maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pö-pö-pö-pölkkypää

Aino rakastaa Puky-potkupyöräänsä. Ekan kerran hän istui sen selkään hyvin varovasti viikkoa ennen kaksivuotispäivää. Alussa meno oli tosi hidasta ja muutaman kerran tyttö jopa ilmoitti, ettei enää pyöräile. Vähitellen taito alkoi kasvaa ja nyt tyttö mennä posottelee sellaista vauhtia, että äitiä välillä hirvittää äiti joutuu hölkkäämään perässä. Taitoa on tullut jo hyvin. Nyt suurin hitti on potkia tasajalkaa vauhtia ja sitten piiiiitkäksi aikaa nostaa jalat ilmaan.

Puky on sopivan kevyt, hyvä ohjattava, kevyesti rullaava ja säätövaraa riittää. Minulla ei ole siitä mitään pahaa sanottavaa. Pyörä on saanut ulkopuolisilta hyvin paljon kiinnostuneita ja kehuvia kommentteja.


Hankimme Ainolle uuden kypärän, kun edellinen osoitti pieneksi jäämisen merkkejä. Arvoin Ipanaisen sivuilla pari iltaa, minkä värisen kypärän tilaisin. Päädyin ihanan kirkkaan vihreään. Kypärä on sopivan retron mallinen, pysyy hyvin päässä, näyttää kivalta ja suojaa pottamallisena suurimman osan päästä, jos tyttö sattuisikin pyörällä muksahtamaan.

Tietyissä asioissa olen todella tiukka. Tyttö ei saa edes työntää pyörää ulos pyöräkellarista ilman kypärää. Onneksi kypärä on mieluisa, eikä sen päähänpanemisesta tarvitse ainakaan toistaiseksi kinastella. Toivottavasti ei koskaan. Itselleni on sattunut muutama vakavakin pyörähaveri, joten todellakin kypärää pidetään aina päässä, kun pyörän selkään noustaan. Samoin meillä vanhemmilla on aina kypärä päässä, kun pyörän selkään noustaan. 

Ainon yksi lempparibiisi Ipanapa-kokoelmalevyllä on Pölkkypää ei käytä kypärää (Siiri Nordin & Aleksandra Babitzin). No, mitäpä Aino sitten kommentoi ulkona, kun ohi sujahtaa kypärätön aikuinen: "pölkkypää ei käytä kypärää". Oikeassahan hän on, mutta neiti tomeran lausahdus saa minut puremaan välillä poskeeni.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Äitinsä tytär

Olen jo useampaan otteeseen mainostanut, miten Aino on luonteeltaan kuin mini-me. Tyttö on temperamenttinen ja tarvittaessa täynnä tulta ja tappuraa. Kiihtyy nollasta sataan nanosekunneissa ja näyttää tunteensa laidasta laitaan värikkäästi ja äänekkäästi. Omaapa hän yhtä huonon huumorintajun, kuin mammaallaan. Jopa näytämme samalta valokuvissa saman ikäisinä.

Aino sai valita itselleen taannoin uuden potan, kun pikkuveli alkaa pian pottailemaan. Vein hänet pottahyllyn eteen ja ylläripylläri hän valitsi itselleen paloautonpunaisen Martti-kilpa-auto -potan. Seuraavaksi hän valitsi itselleen uudet Crocsit. Tummansiniset, jonka sisäosa on turkoosi. Koristeiksi eivät kelvanneet äidin ja isin tarjoamat sydämet tai kukat, dinosauruksia niiden olla piti. Hän on jaksanut pari kuukautta hehkuttaa näkemäänsä Luonnontieteellisen museon dinosauruksen luurankoa. Kaverini toi meille lasten pikkuautoja, kun omat tenavansa ovat jo niin isoja, etteivät niistä välitä. Aino sai sieltä ensimmäiseksi käyttöönsä Martti-rekan, jonka rekan takaosassa on avattava autopesula. Voi lapsen kasvoilla loistavaa riemua. En voinut olla hymyilemättä. Nyt viikko rekan saamisen jälkeen ensimmäiseksi sisään tultua kysytään aina: missä mun rekka on?

Itse olin lapsena todellinen poikatyttö. Inhosin äidin kiristämiä lettejä, mekkoja ja nukkeleikkejä. Halusin rymytä ja rymysinkin kuin pojat. Seurauksena lukemattomia naarmuja, aivotärähdyksiä ja revähtäneitä nivelsiteitä. Olenpa nyrkein puolustanut kaveriani kahta vuotta vanhempaa poikaa vastaan. En koskaan välittänyt nukeista, vaan majat, autot, neppikisat, pyöräily ja kiipeily olivat enemmän minun mieleeni. Sinänsä on helppoa, jos Ainosta paljastuu tuollainen lapsi. Onpahan hänelle mieluisat touhut tuttuja minulle jo omasta lapsuudesta. Äitinsä tyttö - niin hyvässä kuin pahassa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Ikea, tuo lapsiperheen unelma

Viime viikolla kävin äitini ja lasten kanssa Ikeassa. On ollut jo pitkään puhetta, että menisimme sinne yhdessä. Äiti etsimään puutarhajuttuja ja ei vähiten lihapullien ja lasten leikkipisteen vuoksi. Tunsin oloni kuitenkin hieman ulkopuoliseksi Espoon myymälässä, jossa kolmessa naapuripöydässä oli suoraan mallikatalogista olevia, viimeisen päälle pynttäytyneitä esbolaisia mammoja, joilla oli esim. hoitolaukkuina Mulberryn väskyjä. Äitini tuumasi vain: onneksi sä et käytä noin paksua pakkelia.

