaikkei se positiivinen raskaustestikään ole vielä edes kädessä...

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Puhuttelevaa

Tomi Kontio puki tämän päivän Hesarissa (F3) sanoiksi sen, mitä olen pitkään jo omassa mielessäni pohtinut, saamatta puettua aatoksiani sanoiksi.

"2000-lukua ei tallenneta filmille, vaan muistikortille. Tämän menneisyyden voi muuttaa kuvankäsittelyohjelmassa värikylläiseksi tai mustavalkoiseksi. Tai retrosti 70-lukulaiseksi. Milloinkaan ei ole ollut näin helppoa kullata muistoja tai poistaa kohinaa."

Mietin tätä asiaa tässä eräs päivä nappaillessani kuvia neitosestamme. Katsoin kuvia heti otettuani ja deletoin epäonnistuneet nappaukset. Se, että voi ottaa samasta hetkestä vaikka sata kuvaa ja tallentaa vain ne onnistuneet otokset, on digikuvauksessa ehkä mahtavinta. Mutta toisaalta, jääkö tällöin osa todellisuutta kuvan ulkopuolelle, kun kaikki on viritetty äärimmilleen? Ennen digikuvauksen aikakautta kuvia otettiin harvemmin, mutta niissä eli arki. Jääkö arki helposti nykykuvien ulkopuolelle?

Mutta sitten se puhuttelevin osuus:
"Television lifestyle-ohjelmat opastavat ihmisiä sisustamaan kotejaan ja vaatettamaan itseään. Joskus sitä toivoisi, että ihmiset opettelisivat myös sisustamaan itseään ja vaatettamaan toisiaan, huolehtimaan ajopuista ja auttamaan niitä, jotka ovat romuna."

Aamen!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Mielen mörkö

Olen miettinyt tämän kirjoituksen kirjoittamista kauan. Nyt ajattelin pukea sanoiksi ne tunteet, jotka ovat pitkään myllänneet tuolla sisällä. Ehkäpä ne möröt pienenevät, kun kirjoitan ne sanoiksi.

Mielessäni asuu mörköjä. On asunut siitä lähtien, kun Aino syntyi. Vaikka Aino syntyi isona keskosena ja hyvillä viikoilla, silti asiat painavat mieltä. Kuulemma saattavat painaa jopa vuosia.

Sanotaan, että vanhemmuuteen kasvamiseen tarvitaan se koko yhdeksän kuukauden aika. Totta. Mitä, kun siitä otetaan yli kuukausi pois? Olin äitinä ja M isänä aivan raakile tyttösen syntymän aikaan. Olimme valmistaneet kodin vauvaa varten, mutta henkinen valmistautuminen oli vielä täysin kesken, kun tyttö tuli maailmaan. Onhan se aina, mutta olimme alussa aivan pihalla. Selviydyimme, kun saimme sairaalassa tukea viikon ajan ennen kotiutumista. Silti sairaalasta lähdön hetkellä tuntui kauhistuttavalta, että miten ne meidät täältä päästävät pois? Uskovatko nuo oikeasti, että osaamme hoitaa tätä pientä ja pidettyä sen hengissä?

Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saa tällä tavoin itkeä. Meillähän oli ja on ollut kaikki hyvin. Toisin on niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja painineet ties miten vaikeiden sairauksien kanssa.

Onnekseni olen huomannut, että vanhemmuuteen kasvetaan. Se ei mieltäni enää paina. Mutta ne muut isot möröt kasvavat mielessäni sitä isommiksi, mitä enemmän aikaa kuluu. Etenkin, kun suunnitelmissa siintää viimeistään ensi vuonna uusi raskaus.

Keskosuus. Mitkä olivat syyt keskosuudelle? Onko odotettavaa, että toinenkin lapsi (sitten aikanaan) syntyy keskosena? Alanko jo alkuraskaudesta laskea LA miinus kuukausi? Entä jos pikkukakkonen syntyy vieläkin pienempänä keskosena kuin Aino?

Sektio. Onko minussa rakenteellinen vika, kun kohtu ei supistunut vai oliko se kohtutulehduksen ja aikaisten viikkojen yhteisvaikutus? Pystyykö kohtuni supistumaan ts. voinko synnyttää alateitse? Suurin haaveeni tällä hetkellä on saada kasvattua kupeissani lapsi täysiaikaiseksi ja saada synnytettyä hänet alateitse. Sektio on synnytys siinä missä alateitsekin tapahtunut synnytys, tiedän. Se on fakta. Mutta se ei vie sitä kiveä pois sydämeltä, että minulta jäi jotakin kokematta. Jotakin tästä kivusta kertoo niin suolainen valtameri poskillani, etten näe kunnolla kirjoittaa.

