perjantai 23. syyskuuta 2011

Karhunpoika sairastaa

Meille on iskenyt ensimmäinen tauti. Onneksi vain nuhaa, mutta tosi kurja katsoa, kun toinen rohisee ja on tukkoinen. Kuumetta ei ole, eikä yskää. Ikävää tuntea olevansa "kädetön", kun ei voi toisen olotilaa juurikaan helpottaa. Parane pian, kulta pien!

Isovanhemmat, ihana rikkaus!

Ajan nyt loppuun viime syksynä kesken käynyttä moottoripyöräkorttia. Jotta pääsen irrottautumaan pariksi tunniksi, on apuun kutsuttava isoäidit. Vaikka olen vähän surullisena siitä, ettei Ainolla ole laisinkaan isoisää, iloitsen kuitenkin siitä, että hänellä on kaksi aktiivista ja innokasta isoäitiä. Jotka vielä kaiken lisäksi asuvat sen verran lähellä, että heidät on helppo kutsua apuun. Ja avuksi äidit ovat olleetkin. Ihan uskomattoman paljon.

Lähinnä turvaudun omaan äitiini. Hän kun on eläkkeellä ja hänellä on enemmän aikaa. Hänelle voi soittaa, kun Aino oppii uuden taidon ja hän on siitä aidosti yhtä ilahtunut ja ihmeissään kuin minäkin. Toisaalta mummin kanssa voi myös keskustella, kun vauva-arki alkaa ahdistaa. Mummilla on (lähes) aina aikaa, syli Ainolle ja korvat minulle. Mutta toisaalta, on hyvä, ettei äitini pääse aina paikalle. Että sitten soitan anopille, jonka haluan olevan yhtä läheinen Ainolle kuin äitini. 

Nyt huomaan, kuinka mahtavaa on, kun äiti asuu tarpeeksi lähellä (mutta silti tarpeeksi kaukana). Hänestä on tullut korvaamaton. On aivan uskomattoman ihanaa, että Ainolla on mumminsa. Koska itselläni on aina ollut läheinen suhde omaan isoäitiini. Se suhde on ainutlaatuinen. Olen niin kiitollinen, että Ainolla on mumminsa. Mummi on aivan paras.

Kiitos äiti. 

torstai 15. syyskuuta 2011

Iso vauva

Vaikka meidän Aino on muita kanssakulkijoitaan pienempi, kasvaa hän omilla käyrillään vauhdikkasti.

Tämä tarkoittaa sitä, että äidin ja isän pitää yllättävänkin pian valmistaa koti liikkuvaa vauvaa varten. Suojata pistorasiat, ettei neiti uusisi äitinsä jekkua, työntää kaksi sukkapuikkoa kas, niin sopivan kokoisiin reikiin. Kyllä, tämäkin on tullut testattua.

Kaikki rikkoontuva pois pikkukäsien ulottuvilta. Samoin sähköiset laitteet, joiden nappuloita on tosi kiva painella. Ja kun asiaa katselee vauvan näkövinkkelistä eli lattialta, on koti täynnä kukkuloita (vanhanaikaiset kynnykset) ja kovia nurkkia, joihin voi lyödä päänsä. Ja jos lapsi yhtään äitiinsä tulee, kolhii hän jatkuvasti itseään. Onneksi on vauvavakuutus!

Pikkuvauvan kanssa on kohtuullisen helppoa. Vauva syö ja nukkuu, nukkuu ja syö. Ja vähän jaksaa seurustellakin. Mutta sitten, kun vauva kasvaa isommaksi, vaatii hän seuraa, jolloin häntä ei voikaan jättää torkkumaan sohvannurkkaan, kun äiti itse syö tai keittelee pulloja. Vaan vauva pitää ottaa toimintaan mukaan. Onneksi on kantoliinat ja Manduca!