Mutta kuten aina (ainakin minulle) Ikeassa käy, keltaiseen kassiin tarttuu aina kaikkea sellaista, jota ei ollut suunnitelmissa. Tällä kertaa lähdimme hakemaan lipastoa eteiseen. Tähän asti lasten pipoja ja rukkasia on säilytetty avokorissa, jonka aikaansaava taaperomme täystuhomme on vähintään kerran päivässä kipannut keskelle eteisen lattiaa. Ja jättänyt ne siihen, kunnes jompi kumpi meistä vanhemmista on jyrähtänyt asiasta. No, nyt eteistämme koristaa Ikean korkea, koivunvärinen Malm-lipasto. Se toivottavasti vähentää asustevyöryä eteisen lattialla. Toivottavasti. Sieltä löytää kotinsa myös lasten lääkkeet (meillä kun ei vieläkään ole lääkekaappia)

Mukaan tarttui sievä kulhosetti, joka piti heti tietysti kuvata Instagramiin. Kun näin hauskat pahvimukit ja koristeet, räpsähti hitaasti toimiviin aivoihin muistutus kolmen kuukauden päässä odottavista kolmevuotissynttäreistä. Saman Överlägsen-sarjan juhlasetti ja pahvilautaset jäivät (vielä) kauppaan. Vai mitä sanotte näistä:

Överlägsen-juhlasetti

Visionär-koriste

Överlägsen-kertakäyttömukit


Muutenkin Ikean uudistunut paperivalikoima teki minuun vaikutuksen. Keltaiseen kassiin meinasi tarttua vaikka mitä heräteostoksia, mutta onneksi vain vaivoin sain hillittyä itseni. Ihania käärepapereita, kortteja ja muistikirjoja. Täytynee tehdä uusi reissu tuohon edulliseen ostosparatiisiin piakkoin.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Väsyttäääää

Väsymys, tuo alati seurana oleva, hermoja kiristävä ja parisuhdetta koetteleva kolmas pyörä suhteessamme. Isämies pysyy väsyneenäkin tervejärkisenä, tosin pinnan lyhentymistä on hänelläkin tuolloin havaittavissa. Minusta tulee väsyneenä tosi vaikea, tunnustan sen itsekin.

Hesari julkaisi tällä viikolla uutisen, jonka mukaan univaje voi tuhota aivosoluja pysyvästi. Pelottaa, mitä vuosikausia kestänyt unihäröily on saanut aivoissani aikaiseksi. Töihinpaluu tulevaisuudessa on alkanut pelottaa. Ai näillä aivoilla pitäisi tehdä jotakin järkevääkin ja saada aikaan tehokasta seitsemästä kolmeen? Jotakin tilanteestani kertoo se, että kun kuulin saavani ajan minua hoitavalle unilääkärille jo ensi viikolle, purskahdin (helpotuksesta) itkuun.

Ei siinä mitään, jos ei saa yöllä nukuttua. Mutta kun päivät menevät sitä rataa, että olen käytännössä katsoen aamusta iltaan kahden lapsen orjana käytettävissä vuorotahtisesti ja pahimmillaan yhtä aikaa. Juuri puhuimme Isämiehen kanssa, kuinka rankkaa on, kun edes hetken hengähdystaukoa ei saa. Lapset nukkuvat eri tahtiin päiväunia. Vanhempi on herännyt tällä viikolla klo 4:20 - 5:55 välillä. Nuo ennen viittä heräämiset ovat syvältä, vaikka aamuvirkku olenkin. Aino tarvitsee edelleen päiväunet, tai ilta on vähintäänkin mielenkiintoinen satasella väsymystään kiukkuavan lapsen kanssa. Iltaa ei voi venyttää, koska muuten lapsi sammuu iltapalapöytään. Olemme saaneet pari kertaa kätemme väliin, kun lapsen otsalohko on lähes kopsahtanut ruokapöytää vasten.

Lapset ovat rakkainta elämässäni, mutta välillä tunnustan kaipaavani lepäämistä ajalta ennen lapsia. Ettei joku koko ajan olisi tarvitsemassa. Että sai nukkua pitkään, kun väsytti tai sai edes nukkua päiväunet. Tai edes sai keskellä päivää nostaa jalat divaanille ja juoda päiväkahvi rauhassa. No, toivottavasti tämä on mahdollista joskus lähivuosina.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Hampominen(kin) on arsesta

Aino teki aikoinaan hampaat lähes oireetta. Mitä nyt vähän pureskeli leluja ja sitten legot plopsahtelivat lähes oireetta suuhun. Säälien kuuntelin kaverien kertomuksia viikkokausia jatkuvista purentasessioista, viisinkertaisista bodien vaihdosta päivittäin valtavan kuolauksen vuoksi, nukkumattomista öistä, syömättömyydestä, kiukkuamisesta, sylihiireilystä. You name it.

Kunnes. Anti olla, kuopuksemme paljastui juuri pahimmoilleen juuri tuollaiseksi hampovaksi potilaaksi. Aiemmin meidän huushollissa ei ole edes tarvittu kuolalappuja, nyt niiden kulutus on valtaisaa. Eka nökö on esillä. Sitä tehtiinkin hartaudella kuukausi, koko ajan oireisto pahentuen. Viimeinen viikko ennen puhkeamista oli aika arsesta, yhtäaikaisen lenssunsairastamisen ohella. No, nyt toista pukkaa. Ien on aivan turvoksissa. Oiva puree kaikkea mahdollista, saa megalomaanisia raivareita, ei viihdy kuin sylissä, lakkoilee ruuan kanssa, kuolaa, nenä vuotaa ja poika on todella levoton, mikään ei ole hyvä. Lattialla on pojan jäljiltä valtaisia kuolalammikoita. Yläkertaan kiitos, että sentään yöt tuo pieni raivopää nukkuu läpeensä (osittain lienee illalla annetun supon ansiota).

Alkaa huumorintaju olla aika koetuksella. Tätä ihanuutta jatkuu seuraavan vuoden-puolitoista. Saa miettimään, että tässä on tehty joku suunnitteluvirhe.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Jokainen äiti...

Törmäsin netissä tähän kuvasarjaan, jossa lueteltiin 25 asiaa, jotka jokainen äiti tai isä on tehnyt. Laittoi minutkin miettimään.


1. Käyttänyt tv:tä lapsenvahtina.
Tunnustan! Etenkin, kun lapsi on sairaana, meillä pyörii lasten harmittomat DVD:t. Esim. Muumeja Aino ei saa vielä katsoa yksin, mutta esim. Myyrän tai Maisan eteen lapsi on turvallista hetkeksi istuttaa.