Imetys. Tässä imetysmyönteisessä kulttuurissa on vaikeaa, jos imetys ei sujukaan niin kuin toivoisi. Minä tunnen joka kerta sydämessäni viillon, kun näen äidin imettävän. Minäkin olisin halunnut. Toivottavasti saa vielä joskus lapsen rinnalleni.

Pikkukakkosella on kovat toiveet täytettävänä. Toivon, että joku joskus osaisi vastata kysymyksiini. Edes osaan. Niillä voisin sulkea mörön pimeään kaappiin pois mielestäni mellastamasta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Hurahtanut kestoilija

Siippani on jo moneen kertaan huokaissut kestovaippainnostustani. Hänellä kun on valokuvamuisti ja hän huomaa armotta vaippakoriin ilmestyneet uudet vaipat .Vaikka olisin postituskuoret vienyt jätekatokseen ennen hänen kotiin saapumistaan. :-) Meidän vaippakiintiö on jo täynnä, mutta aina tekee mieli kokeilla uusia malleja ja valmistajia. Ja jos joku ei satukaan olemaan meille hyvä, saahan sen uudelleen kiertoon. Käytetyt kun ovat parhaimmassa imussa.

Vaikka olen aika vasta-alkaja vielä kestoilussa, ilmoittauduin kestovaippatukihenkilöksi. Kun olen kaksi ystävää saattanut kestovaipatuksen alkuun, niin tästä on hyvä jatkaa. Ihanaa, että pääsee jakamaan innostustaan muiden "friikkien" kanssa ja oppimaan vielä lisää. On ihanaa, että osaa termistön ja jos ei itse tiedä, tietää, mistä apua saa.

Tekemättömyyden kirous

Olen aina ollut huono tekemättömyydessä. Jaksan kyllä katsella kohoavaa pyykkivuorta tai nurkissa hiipiviä villakoiria. Siitä ei ole kyse. Olen nyt muutamana päivänä joutunut soittamaan esim. terveydenhoitajallemme ja vakuutusyhtiöön. Auta armias, kun minun pitää odottaa puhelimen päässä. Pohjola on onneksi hoitanut asian fiksusti ja sinne voi jättää soittopyynnön. Ja sieltä oikeasti soitetaan takaisinkin, jopa parin tunnin viiveellä!

Mutta että pitäisi vain seistä puhelin kädessä, kuunnella jotakin kamalaa kasarihittiä, olla menettämättä päreitään, kun kuulee viidettäkymmenettä kertaa kuulee fraasin "kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja". Ja kun jonottaa kännykällä, ei voi oikein tehdä mitään samalla. Kassajonokin tuntuu aina pysähtyvän, kun minä saavun sen jonon hännille. Kun ei siinä voi tehdä mitään. Tai kyllähän minä kuikuilen naapurin ostoskärryyn ja sitten harmittelen, kun naapurilla on paljon kivemman näköiset ostokset kuin minulla. Miksi minä en tajunnut ottaa sitä mainostettua uutuusjuustoa kokeiluun? Ai, oliko täällä tuokin tarjouksessa?

Nuo tylsät odottamishetket on pelastanut älykännykkä. Sillä surffaaminen on tosin vaarallista. Useammin kuin kerran on bussi meinannut ajaa ohitseni, kun olen lentänyt kännykän avulla sosiaalisen verkostoni saloihin. Juuri, kun olen lukemassa, miten ystäväni unelmatreffeillä meni, meinaa bussi hurahtaa ohitseni, ja sitten vimmatusti viittomalla saan sen viime tingassa ottamaan minut kyytiin. Tai olen vähällä liukastua, kun en huomaa pääkallonpaikkaa kadulla. Tai auto meinaa ajaa päälleni, kun luen uusimpia uutisia. Tekemättömyys on vaarallista.

Tavallista elämää

Satuin tänään lukemaan Jore Marjarannan laulun "Tavallista elämää" sanoja. En tiedä, kuka on sanoittanut kyseisen laulun, mutta siinä on kovin oivalliset sanat.