Ennemmin kuin huomaammekaan, juuri päätään pystyssä pitämään oppinut ja ääneen hekottava vauvelimme sylkee soseita äidin päälle, pöydälle ja lattialle, nousee pystyyn ja alkaa liikkua. Mihin aika katoaa?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Isyysloma rok

Mieheni oli isyyslomalla. Vasta nyt. No, kun prinsessa päätti tulla maailmaan etuajassa, mieheni vietti silloin kesälomaa. Nyt saimme nauttia kahdesta viikosta isyyslomaa. Se teki meille kaikille hyvää.

Isä esim. kuuli ensimmäisenä Ainon hekottavan ääneen. Myös pään pystyssä pitäminen kehittyi valtavasti isyysloman aikana ja isi taisi tajuta oikeasti, miten vauhdilla meidän vauva kasvaa. Ja mikä tärkeintä, isä sai viettää paljon aikaa Ainon kanssa. Ehdimme tehdä vaikka mitä, vaikka tärkeintä oli viettää laatuaikaa perheenä.

Ainosta on tullut hassusti vinkuva pikkutyttö, jonka vain vaivoin tunnistaa samaksi vauvaksi kuin hän oli syntyessään. Katselimme juuri ensipäivien kuvia ja voi hyvänen aika, miten pieni rääpäle tuo nyt jo viisikiloinen vaavi oli silloin!

Minulle isyysloma oli "lomaa", siinä mielessä, että minä sain ottaa iisimmin ja levätä. Isä hoiti esim. suurimman osan syötöistä ja minä san keskittyä rentoutumiseen ja maidon pumppaamiseen. Nyt jaksan taas ihan eri tavalla pyörittää perusarkea.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Kotiäidin elämää


Kodissamme asuu draamaprinsessa. Jos ei ruoka ole suussa sillä punaisella sekunnilla, kun neiti päättää, että hänellä on nälkä, karjutaan naama punaisena, silmistä vedet tirskuen. Tämä vaatii etenkin julkisilla paikoilla ennakointitaitoja. Olen aikapäiviä sitten menettänyt tittelini Maailman Käsimättömimpänä Ihmisenä. Ja en viitsi edes aloittaa, minkälaisia äänimerkkejä kestovaippakokeilumme saa aikaiseksi. Draamaprinsessamme taitaa olla herkkähipiäinen. Heti, jos kestovaikka on märkä, alkaa huutokonsertti.

Meillä oli vähällä syttyä kolmas maailmansota pari viikkoa sitten. Mies totesi, "sulla kun on päivisin niiiin paljon aikaa". Hän käsitti vasta nyt isyyslomalla, miten vähän päiväaikaan ehtii tehdä. Etenkin eilisen kaltaisena päivänä, kun neitisemme nukkuu päivällä vain muutaman minuutin mittaisia torkkuja. Kun hän heräsi, eikä lähellä ollutkaan Suurta Viihdyttäjää (= lue: äiti tai isä), taas karjuttiin. Välillä tuo draamaprinsessuus jaksaa huvittaa, mutta joskus, kun mies on päivisin poissa kymmenen tuntia putkeen, aika tuntuu piiitkältä. Sitten, kun hän tulee kotiin, nostan neidin isin syliin hetkeksi, että saan esim. edes kerran päivässä lämpimän ruuan.

Edellä mainittu vuodatus saattaa kuulostaa siltä, että katkera kotiäiti vuodattaa. Päinvastoin, nautin äitiydestä jopa enemmän, mitä odotin. En vaihtaisi hetkeäkään pois, kun saan mölistä googookieltä, tanssia ihanien   lempibiisieni tahdissa vauva sylissä ja laulaa mukana, vauva näyttää siitä nauttivan, vaikka ääneni ei olekaan alkuperäisesityksen tasolla. Ja loputtomasti jaksan katsella noita suloisen pieniä kasvoja, olivat ne sitten unenrauhalliset tai leveässä hymyssä.