2. Ostanut lapselle aivan liian isoja vaatteita ja sanonut, että niissä on hyvä olla “vähän” kasvuvaraa.
Ostan lapsille usein seuraavan koon vaatteita valmiiksi. Ulkohaalarit pyrin ostamaan siten, että talvihaalari kestää oikeasti sinne kevääseen saakka tai keväthaalari menisi vielä syksylläkin. Lasten kasvua on vähän haastava arvioida etukäteen (esim. Aino on elokuusta venähtänyt 7cm). Vaate saa olla käytön alkupuolella vähän reilu, mutta ei liian iso. Silloin sen käyttäminen ja liikkuminen on liian vaikeaa. Tuntuu vain hassulta alkaa pian ostaa isommalle vaatteita, jotka ovatkin kokonumeroinnillaan kolmenumeroisia.

3. Huomannut, että lapset ovat perinneet huikeat huijaustaitosi.
Mitkä huijaustaidot?  ;-) Jääräpäisyyden ja huumorintajun kyllä. Sekä sanan säilän käytön kyllä.

4. Antanut lapselle viimeisen kakkupalan, vaikka olisit oikeasti halunnut syödä sen itse.
Meillä on aikuisten "pakko" syödä viimeiset palat, jos ei erityisesti ole kyse Ainon leivonnaisista. Hän kun ei voi syödä vehnää eikä ruista, niin on hyvä selittää: "tästä tulee masu ja peppu kipeäksi".

5. Tehnyt kaikkesi, jotta lapsesi puutteet olisivat vahvuuksia.
Olen selittänyt Ainolle, kun hän ei osaa vielä kiivetä "isojen" kiipeilytelineeseen, että hän on vasta kaksivuotias ja kaksivuotiaiden ei vielä tarvitsekaan osata. Sen sijaan kehun hänen kielellistä lahjakkuuttaan harva se päivä.

6. Pidät totuutena sitä, että lapsesi on maailmankaikkeuden kaunein olento

7. Käyttänyt lapsiasi tekosyynä päästäksesi tekemään lasten juttuja
Mä en ole jaksanut enää kymmeneen vuoteen välittää, mitä muut meikäläisestä ajattelevat. Siispä olen saattanut käyttäytyä (jonkun mielestä) lapsekkaasti vain siitä ilosta, että voin!

8. Ylittänyt jossain vaiheessa kärsivällisyytesi rajat ja muuttunut superluokan pahikseksi.
Tyttäremme uhma on siinä vaiheessa, että en tiedä, repisinkö jokaikisen hiuksen päästäni vai itkisinkö. En oikeasti tiedä, mitä tuon taaperon kanssa pitäisi tehdä.

9. Rohkaissut ja kannustanut lastasi mielikuvitusleikkeihin.
Ei häntä tarvitse etikseen rohkaista, hän osaa keksiä ne parhaat leikit ihan itse.

10. Keksinyt omat luovat juttusi, jotta lapsesi olisi onnellinen


11. Katunut sitä hetkeä, kun olet kääntänyt selkäsi vähän liian pitkäksi aikaa.
Kuten viime saunakerrallamme. Taapero kaatoi kuupallisen vettä veljensä päälle. Ei siinä muutoin mitään, mutta kun pikkuveli oli vielä täysissä vaatteissa turvakaukalossa odottamassa omaa kylpyvuoroaan.

12. Vastannut “No okei sitten” vain sen takia, että lapsi pyytää niin söpösti.
Harvemmin, mutta joskus on tullut "sorruttua" tähänkin.

13. Kannustanut täysillä, vaikka lapsi ei ole onnistunut hommassaan niin kuin olisi pitänyt.
Meistä jokainen, aikuinenkin, kaipaa kannustusta. Pieni ihminen aikuista enemmänkin, joten totta kai!

14. Käyttänyt lastasi itsekkäästi oman hupailusi välineenä.
En, miksi olisin?

15. Nauranut ainakin yhdelle lapsestasi otetulle valokuvalle.
Kyllä, mutta yhdessä lapsen kanssa.

16. Ollut välillä kateellinen niille, joilla ei ole lapsia.
Kun uhma on vol100 ja takana huonosti nukuttu yö, muistelen haikeana niitä aamuja, jolloin sai nukkua (edes kahdeksaan).

17. Nähnyt lastesi tuotoksissa ja sanoissa puhdasta viisautta.
Tuotoksissa en niinkään, mutta verbaalisesti lahjakas lapsi jaksaa kyllä jutuillaan yllättää (positiivisesti). Monesti mietinkin, miten vajaa kolmevuotias voikin olla jo noin fiksu ja hyvämuistinen?

18. Pukeutunut hassusti, jotta yhteenkuuluvuuden tunne olisi maksimaalinen.
En todellakaan!

19. Kehunut suttuista piirustusta, että siinä on aivan käsittämättömän hieno lohikäärme tms.
Tottahan toki!

20. Tuuminut epäluuloisena, että A) mitä lapsestasi vielä tulee ja B) tietääkö se jotain enemmän kuin pitäisi.
Olen arvioinut tähän mennessä, että lapsistamme tulee
1. kampaaja (koska hehkuttaa kampaajakäyntejä aina viikko etu- ja jälkikäteen)
2. kosmetologi tai plastiikkakirurgi (koska tykkää puristella naamaamme (on muuten puolivuotiaalla napakka ote, au!))
3. jääkiekkoilija (sen verran vakuuttava niskatukka nuorimmaisellamme on)
4. biologi/ geologi (koska taaperomme on tavattoman kiinnostunut luonnosta)

21. Miettinyt pöntöllä istuessa, että eikö maailmassa oikeasti ole yhtään paikkaa, jossa saisi olla edes sekunnin rauhassa.
Aina ja joka kerta. Tunnustan: käyn vessassa lasten kotonaollessa (siis silloin, kun täällä ei ole muita) ovi auki. Minun täytyy erikseen muistuttaa itseäni sulkemaan ovi, kun huushollissamme on muita läsnä.

22. Jäänyt katsomaan piirrettyjä, vaikka lapsesi on mennyt jo huoneeseensa.
Rakastan piirrettyjä. Yksi lempparini on Leijonakuningas, jonka olen nähnyt seitsemän kertaa.

23. Ottanut valokuvan tilanteesta, jossa olisi ennemmin pitänyt ottaa lapsi syliin.
Juu-u. "Odota hetki, äiti kaivaa kameran ja ottaa kuvan, sitten pääset syliin."

24. Antanut lapselle jotain kirpeää vain nähdäksesi tämän ilmeen.
Puolukka on ainoa tähän kategoriaan kuuluva juttu. Sitruunaa en edes yritä.