"ei kulje pilvissä pää
opit ymmärtämään
taidon elämisen
aivan tavallisen
et tyydy haaveilemaan
opit oivaltamaan
taidon elämisen
sen tavallisen"


Itse en haikaile lottovoitosta (vaikka olisihan sellainen kiva saada, en sitä kiellä), vaan osaan olla onnellinen nykyelämässäni. En kaipaa kuuta taivaalta. Haaveilen toki, mutta arkisista asioista. Että pääsisin pian nauttimaan lumettomista ja jäättömistä keskuspuiston taipaleista, että pääsisin ensimmäiselle juoksulenkille vuosiin, vesijuoksemaan hyvän ystävän kanssa, kaivamaan kesävaatteet esille. Onni löytyy arjesta, olkoonkin se niiiin käytetty fraasi.


sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Äiti näkee unta ja vauva treenaa

Olemme nyt siipan kanssa käyneet katsomassa turvaistuimia kahteen otteeseen. On käännettävää mallia, on kallistettavaa. Turvavöillä ja palkeilla. Mistä ihmeestä minä tiedä, mikä on hyvä meille? Kavereilta saa toki vinkkejä yhdenlaisista istuimista, turvatestit suosittelevat toisenlaisia ja myyjät hehkuttavat kolmannenlaisia. Olen ihan pää pyörällä valikoiman runsaudesta. Ja kun Ainon kasvua ei voi ennustaa. Olisi kätevä, jos tuoli palvelisi vähintään esikouluikäiseksi, mutta näin tuskin kuitenkaan käy. Olen pyöritellyt asiaa Ison Rakkaan kanssa niin paljon, että tuolit ovat tunkeneet uniinikin kolmena viime yönä. Olisi kiva nähdä unta jostakin kivasta, vaikka tulevasta lomasta, mutta ei. Ne p*rhanan tuolit pyörivät päässäni öisinkin.

Ainosta on tullut kova treenaaja. Välillä hän harjoittelee äänijänteitään niin huolella, että olen vähällä ollut hakea ne kaiken äänen blokkaavat kuulosuojaimet käyttöön. Mitä lujemman ja korkeamman äänen jälkikasvumme saa aikaan, sitä iloisempi ilme naamalla on ja suu on niin ammollaan naurusta, että kitarisat vaan vilkkuvat. Ja äidin päätä särkee. Taas. Äänijänteiden lisäksi Aino treenaa lattialla ollessaan alituiseen konttausasentoa. Kymmeniä toistoja, väsymättä. Ja taas hymyillään kuin Naantalin aurinko, kun vanhemmat kehuvat. Lähelle on tullut se hetki, että neiti lähtee liikenteeseen. Etenemistapa on vielä epäselvä, mutta selvää on se, että pian se tapahtuu. Meilläkin.

Kevät yllättää

Miten se onkin, että joka kevät se yllättää. Yhtäkkiä huomaan haaveilevani uusista verhoista, uusista sisustustavaroista, keveämmistä vaatteista ja asusteista? Ja haikailen ihanien, vaaleiden sävyjen perään, kun koko talven olen pukeutunut tummansinisen, harmaan ja mustan eri sävyihin. Katselen nettikaupoista ihania, liehuvahelmaisia mekkoja (en osaa enää pukeutua muuta kuin verkkareihin TAI hameeseen), joita en kuitenkaan tilaa. En vain saa aikaiseksi, ja tarjousten päivämäärät paukkuvat armotta. Taas jäi käyttämättä 20% alennus sinne ja 15% tuonne. En ole juurikaan ostanut itselleni vaatteita sitten viime kevään. Silloin oli pakko, kun kasvava vatsa ei enää mahtunut suurimpaan osaan silloista vaatevarastoani. Nyt tekisi mieli ostaa jotakin, mutta toisaalta mietin, pitäisikö kuitenkin odottaa, jos saisi vielä sen toivotun reilun viisi kiloa painoa pois?

Kuinka vähillä sitä jaksaa?

Nyt testataan, kuinka vähillä yöunilla sitä jaksaa. Ainohan nukkuu pääosin ihan hyvin ollessaan terveenä. Mutta nyt kun TAAS hän sairastaa, yöunet kärsivät heti. Ja minä alan olla taas ihan raato, kun joutuu heräämään lähemmäs kymmenen kertaa tytön yhdeksän - kymmenen tunnin yöunien aikana. Hyvä, että muistan oman nimeni. Monen monta kertaa olen uhonnut, etten enää jaksa, mutta jostakin kummasta sitä energiaa aina ammentaa. Kun on pakko. Mutta kuinka haaveilenkaan edes kahden herätyksen öistä tai tunnin päikkäreistä?

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kylmää

Sydäntä kylmäsi, kun luin mammabloggaaja Prinsessa Paskavarpaan poismenosta. Sydäntä särkee, että pariskunta oli ensin lapsettomuushoidoissa, sitten pieni aarre sai alkunsa. Kaikki päättyi kuitenkin mitä raastavimmalla tavalla, tuoreesta äidistä tuli enkeli. Tuore isä ja poika jäivät kahdestaan.

Kuinka väärältä tuo tuntuukaan! Ensin pariskunta raskautuu pitkän odotuksen päätteeksi, ja iloitsee suuresti, kun kaivattu raskaus alkaa. Kukaan ei osannut arvata, että kaikki päättyisi näin. Pienen elämä jatkuu, mutta ilman äitiä. Sydäntä särkee.

Itse elin kuplassa koko raskausajan. En osannut pelätäkään keskenmenoa tai kohtukuolemaa. Jotenkin vahvana eli se ajatus, että kaikki menee hyvin. Niin kuin menikin, mutta mietin näin jälkikäteen, miten olin niin varma, että kaikki menee hyvin? Mistä se varmuus kumpusi? Siitäkö, että minulla oli oma kriisini taannoin. Kun saimme yhdessä M:n kanssa kriisin selätettyä ja päätimme tehdä kaikkemme avioliittomme eteen, Aino ilmoitti tulostaan.

Jälleen muistan, miten kallista elämä onkaan ja miten jokaista pientä hetkeä pitää arvostaa. Kun huomisesta ei koskaan tiedä.

Sekalaisia aatoksia

Tänään, kun kävin katsomassa ystäväni ihanaa vastasyntynyttä, tajusin, että meidän tyttö on on nyt ollut pidempään vatsanahkan ulkopuolella kuin sisäpuolella. Huimaa, miten aika juoksee. Mutta tuo vastasyntynyt. Kuinka pieni ja suloinen hän olikaan! Katsoin aiemmin päivällä kaupassa koon 50 bodeja ja totesin, että "nämähän ovat nukenvaatteita". No, kun näin tämän vastasyntyneen ihanuuden, totesin, että olisi se body ollut ihan sopiva. Ja mielessäni jankutti vain yksi ajatus: "Aino ei ole ikinä ollut noin pieni." Ja tämä vastasyntynyt oli sentään Ainoa puoli kiloa ja neljä senttiä pidempi. Niin se aika kultaa muistot. Aino mahtui kokonaisuudessaan kyynärvarrelle syntyessään, nyt mittaa on tullut 24 senttiä lisää. Mutta kuinka suonkaan tälle ihanalle pariskunnalle tuon onnen. Oli ihana katsoa heitä, tuoretta äitiä ja isää ihmettelemässä pientä aarrettaan. <3

Olen yrittänyt tarjota Ainolle nokkamukia. Ensin oli käytössä Ainun versio, sitten Tommee Tippeen. Ei menestystä, tyttö vain puri nokkaa, mutta ei ymmärtänyt, mitä nokalle pitäisi tehdä. Kunnes mammakaveri (kiitos vinkistä, Elina!) vinkkasi Tupperwaren nokkiksesta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tyttö alkoi juoda siitä heti kuin vanha tekijä. Ja mikä parasta, hän osaa juoda itse! Pitäisi kysyä töistä, millä hinnalla Aino otettaisiin HSY:n laadukkaan veden mannekiiniksi. Aino kun maiskuttaa veden hörppimisen jälkeen kuin olisi saanut jotakin tosi hyvää herkkua.

Tänään tyttöselle ei ole maistunut ruoka. Mietin, että "olisiko se nyt...". Äh, luovutan. Olen niin sata ja yksi kertaa luullut, että nyt tämä ärrimurripäivä tai syömättömyys tai kuolaaminen tai kaiken pureksiminen tarkoittaa sitä yhtä ja ainutta asiaa. Hampaita. Juu ei, Aino on edelleen täysin hampaaton. Olen jo vitsaillut, että Aino saa hampaansa sopivasti kymmenvuotissynttärilahjaksi, jonka jälkeen hänelle asennetaan (äitiään seuraten) hammasraudat seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tämä on taas joku kausi, mutta en jaksa stressata. Ne kaikki ikävät, mitä sain kuulla 8kk neuvolassa, ovat painuneet toisesta korvasta sisään ja vähintään yhtä pian toisesta ulos. Minä ja M tunnemme tyttäremme parhaiten ja tiedämme, että kaikki on ok. En jotenkin jaksa stressata, kun näen, että kaikki on meidän tyttösellä hyvin.