25. Katsonut kaihoisin mielin lapsen kykyä elää hetkessä ja toivonut, ettei tuo ihana pieni ihminen koskaan kasvaisi aikuiseksi.
EI. Olen itsekin opetellut elämään hetkessä ja se on paljon kivempaa, kuin menneiden haikailu tai tulevaisuuden pähkäily etukäteen. Yritän pitää kaikin keinoin tästä taidosta kiinni. Minä en haikaile, että lapset pysyisivät aina pieninä, vaan ennemminkin odotan nautinnolla pääseväni päivittäin katsomaan lähietäisyydeltä, miten nuo pienet rakkaat kasvavat ja kehittyvät.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Kevätvimmaa

Joka kevät se iskee. Pitäisi puunata, laittaa, sisustaa. Nyt en kuitenkaan meinaa satsata niinkään kotiin, vaan paneudun muihin asioihin. Meillä on mieleiset verhot ikkunassa, miksi siis ostaa uusia? Ainoa asia, minkä haluaisin kuumeisesti uusia, on ruokapöytämme päässä oleva taulu, joka kaipaisi päivittämistä. Mutta uusin sen vasta sitten, kun löydän täydellisesti miellyttävän.

Minulla on käynnissä on projekti, joka kai trendikkäästi ekopaastoksikin voisi kutsua. Pyrin loppumammalomani aikana hävittämään huushollistamme kaiken ylimääräisen tavaran. Kyytiä saavat lapsille pieneksi jääneet vaatteet, omat vaatteet, joita en ole käyttänyt vuoteen, käyttötavarat (ne, jotka oikeasti vain makaavat kaapin täytteenä). Kaikki ylimääräinen. Käyn paikkoja läpi kaappi kerrallaan. Hirveä hommahan tavaroiden kuvaamisessa myyntiin on, mutta se on kyllä sen väärtti!

Osan tavaroista myyn esim. asuinalueen Naamakirja-kirppiksellä, jota en voi kehua riittävästi. Olen mm. ostanut Oivalle Tripp Trappin sitä kautta 50€:lla kotiinkuljetettuna, babysetin pehmusteineen 25€:lla, pitkään metsästämäni Olipa kerran elämä -DVD-boksin kahdellakympillä. On kätevää, kun tavaroita ei tarvitse postittaa kauppojen synnyttyä, vaan voi sopia hakuajan nopeastikin. Loistavaa!

Autottomuuden vallitessa en ala kuskailla tavaraa kirppikselle. Ei maksa vaivaa hinnoitella tavaraa monta iltaa ja sitten järjestää kuljetus vain netotakseen muutama kymppi. Perusvaatteitakaan en myy, vaan ne lähtevät lahjoitukseen Hope ry:lle tms.

Olo on jotenkin keveämpi, kun saa ylimääräistä tavaraa pois. Tuntuu, että olisi helpompaa hengittää ja pieni lisätila kaapeissa ilahduttaa. Muutenkin olen tullut nykyään hankinnoissa järkeväksi. Mietin aina: "tarvitsenko tätä oikeasti ja sopiiko tämä jo olemassaolevien vaatteitteni seuraksi?" Jos vastaus on jompaan kumpaan ei, kivakin tavara ja vaate jää kauppaan.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Sairastaminen on arsesta

Meidän perheessä on saatu nauttia viime viikkoina (tod.näk). siitä perseimmästä, rs-viruksesta. Aino yski, Oivalle nousi korkea kuume. Kun jälkimmäinen alkoi hengittää apuhengityslihaksilla, en jäänyt odottelemaan aikaa arvauskeskuksesta, vaan riensin tuota pikaa yksityiselle lääkärille. Saatiin sieltä avaavaa lääkettä, jota ei kuitenkaan jouduttu käyttämään, kun saatiin kotikonstein pienen potilaan olo helpottumaan. Oiva on jo täysin terve.

Kaikista sairain taidan olla minä itse. Kolmatta viikkoa kuumemittarin lämpötila näyttää vakiintunutta 37,4 lukemaa. Päivästä toiseen. Nenä vuotaa kuin isokin vesiputous, mutta ei sellaista ihanaa töhnää, mikä tietäisi kyseessä olevan poskiontelontulehdus. Oli kuitenkin pakko hakeutua lääkäriin, kun hengittäminen alkoi olla aika työlästä ja päätä särkee, kuin leegionallinen smurffeja takoisi lekalla pääkoppaan.

Vastaani arvauskeskukssa tuli (kuulemma) vastavalmistunut nuori naislääkäri, joka vaikutti jo nyt leipääntyneeltä työhönsä (hyvähyvä alku asiakassuhteelle!). Hän tutki kattavasti, josta olen iloinen. Mutta kun hän lähetti minut laboratorio- ja röntgenkuviin, sanoin, etten ehdi samana päivänä kahden lapsen kanssa niissä käydä, venähti naisen naama. Sanoin, että en kerta kaikkiaan pääse tänään lähtemään kahden lapsen kanssa keskustaan keuhkokuvaa varten. Arvatkaapa vaan, mitä tämä kehtasi sanoa: "et taida OIKEASTI sitten sairas ollakaan". Siinä vaiheessa meni palkokasvi aika syvälle nenään. Pystyin kuitenkin vaivoin hillitsemään terävän kieleni ja manasin: onneksi arvauskeskuksessakin saa valita lääkärinsä, ja syksyllä palaan taas toimivan työterveyshuollon asiakkaaksi. Lisäksi lääkäri oli tosi ystävällinen, kun uusi jatkuvassa käytössä olevan melatoniinini KUUKAUDEN ajaksi. Paljonpa sillä reseptillä teen. Kerroin, että olen ollut hoidossa unihäiriöihin erikoistuneella lääkärillä ja hän on määrännyt lääkkeen jatkuvaan käyttöön (ja käytössä ja kuusi vuotta), mutta ei. Toiste en tuolla oranssiksi värjätyllä hepsankeikalla asioi, se on varma.