Ostin tänään Ainolle uuden lelun. Ihan kuin niitä ei olisi entisestäänkin tarpeeksi. Ja parhaimmat leikkikalut ovat tähän asti olleet tyhjä talouspaperirulla, mehupullo, jossa on kuivaa makaronia sisällä ja tyhjä mehutetra. Halvat huvit. No, keskiviikon mammatapaamisessa Aino pääsi käsiksi (vauvojen) suusta suuhun kiertäneeseen herkkuun, Hol-lee Footballiin, jonka erään ikätoverin mamma oli ostanut. Kyseessä on koiran lelu, mutta toimii lapsella yhtä hyvin. Siitä saa hyvin otteen pienillä sormilla ja se on sopivan kevyt. Eikä hinta huimannut päätä, 5,90€. Nyt tyttö höpöttelee uudelle aarteelleen typertyneen onnellisen näköisenä.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Naistenpäivän iltana

Tänään tuli NaamaKirjassa vastaan hyvin puhutteleva teksti, jonka laitan omalta osaltani jakoon.


MIKÄ ELÄMÄSSÄSI OLISI TOISIN

mikä elämässäsi olisi toisin
ystäväni.
jos ottaisit todesta sen
mitä tunnet
uskaltaisit muistaa sen
minkä kumminkin tiedät
katselisit sitä
minkä jo melkein näet
pukisit arkesi käytännöiksi sen
mitä unelmana itsessäsi elätät

mitä elämässäsi tapahtuisi
ystäväni
jos astelisit mielesi kellariin
löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin
hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä
vuosiluvut yhä luettavissa
katselisit, koskettaisit
purkkeja varovasti

suolaantuneita kyyneleitä
kolmen litranpurkin verran
niin, se oli silloin…

puolen litran purkeissa
kuorimatta jääneitä kysymyksiä
juuri sinä vuonna sato oli hyvä…

unelmien purkki
päältä jo homehtunut
- käyttämättä kokonaan

pienten mielihalujen purkeissa
sisältö kuivettunut
- vedessä liottamalla
ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

kauimmassa kellarin nurkassa
kököttämässä suurin purkki
kansi paineesta kuprullaan
kovettunutta vihaa, kärjistettyjä kirouksia

huokailisit hiljaisesti
tallella siis kaikki
sekin purkki, ja tuo

ja sitten tulisi halu
halu siivota kellari
avata purkit, kuurata hyllyt
antaa tuulen täyttää tila…

mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos alkaisit olla
kokonaisena totta
vähitellen oppisit
huomaamaan mitä tarvitset
- ja pyytäisit sitä –
vihdoinkin söisit elämäsi päivät
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan
tuoksuvin ja vuotavin vesin

(I.Askola)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Päivähoitoa ja sunnuntaifiiliksiä

Kylläpä oli kiva viikonloppu, kun piiiitkästä aikaa pääsi ihmisten ilmoille. Kävimme kunnolla ostoksilla ja kotikin sai lisää säilytyskalusteita. Viikonloppu huipentui anoppilan erinomaiseen lounaaseen ja siihen, että ostaja tuli noutamaan kaksi huuto.netissä huutamaansa tavaraa meiltä pois lattiatilaa viemästä.

Teimme nyt illalla päivähoitohakemuksen. Apua, minne aika katoaa? Hirvittää tosi paljon. Ajatus siitä, että neitokainen lähtee hoitoon viiden kuukauden päästä. Jollekin vieraalle. Apua! Ajatus tuntuu jotenkin tosi pahalta, mutta onhan tässä aikaa totutella ajatukseen ja viisi kuukauttakin on pitkä aika. Toisaalta, voihan olla, ettei Aino menekään hoitoon elokuussa, vaan jään vielä määräämättömäksi ajaksi kotiin.

Huhtikuussa alkava isäkuukausi, jolloin minä siis taivallan taas kohti itä-Berliiniä (a.k.a. itä-Pasilaa), on pikemmin kuin arvaankaan. Isäkuukausi antaa minulle aikaa miettiä, haluanko palata töihin vai en. Suuri kysymys on yksikkömme esimiestilanne ja ilmapiiri, josta olen TODELLA huolissani. Mutta en suostu murehtimaan asiaa vielä. Vasta 22.4. illalla, jolloin varmaankin jännitän seuraavan päivän töihinpaluuta niin paljon, etten saa illalla edes unta.