Kaikista pahinta tämä neljän seinän sisällä olo on meikäläiselle. Kukaan ei halua meitä kylään tarttumisen uhalla, emme lain kutsua ketään meille. Emme voi mennä muskariin muita tartuttamaan ja toinen ehdoton hitti, vauvauintikin on jäänyt välistä jo kohta kuukauden. Ainoat aikuiskontaktini ovat tietokoneen ja älylaitteiden ruuduilla ja Isämiehen muodossa. Arjen pyörittäminen puolikuntoisena, johon yhdistää yli vuoden huonosti nukkumisen, on tehnyt meikäläisestä aikamoisen raadon. En tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta saisin taas nukuttua. Saan vinkkejä siitä, tästä ja tuosta, mutta tiedä sitten, mikä toimisi. Liikunta nyt aikakin, mutta sekään ei toipilaana onnistu.

Onneksi meillä sairastetaan harvoin, se kun on arsesta ja syvältä!

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Puolivuotiaani

En voi millään uskoa, että siitä on jo puoli vuotta, kun istuin ahteri aristaen kottarin sisäkumilla ja ihmettelin pientä ruttunaamaa pää huimauksesta humisten. Tuntuu, että Oiva aina ollut osa meidän perhettämme. Toisaalta tuntuu, että raskaudesta on ihan ikuisuus. Ihan turhaan pelkäsin, jännäsin ja stressasin kahden lapsen arkea. Realistina voin sanoa, että kahden lapsen arki on paljon rankempaa, mitä kuvittelin, osa asioista on ollut vielä vaikeampia kuin osasin ajatella, mutta suurimmaksi osaksi elämä on paljon ihanampaa ja antoisampaa, kuin ennalta osasin ajatellakaan.

"Ihana, jutteleva poika, joka käyttää taidokkaasti ääntään." Näin meidän puolivuosikasta neuvolassa kuvailtiin. Voin yhtyä kaikkiin kommentteihin. Ääni on hallussa niin hyvin, että välillä mammalla korvat soivat. Onneksi poju on kuitenkin oppinut säätelemään äänivolyymiaan, eikä koko aikaa tarvitse karjua naama punaisena. Puhetta piisaa, koko ajan. Ihan kuin siskollaan. Välillä huokaisen: olisitteko edes minuutin hiljaa? Turha toivo. Keneen lienevät tulleet? ;-)

Ne tärkeät numerot näyttivät lähes samoja lukuja kuin isosiskollaan vuoden iässä. Onpa nyt muutama sama vaatekin käytössä. Hurjaa. Tässä vielä tarkat speksit: 8270g ja 72,3cm. Pitkä poika siis jatkaa pluskäyrällään ja viikonloppuna mamma saa kaivaa 80:set bodyt kaapista. Molemmista suvuista periytyvä persjalkaisuus antaa lisäaikaa 74:n housuille vielä hetken verran.

Oiva syö ja touhuaa. Neljä ateriaa menee päivässä. Eniten irvistellään välipalaksi tarjotulle marja/hedelmäsoseelle, ruokaisat sen sijaan uppoavat hyvin. Puuroa menee jopa kahden desin satsi ja ruokaisaa murkinata pilttipurkillinen. Oiva tykkää maustetusta ruuasta, maustamattomat soseet saavat hänet vain irvistelmään. Ape tuntuu maistuvan ja se näkyy kaksoisleukana. Ja jos lusikkatarjoilu toimii liian hitaasti, alkaa armoton käskytys ja märinä. Ja auta armias, jos pylly on märkä. Silloin on pienillä kasvoilla niin loukkaantunut ilme kuin vain voi olla. Ja kasvojen pyyhkiminen ruokailun jälkeen on jotakin aivan kammottavaa.

Oiva ryömii eteenpäin mittarimato-tyylillä: naama maassa, kädet koukussa ja jaloilla konttausasennosta vauhtia potkien. Konttausasentoakin on nähty, mutta se ei vielä kauaa pysy, puhumattakaan etenemisestä sillä tyylillä. Kääntyminen sujuu kaikkiin suuntiin, samoin kellonviisari-pyöriminen ja helistimestä saa ihan itsekin ääntä (ja mamman leuka mustelmia, kun toinen mojauttaa Brion puisella suoraan leukaan).

Nukkuminen meillä sujuu varsin mallikkaasti, jos ei omaani oteta huomioon. Oiva nukkuu edelleen olohuoneessa omassa rauhassaan. Nukahtaa uniharsoa naamaan hieroen seitsemän ja kahdeksan välillä, eikä ole moksiskaan, vaikka muu perhe puputtaa iltapalaa samassa huoneessa. Yöllä ei kunnon päiväsyömisten jälkeen tarvitse tankata ja aamu alkaa yhtä aikaa siskon kanssa kukonlaulun aikaan, viiden-kuuden välillä. Itse nukun edelleen todella huonosti. Ärsyttävää, kun lapset nukkuvat hyvin, niin itse en enää osaa.

Päivällä poju vetää puolen tunnin - kolmen vartin pikatirsoja, kun en ole päässyt lenkeille (kiitos pitkittyneen virustaudin ja edelleen kipuilevan lonkan).

Oiva nauttii ihmisistä ja on armoton flirttailija, jos sattuu jonkun silmät bongaamaan. Heti alkaa sellainen silmäpeli, että oksat pois. Isämieheltä perityt megalomaaniset ripset reunustavat ilmeikkäitä silmiä ja suu aukeaa naurusta ammolleen, kun joku sattuu hänelle huomiota jakamaan. Iloinen Oiva tuntuu muutoinkin olevan, onneksi. Sisko on parasta maailmassa ja mitä tahansa Aino tekeekin veljen edessä, nauraa hekottaa tämä vatsansa kyllyydestä. Selvästi rakastavat toisiaan jo nyt. Nyt harmittavat suuhun saapuvat legot, ja se, että ei vielä kunnolla pääse eteenpäin. Suussa on nyt yksi lego tullut ikenen läpi, toinen tullee lähipäivinä seuraksi.

Oivan hiukset ovat ah, niin trendikkään liukuvärjätyt. Latvoissa ja (tulevan jääkiekkoilijan) niskatukassa näkyy vielä syntymäruskea, muutoin tukka on blondiintunut, kuten Ainolla ja Isämiehellä. Karvoituksessa on häivähdys punasävyä meikäläiseltä. Keesi on jo lähes kymmensenttinen ja harkitsen vakavasti pojun viemistä ensimmäiselle parturikäynnilleen.

Oiva nauttii seisomisesta, vaikka sitä ei osaakaan vielä itse. Kun on päästy seisomaan, alkaa hymyily ja iloinen kiljahtelu, jeejee, minä onnistuin! Sama istumisen kanssa. Kun Oiva istuu, kädet huitovat, kuin koko poika olisi lentoon lähdössä. Se tekee pojan sylissä istuttamisesta vähän haastavaa, kun vähän väliä pieni käsi osuu naamaan, silmälaseihin tai pöydällä oleviin tavaroihin. Paras lelu taitaa olla rapiseva Ikea-kassi (jota käytämme pyykkikassina) tai lattialle unohtunut lehti, joka myös rapisee ah, niin ihanasti pikku nyrkeissä. Toinen rakastettava asia on vesi kaikissa muodoissaan ja tv, jota tuijotetaan hypnotisoituneena. Hus heippa periaatteelle "meidän lapsi ei katso alle vuosikkaana televisiota".

Temperamenttia pojallamme tuntuu olevan. Eli ne niistä haaveista "tulisipa edes tämä lapsi enemmän isäänsä". Jos homma ei heti pelitä, pikkutyyppi karjuu naama punaisena ja pinnan lyhyys on hyvin verrannollinen omaani. Ja moodi osaa kääntyä edelleen sekunnin murto-osassa. Eilen hymynaama vaihtui "itken niin, että kyyneleet tirskuvat silmistäni" -huutoon sekunnissa, kun vein hänen kädestään isoäidin kakkoslasit. Voi Isämies-parkaa tulevina päivinä ja vuosina!

Aino on niin mahtava isosisko kuin olla ja saattaa. Tästä olen erityisen onnellinen. Aino viihdyttää pikkuveljeään, kun pyydän (kun esim. teen ruokaa). Aamulla ensimmäisenä pitää pusuttaa veikkaa ja illalla viimeiseksi toivottaa hälle hyvää yötä. Aino auttaa pukemisessa ja vaipanvaihdossa, haluaisipa auttaa syöttämisessäkin, mutta toistaiseksi olen antanut hänen syöttöyrityksensä vielä odottaa päiviä tulevaa. Lapsista tulee kyllä mahtava kaksikko, en malttaisi millään odottaa päiviä tulevia!!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Haastettu

Kiitos haasteesta Kaksi jakautuu kolmeksi -blogille!

Haasteen säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille (tämä jää nyt välistä, pahoittelut!!)
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa (tämä jää nyt välistä, pahoittelut!!)
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut (tämä jää nyt välistä, pahoittelut!!)
6. Kerro kuka sinut haastoi, ei takaisin haastamista

11 asiaa minusta:
1. En ole koskaan kärsinyt vauvakuumeesta. Enemminkin järki sanoi, että nyt kannattaisi niitä lapsia yrittää, jos niitä perheeseen ylipäätään halutaan.
2. Pelkään ahtaita ja korkeita paikkoja. Silti haaveilen laskuvarjohypystä.
3. Olen tekniikkafriikki. Uusi tekniikka kiinnostaa minua tavattoman paljon ja opin tekniset asiat nopeasti. Jo koulussa olin aina parempi puukäsitöissä kuin "rättikässässä".
4. Olen "minä itse" -tyyppiä. Teen asian mieluummin itse kuin että pyydän apua. Isämiehen kanssa olen opetellut, että hän voi hoitaa joitakin juttuja, ettei minun tarvitse.
5. Olen tyyppiä "jos saat tehtävän, jonka deadline on ylihuomenna, Elli palauttaa sen jo huomenna".
6. Minulla on moottoripyöräkortti ja aion ostaa oman pyörän, kun lapset ovat vähän isompia.
7. Olen ollut kontrollifriikki. Uskallan sanoa näin, että olin, koska se on onneksi taaksejäänyttä elämää.
8. Ensimmäinen oma autoni oli punainen Lada, jonka rekkari oli BNV. Vitsailin aina, että se on mun oma BMW. Ei muuten jättänyt ikinä se auto pulaan!
9. Minä en voi nukkua Isämiehen kainalossa. Toinen ihminen liian lähellä tai kasvot vasten omiani ahdistavat, enkä saa unta. Outoa!
10. Isämies ja minä löysimme toisemme netin kautta, mutta emme deittipalstan kautta.
11. Nyt perhevapaalla ollessani päässäni on käynyt myös alanvaihto. Vaikka rakastankin odottamassa olevaa työtäni, silti mietin, haluanko tehdä sitä loppuelämäni ajan.

Minulle esitetyt kysymykset:
1. Jos saisit juuri nyt 200 000 € pankkitilillesi, mihin kaikkeen sen käyttäisit?
Ostaisin Isämiehen kanssa meille neliön (nykyisen kolmion sijaan) nykyiseltä asuinalueeltamme. Lopuilla rahoilla (jos sitä jäisi), remppaisimme mökkiä, veisin äitini ulkomaanlomalle ja kävisin itse vuoden tarpeiksi fysioterapeutilla/ osteopaatilla/ naprapaatilla.

2. Hemmotteletko itseäsi usein?
Aika harvoin. Pyrin tekemään kerran viikossa kasvokuorinnan, kerran kahdessa viikossa kasvonaamion. Tuonne pöydän alle ei uskalla edes kurkistaa, omat jalkani ovat olleet sen verran kauan huomiosta paitsi. Hemmotteluksi koen myös hyvän elämän muutoin. Tämän vuoden alusta olen keskittynyt etsimään uutta elämäntapaa. Syömään sellaista ruokaa, joka saa minut voimaan hyvin. Lepäämään ja liikkumaan sopivassa suhteessa.

3. Oletko tyytyväinen elämääsi?
Erittäin!!

4. Mitä ohjelmia katsot säännöllisesti tv:stä?
Pikku Kakkosta ja Avaraa Luontoa. Muuhun ei tässä elämäntilanteessa ole aikaa tai jaksamista, mutta minua ei haittaa olla pihalla :-)

 5. Jos olisit vastakkaista sukupuolta, mikä olisi nimesi?
Kuulemma ei ollut nimeä valmiina, mutta pitää kertoa toinen hupaisa juttu. Äitini aikoi ensin ristiä minut Kastehelmi-nimellä, joka olisi ollut tyttö(suku)nimeni kanssa aika hupaisa yhdistelmä. Kuin suoraan jostakin Harlekiini-kirjoista. Onneksi äiti tuli ristiäisiä edeltävänä päivänä järkiinsä.

6. Mitä kaikkia palveluita käytät sosiaalisesta mediasta?
Facebook, Twitter, Instagram, WhatsApp, Pinterest, Viber, Lumioiden Kohtauspaikka, eri foorumit.

7. Oletko joskus hukannut avaimesi ja jos olet, miten?
En varsinaisesti hukannut, mutta joka päivä jätän ne minne sattuu ja sitten niitä joudun etsimään.

8. Jos kuvittelet itsesi 5-vuoden päähän, mitä näet?
Näen itseni ylpeänä pienen koululaisen äitinä. Liikumme paljon luonnossa ja teemme lasten kanssa retkiä. Harrastamme geokätköilyä, ehkä partiota ja uimista. Lapsilla on kerran viikossa joku mieleinen harrastus. Vietämme paljon aikaa perheenä, läheisiä lapsellisia ystäviä tavaten.

9. Luovutatko verta tai olisitko valmis luovuttamaan?
Luovuttaisin, mutta kun hemoglobiini pyörii siinä luovutusrajalla, lääkäri ehdotti, etten enää kävisi luovuttamassa.

10. Kuuluuko tapoihisi myöhästely?
Ei, pikemminkin olen joka paikassa vähän etuajassa. Joskus se harmittaa, kun muita saa odotella, mutta mielestäni myöhästely on hyvien tapojen vastaista ja osoittaa, ettei toista osapuolta kunnioita. Joskus lasten takia tulee myöhästyttyä, mutta tällöin ilmoitan asiasta heti, kun huomaan, ettei aikataulu pidäkään.

11. Mikä/mitkä asiat ovat elämässäsi tärkeintä?
Isämies, lapset, rakkaus, perhe, (ei missään tärkeysjärjestyksessä), ystävät, hyvä ruoka ja riittävä (?) uni, matkustaminen ja mökki.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Käytöstavoista, vol2.

Palatakseni vielä tähän käytöstapa-asiaan. Kävimme hyvin antoisan ja vilkkaan keskustelun chatissa päivänä eräänä Annan ja Eevin kanssa. 

Keskustelimme lasten käytöstavoista. Puheenaiheen kirvoitti eräs lapsi, joka ei suoraan sanottuna osaa käyttäytyä, eivätkä lapsen vanhemmatkaan puutu huonoon käytökseen. Esim. ei ole kohteliasta heitellä vieraita kovilla esineillä, hakata näitä, kun vieras ottaa esineen pois, vetää pizzapalaa pitkin vieraan paitaa tai tiputtaa isäntäperheen lapsi tuolilta. Omat tenavani olisivat tässä vaiheessa saaneet jo huutia, mutta miten puuttua kaverin lapsen käytökseen, jos lapsen omat vanhemmat eivät sitä tee? 

Mielestäni on olemassa peruskäytöstapoja, joita pitää noudattaa. Ketään ei saa satuttaa ja jos vahinko käy, pyydetään anteeksi ja halataan. Toisten kotona olen teroittanut, että toisten tavaroita pitää käsitellä nätisti. Tavaroita ei viedä toisen kädestä ja mitään ei saa tahallaan rikkoa. Ruokapöydässä käyttäydytään, ei tuoda leluja ruokapöytään ja ruokailun lopuksi kiitetään. Kaikkea pitää ainakin maistaa ja marista ei (ruokapöydässä) saa. Jos ruoka ei maita, sitten mennään pois pöydästä ja seuraava ruoka tulee normiaikaan. Taaperon odotan jo osaavan odottaa muutaman kymmenen sekuntia, jos hänelle niin sanotaan, kun esim. minulla on vaikka vaipanvaihto pienemmälle kesken.

Toki pitää huomioida lapsen ikä. Kaksivuotiaalta ei voi odottaa samaa käytöstä kuin viisivuotiaalta. Ja en ole myöskään ranskalaisen kasvatusmetodin kannalla. Lapsista lähtee ääntä ja vahinkoja sattuu, mutta jokin raja sentään. Antoisan keskustelun päätteeksi totesimme kaikki yhdestä suusta: rajat ovat rakkautta!

Mitä mieltä te olette lastenkasvatuksesta ja toisten lasten tekemisiin puuttumisesta?

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Genetiikkaa vai opittua?

Kävimme tässä eräänä iltana unen ja valveen rajamailla mielenkiintoista keskustelua. Mietimme, mikä lapsen käytöksestä on opittua ja mikä geneettistä?

Tätä aloimme miettiä, kun taaperomme laittoi uuden mekon päälleen ja heti ryntäsi peilin eteen hokemaan "iiihana, Aino kaunis". Emme ole tuota juttua hänelle opettaneet. Mietimme, voiko peilaaminen ja itsensä ihastelu olla rakennettu tyttölapseen sisäsyntyisesti? Tiedä sitten.

Toinen mitä mietimme, kun äitini kertoman mukaan omaan todella paljon (kuulemma) isäni ilmeitä ja eleitä. Mahtaa olla kiva, että lapsi muistuttaa isäänsä, joka ei koskaan kyseistä lasta edes halunnut. Olemme olleet todella vähän tekemisissä, eli ilmeet ja eleet eivät voi millään olla opittuja eli ainakin osa niistä on geneettisesti perityineitä.

Mitä te olette mieltä asiasta?

torstai 6. maaliskuuta 2014

Välikautta paniikissa

Nämä lämpimät säät tulivat vähän yllärinä, puskista, nopeaan. Oli niin tai näin, mutta ekaa kertaa olin siinä tilanteessa, että meidän lapsilla ei ollut jo valmiina odottamassa välikausivaatteita. Yleensä olen ollut jo hyvin varustautunut ennalta ja vaatteet ovat olleet kuukausi-kaksi ennen käyttöönottoa kaapissa valmiina.

Tuntikausien seikkailu netin uumenissa sai aikaan vain infoähkyn. Vesipilarit, hengittävyys, kuosit vain vilistivät päässä. Tässä ulkovaate-ehdokkejamme Ainolle:
 Elsankin hehkuttama Ducsday jäi tällä kertaa vielä nettikaupan hyllylle, vaikka kuosi houkuttelikin suunnattomasti.
Reiman Archer houkutti. Tuo vino vetoketju näytti tosi kivalta.
Mutta sitten ajattelimme, että tuo on kuitenkin vähän pliisu.

Reiman Fella taas houkutteli ihalla ympyräkuosillaan. Ehdimme miettiä,
onko ympyräkuosi sittenkin liian levoton?

Tähän me sitten päädyimme. Reiman Fils. Mielestäni molemmille lapsille sopiva kalanverkkokuosi, hyvä mitoitus ja sopivan lämmin. Myös 15 000 vesipilariarvo vakuutti mamman, jonka lapsi rakastaa vettä. Toivoa sopii, että sama haalari mahtuu myös kuopuksellemme joskus.

Oiva kontannee viimeistään parin kuukauden päästä. Hänelle nappasin asuinalueemme lastenvaatekirppikseltä kaksikin haalaria. Toivottavasti ovat sopivia pikkujätillemme.

Mitä pidätte ja miten on teidän perheen välikausivaatteiden laita? Millaisia vaatteita olette lapsillenne ostaneet?

Kuvat: Ducsday Natureforkids.net ja Reiman verkkokauppa

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Käytöstä ja seuraamuksia

Olen koko viikon ollut aika väsynyt. Oma flunssa on imenyt minusta aika tehokkaasti mehut - ja yöunet. Lapsoset ovat onneksi nukkuneet hyvin, minä en. On tuntunut siltä, että seinät kaatuvat päälle, kun ketään ei voi tautien takia tavata ja edes kauppaan ei pääse, kun omakin lämpötila pyörii kevyen kuumeen lukemissa.

Olen miettinyt käytöstä ja niiden seuraamuksia PALJON tällä viikolla. Minttu pohti blogissaan saako lapsille huutaa. Minä tunnustan: minä huudan lapselle (vähän turhankin usein). Pienemmälle ei nyt tarvitsekaan vielä huutaa, mutta kun välillä tuntuu, että tuo isompi ärsyttää tahallaan tekemällä kaikkea kiellettyä. Juuri tänään puhuimme Isämiehen kanssa, että kun palautusaika on päättynyt, saisiko tuosta tahtotaaperosta buutattuna ja updeitattuna vähän kiltemmän version? No, minkäs sille mahtaa, jos luupäähän äitiinsä tulee. Sääliksi vain käy Isämiestä. Ainakin joskus.

Eilen sain sydämentykytyksiä, kun huomasin Oivan hengittävän hassusti. Soitinpa sitten terveysneuvontaan, että ei kai rintakehän kuulu mennä alas ja vatsan ylös sekä siihen väliin tulla kuopan, kun lapsi hengittää sisään. Sain kuulla Oivaliinin käyttävän hengityksessään ns. apulihaksia ja että kiireen vilkkaa pitäisi lähteä lääkärille. No, minäpä metsästin ajan lääkäriltä ja onneksi Lastenklinikkakeikka jäi väliin tällä kertaa ja pääsimme kotiin rs-virusdiagnoosin ja Ventolinen kera.

Sitten kilahdin kaverilleni. Hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. En edes muista, milloin olisin oikeasti viimeksi harmistunut noin paljon. Ihan itku pääsi. En jäänyt märehtimään asiaa vain omassa päässäni, vaan kysyin asiaa häneltä suoraan. Sain selityksen, ja nyt asia on ok. Kallis ystävä, älä pliis koskaan oleta!! Koskee myös teitä muita siellä ruudun toisella puolella. Helpottaa elämää suunnattomasti, kun ei oleta asioita, vaan kysyy.

Tänään koko aamu oli vinku-inku-mätiedänettätääonkiellettyämuttateensilti-marinaa. Klo 5.20 heräämisestä lähtien. Voi elämän kevät. Niin jäi läheisen kauppakeskuksen lastenpäivä väliin, vaikka lapsi oli jo alkuviikosta hehkuttanut taikuri-sitä-ja-tätä ja ilmapalloja ja kaikkea muuta kivaa. Sori, homma toimii niin, että jos on tuhma, saa rangaistuksenkin.

No, otimme itsemurhariskin, ja lähdimme lasten kanssa kaupungille, jossa oli tarkoitus tutkailla tablettivalikoimaa (olemme hankkimassa sellaista lähitulevaisuudessa) ja käydä syömässä ulkona. No neiti hellantelttu oli taas hurmaavimmalla päällään (kuten jo aamusta arvata saatta) ja aiheutti ravintolassa aikamoisen show'n. Kun Oiva vielä päätti oksentaa päälleen lähtiessämme, oli pinna jo hieman kireällä. Ravintolaan jäi jäljiltämme iso kassi Ruohonjuuresta ostettua tavaraa, jonka arvoa en tahdo edes laskea (82,37€, se on painunut mieleeni liiankin tarkasti). Kun soitimme ravintolaan, oli ruskea paperikassi yllättäin hävinnyt tod.näk. jonkun kunnollisen kanssakulkijan matkaan. Voitte arvata, miltä nyt tuntuu. V#tuttaa niin suunnattomasti. Ihan kuin tässä perhevapaalla olisi yhtään ylimääräistä rahaa.

Kotiinpäästyä sanoin muulle perheelle: äiti on nyt TOSI pahalla tuulella, pysykää poissa tieltäni ja keittiöstä. Olisin lähtenyt raivoisalle juoksulenkille, mutta kipuileva lonkka (ai että vihaankaan sinua, bursiitti!!) estää liikunnalliset purkukeinot. Purin raivoni tehtailemalla pienimmällemme litratolkulla soseruokia pakkaseen. Siinä haihtuivat pahimmat löylyt pääsät, mutta vieläkin ketuttaa. Ehkä superkuiva, jääkylmä siideri loiventaa löylyjä sen verran, että saan edes nukuttua.

Tämä sai minut miettimään. Tiedän, että omaan millimetrin mittaisen pinnan ja huonosti nukuttuna pituus taitaa mennä ennemmin miinuksen puolelle. Milläköhän saisin nukuttua paremmin? Samoin jään miettimään sitä, että millä saisin paremmin hillittyä hermoni tuon taaperon kanssa. Vinkkejä?